Kirjoitin tällaisen pitkähkön esseen yliopistoa varten ja ajattelin, että voisin samalla edistää poliittisia päämääriäni ja postata sen tänne, kaksi kärpästä yhdellä iskulla.
Tunteet, järki ja filosofian tehtävä
Tässä esseessä tarkastelen vapaamuotoisesti filosofian, tunteiden ja yhteiskunnan suhdetta historiallisten esimerkkien avulla, sekä kehitän omaa teoriaani siitä, millainen tuon suhteen tulisi olla.
Aloitetaan alusta, filosofia-sanan etymologiasta. Filosofia-sana tulee Kreikan sanoista “philo”, rakastaa, sekä “sophia”, viisaus, tai tieto. Alunperin filosofian voidaan sanoa tarkoittaneen viisauden rakastamista. Tämä on aiheemme kannalta varsin oleellista, sillä mikäpä voisi olla tunteellisempaa, enemmän kytköksissä tunteisiin, tai voimakkaampi tunne, kuin rakkaus. Jos filosofia on nimenomaan viisauden rakastamista, ei sitä voida ajatella tehtävän ilman tunnetta ja intohimoa. Jos filosofia haluaa pysyä uskollisena juurilleen, se ei voi olla pelkkää loogista käsitemanipulaatiota ja erilaisten kielipelien analyysia. Se ei voi olla pelkästään kylmä älyllinen harjoite, vaan sen täytyy olla myös sydämen asia ollakseen aitoa filosofiaa sanan alkuperäisessä merkityksessä.
Filosofian syntyhistoriasta puhuttaessa täytyy ottaa huomioon antiikin Kreikassa vallinnut filosofien ja sofistien välinen vastakkainasettelu. Sofistit olivat eräänlaisia yksityisopettajia, jotka opettivat pääasiassa retoriikkaa nuorille valtiomiehille ja aatelisille, mutta saattoi heiltä saada oppia myös urheilussa, musiikissa ja muissa taidoissa. Yleisesti sofistit väittivät opettavansa hyvettä, erinomaisuutta (arete).
Platonin dialogeissa maalataan sofisteista varsin epämiellyttävä kuva. Platon kritisoi sofisteja siitä, että he vaativat rahallista korvausta viisauden opettamisesta, mutta myös siitä, että nämä pyrkivät antamaan oppilailleen lähinnä verbaalisia työkaluja kansankokousten manipuloimiseen ja henkilökohtaisen menestyksen saavuttamiseen. Vastakohtana tälle Sokrates, joka oli Platonin oppi-isä ja jonka tunnemme käytännössä vain Platonin dialogien välityksellä, halusi uupumattoman kyselemisen ja kritiikin avulla selvittää totuuden ja paljastaa ateenalaisten itsestäänselvyyksinä pitämien käsitysten ongelmallisuuden. Kun Sokrates vaatii sofisteilta määritelmiä ja kysyy yksinkertaisia kysymyksiä, paljastuu, että näiden opettajien tieto rajoittuu siihen, mikä vaaditaan vakuuttavan esityksen pitämiseen. Kauniita sanoja osataan käyttää, mutta niiden merkitystä ei ymmärretä. Tässä täytyy kuitenkin muistaa, että Platonin dialogien voidaan ajatella olevan sofistien kanssa kilpailevan filosofisen koulukunnan sofisteja vastaan esittämää propagandaa.
Miten tämä sofistien ja filosofien välinen kiista liittyy tunteisiin? Jos hyväksytään kuva sofisteista manipulatiivisina retoriikan opettajina, voidaan nähdä, miksi filosofi saattaisi suhtautua kielteisesti tunteisiin vetoavaan retoriikkaan. On helppo kuvitella, että muinaisen Ateenan vapaiden miesten demokraattisissa kansankokouksissa tunnepitoinen retoriikka on ollut hyvin yleistä, eivätkä äänestysten lopputulokset ole aina miellyttäneet harkitsevaisempia tarkkailijoita. Erillaiset demagogit ja vain omaa etuaan ajattelevat huijarit ovat saattaneet helposti johtaa tunteitaan seuraavan kansanjoukon harhaan.
