Minulta kysytään usein, minkä alan diplomi-insinööri olen, vaiko kenties ekonomi. Tämä johtunee siitä, että olen koko työurani työskennellyt teknisten asioiden parissa, eikä niitä ole minusta mitenkään vaikeaa tajuta. Ekonomikysymyksenkin ymmärtää, koska yritysmaailman johtotehtävissä on kuitenkin ehtinyt hurahtaa jo yli vuosikymmen.
Teen tässä nyt kohupaljastuksen: en ole minkään alan insinööri, enkä ekonomikaan, vaan ihan pesunkestävä humanisti. Opiskelin ensin kaksi vuotta yleistä kirjallisuustiedettä ja tutkinnon tein lopulta viestinnästä ja elokuvantutkimuksesta.
Suomessa arvostetaan käytännönläheistä osaamista. Tämä johtuu kenties siitä, että historiamme on ollut yhtä hengissäpysymistaistelua, pettuleivän syöntiä ja sotakorvauksia.
On kuitenkin hyvä muistaa, että ilman historioitsijoita emme tietäisi siitä pettuleivästä. Sekin on hyvä muistaa, että ilman pappi Agricolaa ja kirjailija Kiveä meillä ei olisi suomen kieltä sellaisena, kuin sen nyt tunnemme. Ilman säveltäjä Sibeliuksen, kuvataiteilija Gallen-Kallelan ja heidän aikalaistensa nostattamaa kansallistunnetta meillä ei kenties olisi itsenäistä Suomea.
Ilman Aristotelesta, Platonia, Montesquieuta yhteiskuntamme ei olisi kehittynyt sille tasolle, että mitään yhteiskunnallista keskustelua edes voitaisiin käydä.
Nykyaikana kuulee liian usein kysyttävän, mihin tarvitaan filosofiaa, postmodernia tekotaidetta, nokkavia apurahakirjailijoita, jotka kehtaavat kritisoida hallitusta kirjallisuuspalkintoa noutaessaan. Kysyipä Kokoomuksen kansanedustaja Elina Lepomäki ihan vilpittömästi ja tosissaan, onko taiteelle olemassa muutakin kuin rahallinen arvo.
Tämän humanistin mitta on tullut sen verran täyteen, että unohdan hetkeksi energiapolitiikan ja yrittäjien sosiaaliturvan ja jyrähdän.
Taiteella on paljon muutakin arvoa kuin elämysten tuottaminen kielolta tuoksuville rouville sinfoniakonserteissa tai pankinjohtajien seinien koristeena.
Taiteella on arvo yhteiskunnan peilinä ja sen kyseenalaistajana, kipupisteiden esiintuojana. Taiteella on arvo kollektiivisten tuntojemme tulkkina, jos sellaisista nykypäivänä voi puhua. Taiteella on arvo ajatusten herättäjänä, ärsyttäjänä, lohduttajana, riemastuttajana, kauhistuttajana, samaistumisen kohteena.
Taiteella on arvo, koska se on. Taiteen arvoa ei mitata sillä, kuinka paljon siitä ollaan valmiita maksamaan. Miettikääpä vain hetki Vincent van Goghia. Kulunut vertaus, mutta edelleen niin tosi.
Myös sivistyksellä on arvo, ja sen huomaa erityisen hyvin, kun seuraa Lepomäen ja kaltaistensa finanssijunttien juttuja. Vanha kunnon humanistinen sivistys antaa ajatteluun sellaista laajuutta ja perspektiiviä, jota ei pelkän kauppakorkeakoulun käymällä saavuta. Tekniset asiat on melko helppo oppia nopeasti, mutta oikean sivistyksen saavuttamiseen menee paljon kauemmin.
Suoritin yliopisto-opintoni Isossa-Britanniassa, ja erinäisten sattumusten kautta päädyin opintojeni lopulla hengailemaan useammankin investointipankin rekrytointitilaisuuksiin. Siellä kävi hyvin selväksi, ettei rahoitusalan opintoja pidetty minään edellytyksenä rahoitusalan uralle. Tärkeintä oli yliopistosivistys. Kuten muuan historioitsijaystäväni tähän totesi, mitä muuta voi odottaa maassa, jonka imperiumin rakensivat kirjallisuutta ja kuolleita kieliä opiskelleet ihmiset.
Nykymenoa Suomessa kun seuraa voi vain todeta: mitä muuta voi odottaa maassa, jota johtavat häkäpönttöjen rakentajat.