Iltavuoro tällä kertaa 23.11.
Hiljaista. Tasaista asuntolaelämää. Lapset kirmaavat edestakaisin ja mekastus raikaa käytävillä ja kerroksissa. Alan pikkuhiljaa ymmärtää näin lapsettomana, millaista elämä voi olla päiväkodissa. Luntakin on ripotellut ja tenavat vetävät toisiaan pulkalla ja muun päiväkoti-ikäinen yrittää harjoitella hiihtämistäkin aikuisten suksilla ja sauvoilla.
Ei pienten lasten mekastus missään nimessä minua ahdista, pienet tenavat ovat aika hauskojakin, mutten ole oikein kotonani alta kouluikäisten kanssa. Tykkään tiukasta asiasta ja kunnon debatista suomea puhuvien aikuisten kanssa enkä osaa oikein orientoitua päiväkoti-ikäisiin arabiaa puhuviin lapsiin.
Ensi viikolle olen kuitenkin lupautunut lasten hiljattain perustettuun kerhoryhmään mukaan, joten tuntemattomalle epämukavuusalueelle perussuomalaisten kivittäjä ja mediakriitikko on hyvää vauhtia ihan vapaaehtoisesti vapaaehtoisena menossa. Oppia ikä kaikki, kuten sanotaan. Saas nähdä mitä Fröbelin palikoita siellä soitellaan.
Myös suomen kieltäkin aletaan opettamaan kuulemma huomenissa vapaaehtoisten toimesta aikuisille.
Kantaväestön kielen oppiminen on kyllä yksi integroitumisen kivijalka ehdottomasti, joten siitä vapaaehtoisille syvä kumarrus.
Onneksi naispuolisilla vapaaehtoisilla kuitenkin riittää intoa maalailla vesiväreillä ja piirrellä puuväreillä. Kulttuurista ja yhteisestä kielestä riippumatta näyttää siltä, että vanhat, minunkin lapsuudessani olleet aktiviteetit, näyttävät pitävän pintansa. Lasten kielten oppiminen on ollut aivan huikean nopeaa. Sieltä täältä kun kuulen heidän suustaan sanan, niin aksentti on kuin kantaväestöllä.
Eräskin vapaaehtoinen vain sanoi, ettei se haittaa vaikka yhteistä kieltä ei olekaan, puhuu vain suomea, niin kyllä ne sitten ymmärtää jossain kohtaa. Vetää kyllä hiljaiseksi tuollainen pokka ja pistää miettimään, että millainen tabula rasa pieni oman äidinkielensä oppinut lapsi oikein on. On jäänyt tuo lastenpsykologia elämässä vähän vähemmälle, joten asiaa paremmin tuntevat valottakoot kommenttikentässä aihetta.
Vaan filosofoinneista takaisin omalle mukavuusalueelle eli tiukkaan asiaan.
Merkittävät muutokset ovat siinä, että nyt on saatu pakolaisille ensimmäiset rahalliset etuudet maksettua. Summista tulikin jo yhdessä bloggauksessa mainittua. Ylöspitoon rahallisten etujen maksamisen jälkeen, että nyt on miinustettu hygieniavälineet pois ylöspidosta. Jäljelle on jäänyt ruoka, asuminen, perusterveydenhuolto ja kiireellinen sairaanhoito plus tarvittavat viranomaispalvelut (maahanmuuttoviranomaiset, sosiaaliviranomainen mm.).
Paikalla olevat sairaanhoito-opiskelijat ovat työharjoittelussa ja ovat ideoineet pakolaisnaisten kanssa kaupungilla käynnin, sillä naiset ovat liikkuneet melko vähän vastaanottokeskuksen ulkopuolella, joten hyvä heitäkin on opettaa aluetta tuntemaan. Vähän kuulemma näytetään Seinäjoen vaatelikkeitä mm., mitä postimerkin kokoisessa keskustassa ei ole aivan vähää.
Ajattelen mielessäni naislaumaa shoppailemassa Seinäjoen keskustassa. Mikäs sen suomalaisempaa ainakin näin joulun alla. Ja näkevätpä siinä samalla sen, että Suomessa liikkuu julkisilla paikoilla sekä miehiä ja naisia ihan yhtä lailla. Pala integroitumista tämäkin.
Huhuja liikkuu myös vastaanottokeskuksen ympärillä, että palokuntaa olisi silloin tällöin tarvittu. Niin on. Koska kyseessä on laitosmaista asumista, palohälytys yhdistyy suoraan Seinäjoen palolaitokselle palohälyttimistä.