Sokrates itse sai kokea karvaasti demokraattisen kaupunkivaltion mielivallan, kun hänet tuomittiin kuolemaan kaupungin jumalten pilkkaamisesta ja nuorison turmelemisesta. Pahamaineisen huonossa puolustuspuheessaan Sokrates vain tapansa mukaan provosoi ja vastusti syyttäjiään, sen sijaan, että olisi taitavasti ja kuulijoihinsa vedoten puolustanut itseään. Hän oli totuuden, eikä mielistelyn mies.
Platon kai katkeroitui jossain määrin tästä opettajansa kohtalosta loppuelämäkseen. Kuuluisassa luolavertauksessaan hän vertaa filosofia pimeässä luolassa eläneeseen henkilöön, joka pääsee kerran ulos luolasta aurinkoon ja luontoon. Kun tämä henkilö sitten palaa luolaan kertomaan ystävilleen ulkona olevasta ihmeellisestä maailmasta, hänelle vain nauretaan ja häntä pilkataan, koska hän ei enää aurinkoon tottuneilla silmillään erota luolan seinälle heijastuvia himmeitä varjoja, joita luolassa elävä yhteiskunta pitää ainoana oikeana todellisuutena. Ehkä tätä tiettyä “tunteellisen retoriikan vastustamista” ilmentää Platonin ajattelussa myös se, että hän haluaa karkottaa runoilijat ihannevaltiostaan, jota hallitsemaan hän kaavailee matematiikan ja filosofian opiskelulle omistautuneita filosofikuninkaita.
Tarina on traaginen ja kaikki sympatiani ovat Platonin puolella, mutta ehkä näihin tapahtumiin olisi voinut reagoida toisellakin tavalla. En halua tässä ottaa vakavasti kantaa 2300 vuoden takaisiin tapahtumiin, en omaa tarpeeksi tietoa muodostaakseni minkäänlaista todenmukaista käsitystä sen paremmin Platonista, sofisteista, kuin Sokrateestakaan, mutta leikitään argumentin vuoksi, että asiat olivat suurinpiirtein siten, kuin yllä kuvailin.
Eli, mielestäni sofisteja ja heidän opettamaansa retoriikkaa ei pitäisi ajatella sinänsä pahoina, tai vastustettavina, vaan näkisin heidän tarjoavan neutraalin työkalun, jota voidaan käyttää sekä hyvään, että pahaan. Vilpillisiä taka-ajatuksia omaava demagogi voi johtaa väkijoukon harhaan tunteisiin vetoavalla retoriikalla, mutta yhtä hyvin oikeamielinen, poliksen etua vilpittömästi ajatteleva kansalainen voi käyttää sitä väkijoukon vakuuttamiseksi jostain oikeasti hyödyllisestä ja tärkeästä poliittisesta uudistuksesta. Ehkä jos Platon olisi antanut enemmän arvoa retoriikalle ja sen opiskelulle, hän olisi osannut esittää valaistuneet ajatuksensa niin selkeästi ja vakuuttavasti, että hänen luolassa elävät aikalaisensa eivät olisi pilkanneet häntä, vaan astuneet hekin paistattelemaan järjen valoon ja hyvyyden aurinkoon.
On täysin ymmärrettävää, jos puhdasta järkeä ja abstraktia ideamaailmaa painottanut Platon ei saavuttanut valtavaa kansansuosiota omana aikanaan. Uranuurtavaa joukkojen psykologiaan kohdistunutta tutkimusta 1800-luvun lopussa tehnyt Gustave Le Bon nimittäin osoitti, että massojen kollektiivinen psyyke toimii nimenomaan tunteiden ja mielikuvituksen varassa. Voimakkaasti tunteisiin vetoavat kuvat vaikuttavat suuriin joukkoihin huomattavasti tehokkaammin, kuin rationaalinen argumentaatio. 1900-luvun totalitaristiset yhteiskunnat kaikki käyttivät propagandassaan hyödyksi näitä Le Bonin aloittaman tutkimussuunnan löydöksiä ja osoittivat nämä tekniikat valitettavan tehokkaiksi. Tämä on sinänsä valitettavaa, mutta silti todellisuutta, joka täytyy ottaa huomioon, etenkin jos haluaa länsimaisen ja miksei itämaisenkin filosofian tradition tuottaman ymmärryksen ja oivallusten leviävän yleiseen tietoisuuteen.
Ajatus filosofian tehtävästä koko kansaa ja koko ihmiskuntaa sivistävänä, kehittävänä ja kasvattavana toimintana oli keskeinen 1700-luvun lopulla ja 1800-luvun alulla niin sanotussa saksalaisessa idealismissa. Tavoitteena oli sekä yksilön, että yhteiskunnan Bildung, eli koulutus, muotoutuminen, kypsyminen. Filosofin rooli ei ole tässä ajattelutavassa puhua vain toisille filosofeille ja oppineille, vaan kaikille ymmärrettävästi, ja yhdistää näin tutkimus ja opetus.
Tätä ajatusta havainnollistaa hyvin muunmuassa filosofina, historioitsijana ja runoilijana toimineen Friedrich Schillerin jaottelu “leipäoppineiden” ja “filosofisten päiden” välillä. Lainaus ei ole Schilleriltä: “Ammattisuuntautunut leipäoppinut etsii vain toimeentuloa, ulkoista palkkiota, mainetta ja ruhtinaan suosiota. Tällainen ‘leipäoppinut’ jää epäitsenäiseksi orjasieluksi. Tämän vastakohtana ”filosofinen pää” kokee uuden oivaltamisen iloa, haluaa työskennellä tieteensä laajentamiseksi ja inhimillisen tiedon ja koko ihmissuvun kehittämiseksi.” [1]
Ranskan vallankumouksen emansipatorisesta eetoksesta inspiroituneet 1700-luvun lopun ja 1800-luvun alun saksalaisfilosofit elivät suuressa toivossa ja tulevaisuudenuskossa, mutta modernisoituminen ei johtanut siihen koko ihmiskunnan valaistumiseen ja vapautumiseen, josta nämä suuret ajattelijat haaveilivat. Päinvastoin vaikuttaisi siltä, että leipäoppineet ovat voittaneet ja filosofeista on tullut rumasti ja kärjistäen sanottuna jonkinlaisia akateemisia toimistotyöntekijöitä, tai jopa virkamiehiä. Kapea-alaiset erikoisasiantuntijat keskustelevat keskenään omissa pienilevikkisissä julkaisuissaan ja apurahan hankkiminen on huhujen mukaan noussut metafysiikan, epistemologian, etiikan ja muiden perinteisten filosofisten aiheiden yli tutkijoita eniten kiinnostavaksi keskustelunaiheeksi.
Aikamme filosofiaa riivaa usein kuiva, tekninen ja vaikeaselkoinen jargon, jolle ei löydy vertaa, kuin ehkä keskiajan skolastiikasta. Se on todettava, monet suuret filosofit ovat olleet suorastaan hirveitä proosan kirjoittajia, mutta aikamme filosofia ei kärsi ainoastaan muodon ja ilmaisun hengettömyydestä, vaan kaikista surullisinta on sisällön hengettömyys. Suuret ja mahtipontiset aatteet ja unelmat eivät enää elävöitä sen paremmin filosofien, poliitikkojen, kuin tavallisten ihmistenkään sieluja. Niin filosofiasta, kuin yhteiskunnasta yleisestikin vaikuttaisi siis puuttuvan tunnetta, sydäntä.
Tarkastellaan seuraavaksi hieman nykyistä tilannettamme ja siihen johtaneita historiallisia kehityskulkuja tästä tunteen ja järjen muodostaman dialektisen vastinparin näkökulmasta. Väitän, että globaalin yhteiskuntamme henkiseen tilanteeseen vaikuttaneet keskeiset historialliset kehityskulut ovat teollistuminen, tieteellisen maailmankuvan yleistyminen ja etenkin luonnontieteiden kehitys, kaupallistuminen, sekä modernisoitumiseen ja kansallisvaltion syntyyn liittyvä byrokratisoituminen. Nämä kaikki kehityskulut liittyvät yhteiskunnan rationalisoitumiseen ja ovat saaneet aikaan tietyn epätasapainon järjen ja tunteen, pään ja sydämen välille.