Pakolaisten tapa kokkailla on aika öljyvoittoista ja käryä aiheuttavaa. Liesituuletin ei kerkeä vetää kaikkea sitä hormeihinsa, mitä paistamisesta syntyy. Kritiikkiä saavat osakseen palohälyttimien sijainnit. Vähän turhan lähellä ovat kuulemma helloja.
Maahanmuuttoviranomaisille nostan kyllä hattua. Kuulen henkilökunnan tiloissa, että ensimmäisiä on jututettu jo turvapaikkahakemukseen liittyen. Eli jo kuukauden sisään on saatu homma etenemään. Hyvä näin.
Kuulemiset tapahtuvat Seinäjoella valtion virastotalo Fallesmannissa. Fallesmanni on eteläpohjalainen murresana, joka tarkoittaa nimismiestä.
Tähän loppuun mennään kuitenkin murresanasta sivistyssanaan erään vertauksen kautta.
Konteksti on sivistyssana, jolla tarkoitetaan asiayhteyttä. Puhutaan siis kontekstuaalisuudesta.
Otetaan simppeli lause-esimerkki:
Verkkolehti Uuden Suomen blogipalvelun nimi on Puheenvuoro.
Tuossa lauseessa jokainen sana nivoutuu toisiinsa muodostaen yhden ymmärrettävän kokonaisuuden erään median palvelusta.
Jos otan sieltä vain sanan ”puheenvuoro” irralleen, pelkästä sanasta tulee mieleen, että joku haluaa puheenvuoron jossain keskustelussa tms. Kaksi toisistaan huomattavasti poikkeavaa merkitystä samasta sanasta riippuen siitä, missä kontekstissa se on.
Usein kuuluu marinaa siitä, etenkin poliitikoilta, että heidän puheita irrotetaan kontekstista. Siteerataan siis yksittäistä lauseenpätkää eikä osata laittaa sitä isompaan kokonaisuuteen, jolloin tulee herkästi väärä mielleyhtymä.
Otetaan omasta vapaaehtoistyöstäni konteksti-esimerkki ihan käytännön toimista.
Ajatelkaa alkuasetelma siten, että näette kerrostalon edessä kasan pakolaismiehiä illan pimeydessä, jotka sahaavat pyörän remmilukkoa rautasahalla poikki. Näette siis yksittäisen tapahtuman, ette kontekstia.
Mielleyhtymä on herkästi se tämän kaiken sosiaalisen median angstisen pakolaiskritiikin jälkeen, että siinäpä ne keikkuvat varastelemassa meidän pyöriä. Ei muuta kuin äkkiä älypuhelimella videonpätkä tapahtumasta talteen ja sen syöttö omaan Facebook-profiiliin omien ennakkoluuloisten saatesanojen kera.
FB-päivitys kerää kasan tykkäyksiä saman tien ja perään tulee kommenttiketju, jossa kommentoijat näkevät yhden Facebook-soturin syöttämän tapahtuman hänen näkökulmansa kera. Yksittäisestä tapahtumasta on muodostunut totuus Facebookissa ja taasen on pala mielipidettä bittiavaruudessa ilmoilla, jonka kontekstuaalisuuden perään harva jaksaa / osaa kysyä.
Otetaan perään samaan tapahtumaan liittyvä konteksti.
Maahanmuuttajat ovat saaneet lahjoituksina kasan pyöriä, missä osassa on remmilukot ja osassa ei. Tulee ensimmäiset pakkaset ja parin euron remmilukot tekevät sen tenän, minkä ne aina tekevät eli avain ei pyöri lukkopesässä kunnolla ja pienellä väkisinvääntämisellä avain katkeaa lukon sisään. Sitten tarvitaan rautasahaa, että pyörä saadaan ajokuntoon.
Loppu hyvin kaikki hyvin ja puutelistaan merkitään remmilukkojen hankinta.
Vieläkö joku ihmettelee sitä, miten huhut syntyvät?
P.S. Sen rautasahan tarjosivat minä ja ohjaaja SPRn puolesta.
P.P.S. Älkää jättäkö omia pyöriänne Törnäväntie 30A:n eteen edes lukittuina, koska meillä ei ole SPR:n puolesta aikaa selittää sitä, mikä pyörä on heidän ja mikä ei. On muutakin tekemistä.