Havainnollistan asiaa “rationaalisen vasemman” ja “luovan oikean” aivopuoliskon teorialla. Tätä ei siis pidä missään nimessä ottaa neurotieteellisenä yrityksenä kuvailla aivojen toimintaa, aivojen rakenne ja toiminta on äärettömän paljon monimutkaisempi, kuin seuraavaksi esittämäni havainnollistava tapa ajatella asiaa.
Eli, rationaalinen vasen aivopuolisko on tämän teorian mukaan looginen, yksityiskohtiin ja osiin huomiota kiinnittävä, analyyttinen ja objektiivinen. Se on keskittynyt faktoihin, matematiikkaan, tieteeseen, sanoihin ja kieleen. Se muodostaa strategioita, suunnittelee, havaitsee kuvioita ja on käytännöllinen.
Oikea, luova aivopuolisko on puolestaan holistinen, kokonaiskuvaan ja kokonaisuuksiin huomiota kiinnittävä, syntetisoiva, intuitiivinen ja subjektiivinen. Se on keskittynyt mielikuvitukseen, taiteeseen ja hengellisyyteen, symboleihin ja kuviin. Se tuntee, aavistaa, fantasioi ja toimii spontaanisti.
Nyt kun katsomme tämän teorian valossa 1800- ja 1900-luvun kehityskulkuja, huomaamme, että vasen aivopuolisko on ottanut itselleen huomattavasti merkittävämmän roolin yhteiskunnassa. Teollistuminen tarkoitti työelämän mekanisoitumista, työntekijän rooliksi tuli pyörittää tehdasta ja koneita tietyn tarkkaan ja järkevästi suunnitellun loogisen algoritmin mukaan, niin, että tuotanto saatiin maksimoitua ja kustannukset minimoitua. Tämä muutos ei kuitenkaan rajoittunut pelkästään työelämään, vaan koko moderni koululaitos toimii käytännössä kuin tehdas, välitunnin alkua merkitsevää kellonsoittoa myöten. Lapset istutettiin penkkeihin ja opettaja siirsi informaatiota lasten päähän, jotka opiskelivat ja opiskelevat edelleen pääasiassa matematiikkaa, luonnontieteitä ja kieliä. Tämä kaikki on hyvin mekaanista ja vasenta aivopuoliskoa painottavaa.
Jo pidempään, ainakin 1600-luvulta lähtien käynnissä ollut tieteellinen vallankumous ja kaikki tieteen saavutukset johtivat lopulta länsimaissa yhteiskuntien sekularisoitumiseen ja uskonnollisen elämän muuttumiseen, usein jopa uskonnon katoamiseen. Maailma on lakannut olemasta ihmisille henkien ja jumalten lumottu puutarha ja siitä on tullut pikemminkin jonkinlainen kellopeli, suuri koneisto. Kuolematon sielu olikin vain toiveajattelua, kylmä ja karu todellisuus muuttumattomia fysiikan lakeja noudattavien molekyylikasojen kasvua ja katoamista. Vetelen tässä todella paljon mutkia suoraksi isolla pensselillä, mutta toivottavasti pointti välittyy rivien välistä.
1900-luvulla ja etenkin sen viimeisellä puolikkaalla äärimmäisyyksiin edennyt kaupallistuminen tarkoitti käytännössä sitä, että kaikelle voidaan nyt asettaa hintalappu. Aika on nyt rahaa, jota pitää hallita tehokkaasti ja rationaalisesti, jos haluaa pärjätä hektisessä kvartaalitaloudessa. Lomaa pidetään, että jaksaa tehdä töitä ja töitä tehdään, että voi mennä lomalle. Modernin oravanpyörän täytyy pyöriä, ja sen täytyy pyöriä päivä päivältä nopeammin, jotta talous kasvaisi ja ihmisillä olisi työpaikkoja ja varaa ostaa erilaisia hyödykkeitä ja turhakkeita sieluttomista ostoskeskuksista.
Modernin aikakauden tunnusomaisin piirre on kuitenkin yhteiskunnan toiminnan byrokraattinen koordinointi, kuten sosiologi Max Weber ymmärsi. Lähes kaikki yhteiskunnan toiminta perustuu persoonattomiin, suuren kokoluokan hierarkisiin instituutioihin. Suuryritykset, poliittiset instituutiot, armeijat, koulutusjärjestelmä, koko helahoito Kelasta postiin ja verovirastosta ammattiliittoihin toimivat kaikki tarkkaan määriteltyjen toimintaperiaatteiden mukaisesti. Niillä on kaikilla hierarkinen rakenne ja komentoketju ja ne ovat kaikki osasia vielä suuremmassa ja monimutkaisemmassa järjestelmässä kaikki toistensa kanssa. Ihmisen osaksi jää vain toteuttaa omaa tehtäväänsä koneiston rattaana.
Tämä kaikki on siis saanut aikaan vähintäänkin henkisen, ehkä jopa aivokemiallisen epätasapainon, joka estää ihmiskuntaa saavuttamasta täyttä potentiaaliaan. Kun ihmiset elävät tässä vasemman aivopuoliskon toimintoja liikaa painottavassa yhteiskunnassa, heidän luovuutensa, spontaaniutensa ja intuitionsa heikkenee ja heistä tulee mekaanisia olentoja, jotka vain reagoivat ehdollistettuihin ärsykkeisiin kuin Pavlovin koirat.
Filosofiassa tämän vasemman aivopuoliskon ylikorostuneisuuden oikean kustannuksella saattoi selkeimmin havaita 1900-luvun alun loogisessa positivismissa, joka käytännössä pyrki tekemään filosofiasta pelkästään empiirisiin havaintoihin ja loogiseen päättelyyn perustuvaa luonnontiedettä. Tämä projekti kaatui omaan mahdottomuuteensa, mutta aivopuoliskojen epätasapainon ongelma ei ole kadonnut mihinkään. Se on myönnettävä, että esimerkiksi puhtaan logiikan tutkimuksessa on otettu merkittäviä edistysaskeleita, mutta kokonaisuudessaan lukemattomiin suuntauksiin pirstaloituneen filosofian voidaan sanoa junnaavan paikallaan, jos filosofialta odotetaan koko ihmiskuntaa sivistävää ja kasvattavaa panosta. Ehkä voitaisiin jopa sanoa, että filosofian dialektisessa prosessissa on käynnissä pitkään kestänyt taantuma. Sen sijaan, että olisimme kyenneet omaksumaan historian suurten filosofien viisauden ja siirtymään eteenpäin seuraavalle tasolle, olemme vain pudonneet alaspäin pikkumaisuuteen ja triviaan.
Sekä filosofisen tradition heikosta tilasta, että yhteiskunnassa vallitsevasta aivolohkojen epätasapainosta kertoo se, että monet luonnontieteilijät ovat esittäneet filosofiaa kohtaan sellaistakin kritiikkiä, että se olisi muka nykypäivänä täysin tarpeetonta sanahelinää. Eksaktit luonnontieteet kyllä kertovat meille kaiken tarvittavan todellisuudesta, filosofia on muinaisjäänne, joka ei ole vain tajunnut vielä kuolla pois. Tällainen ajattelu osoittaa mielestäni käsittämätöntä röyhkeyttä, mutta se tuntuu olevan valitettavan yleistä. Esimerkiksi suosittuja luonnontiedettä popularisoivia kirjoja kirjoittanut tähtitieteilijä Esko Valtaoja on sanonut näin: "Tuhannet vuodet filosofiaa ja teologiaa eivät ole tuoneet meille yhtään [sic] ainoaa oikeaa oivallusta maailmankaikkeudesta; siihen pystyy vain tiede." (Kosmoksen siruja, Ursa, 2002).
En ryhdy tässä sen kummemmin kumoamaan tätä väitettä, mutta pitäisihän jokaiselle ajattelevalle ihmiselle pitäisi olla itsestäänselvää, että tiede on itseasiassa syntynyt tästä tuhansien vuosien filosofoinnista ja teologiasta, rakentunut sen päälle historiallisessa prosessissa.
Mitä olisi siis tehtävä tämän oletetun epätasapainon korjaamiseksi? Tässä projektissa meitä voi auttaa lukuisten muinaisten uskontojen myyteissä tapaamamme “pyhän avioliiton” konsepti. Pyhien maskuliinisten ja feminiinisten energioiden liittoa symboloivat muinaisessa Egyptissä Osiris ja Isis, Kreikassa Adonis ja Afrodite, Intiassa Shiva ja Shakti/Parvati ja niin edelleen. Yhteiskunnassamme vallalla oleva “vasen aivopuolisko” olisi siis pyhä maskuliininen ja “oikea aivopuolisko” pyhä feminiininen. Vasta kun nämä molemmat prinsiipit, tai aivopuoliskot toimivat harmonisesti yhdessä, ihminen ja ihmiskunta voi kukoistaa, saavuttaa täyden potentiaalinsa. Tiede ja taide, järki ja tunteet, eivät ole toistensa vihollisia, vaan tarvitsevat toisiaan.
Vaikka yhteiskunta kokonaisuudessaan onkin vasempaan aivopuoliskoon päin kallellaan, on olemassa paljon myös vastakkaiseen epätasapainoon joutuneita ihmisiä, jotka eivät halua antaa faktojen ja todellisuuden häiritä tunne-elämäänsä. Hypoteettisesti ja hieman stereotyyppisesti voidaan ajatella, että naiset ovat enemmän alttiita oikean aivopuoliskon ylikorostumiseen ja vasemman laiminlyömiseen, rationaaliset miehet puolestaan toisinpäin. Selkeästi kuitenkin molemmat sukupuolet ovat kykeneväisiä sekä tasapainoon, että kummankin puoleiseen epätasapainoon.
Yhteiskunnallinen tilanne kuitenkin siis vaatisi oikean aivopuoliskon aktiviteettien tervehdyttävää vaikutusta. Mikään määrä koneita ja uusia entistä tehokkaampia ja virtaviivaisempia järjestelmiä ei uskoakseni voi ohjata sivilisaatiota oikeaan suuntaan. Olemme nyt saaneet parisataa vuotta katsella tieteen ja teknologian voittokulkua, mutta onko se oikeastaan ollut hyväksi ihmiskunnalle? Meillä on nyt vain entistä enemmän ja tehokkaampia keinoja tappaa toisiamme, vakoilla ja kontrolloida populaatioita, entistä tehokkaampia keinoja repiä luonnonvarat maasta ja valtava määrä turhaa roinaa lojumassa varastoissa. Sen sijaan olemme lähes täysin kadottaneet yhteyden luontoon, luonnollisiin kiertokulkuihin ja vuodenaikoihin keinotekoisesti valaistuissa, aina lämpimissä asumuksissamme.
Vaikuttavan instrumentaalisen järkensä avulla ihmiskunta voi viedä ihmisen avaruuteen ja rakentaa taivaaseen ulottuvia pilvenpiirtäjiä, tehdä melkein mitä tahansa. Emme tarvitse parempia työkaluja ja teknologioita, vaan parempia päämääriä, joihin pyrkiä. Tällä hetkellä yliopistot ovat niin maailmalla, kuin Suomessakin kehittymässä kohti talouden tarpeita varten asiantuntijoita tuottavia tehtaita, mutta aidon filosofin tehtävä ei ole löytää vastauksia yhteiskunnan määrittämiin kysymyksiin, vaan määrittää itse omat kysymyksensä ja kyseenalaistaa se ympäröivä yhteiskunta, jossa hän elää.
Ei ole mikään salaisuus, että elämme hyvin stressaantuneessa ja hektisessä yhteiskunnassa. Olemme kokoajan menossa johonkin ja haluamme päästä sinne nopeammin, tehokkaammin, virtaviivaisemmin. Mutta mihin oikeastaan olemme menossa? Ensinnäkin kohti omaa vääjäämätöntä henkilökohtaista kuolemaamme, mutta myös kohti totaalista ekologista ja yhteiskunnallista katastrofia.
Tässä vaiheessa yhteiskunnan pitäisi pysähtyä, hiljentyä, palata takaisin luonnon rauhaan ja kauneuteen. Tarvitaan kuvataiteen, runouden ja musiikin renessanssi. Huomio pitäisi nyt kiinnittää väriloistossa paistatteleviin puutarhoihin, leikkiviin lapsiin, satakielen lauluun, nouseva kuuhun, kaiken peittäneen asfaltin halkeamasta esiintunkevaan heiveröiseen voikukkaan, auringonvaloa kirkkaasti heijastavaan kersteiseen hankeen kylmänä helmikuun aamuna, leirinuotion liekin huumaannuttavaan tanssiin, ensisuudelmaan, mutta myös likaisen juopon suolaiseen kyyneleeseen ja yksinäisen vanhuksen ryppyisiin käsiin. Metalli ja johdot ja koneet ja kirjanpito ja talouslaskelmat voidaan unohtaa niin pitkäksi aikaa, että tasapaino on palautunut.
On palattava romantiikkaan ja Caspar David Friedrichin kuuluisaan maalaukseen, jossa vaeltaja seisoo usvameren yllä. Tulevaisuus on aina usvan peitossa, mutta meidän on astuttava rohkeasti siihen usvaan. Meidän on astuttava jyrkänteen reunan yli tyhjyyteen, kuin Tarot-pakan narri, ja luotettava puhtaalla, viattomalla, lapsenomaisella uskolla siihen, että jalkamme tapaa tukevan maaperän, niinkauan kuin emme itse menetä uskoa itseemme, emmekä toivoamme ihmiskunnan tulevaisuuteen.
Lainaan vielä lopuksi Charlie Chaplinin kuuluisaa ja hienoa puhetta Diktaattorin loppukohtauksesta: “Olemme kehittäneet nopeutta, mutta sulkeneet itsemme. Koneistot jotka tuottavat yltäkylläisyyttä ovat jättäneet meidät puutteeseen. Tietomme on tehnyt meistä kyynisiä, älykkyytemme kovia ja epäystävällisiä. Ajattelemme liikaa ja tunnemme liian vähän. Enemmän kuin koneita me tarvitsemme ihmisyyttä. Enemmän kuin älykkyyttä me tarvitsemme kiltteyttä ja hellyyttä. Ilman näitä ominaisuuksia elämä tulee olemaan väkivaltaista ja kaikki on menetetty.”
Puhe jatkuu ja Chaplin yllyttää kuulijoitaan liittymään yhteen vapauden ja demokratian nimessä. Kun puhe loppuu väkijoukko puhkeaa raikuviin suosionosoituksiin, mutta Chaplinin ilme on vähintäänkin tulkinnanvarainen, jopa pelokas ja epätoivoinen. Joukko hurraa aivan samalla tavalla kuin Hitlerille. Ymmärsikö kukaan sittenkään mitään?
Lähteitä:
1: http://www.totuusradio.fi/epaajanmukaisia-totuuksia-sivistys-vai-barbaria/
https://en.wikipedia.org/wiki/Sophist
https://en.wikipedia.org/wiki/Friedrich_Schiller
https://en.wikipedia.org/wiki/Bildung
http://www.charliechaplin.com/en/synopsis/articles/29-The-Great-Dictator-s-Speech
http://www.hs.fi/kulttuuri/a1367987951707
http://www.isisscrolls.com/index.php?option=com_content&task=view&id=1126&Itemid=17
http://evolveconsciousness.org/consciousness-and-the-cerebral-hemispheres/