Markka-aikana, kun vienti ei tahtonut vetää, Suomella oli tapana turvautua devalvaatioon. Markan arvoa alennettiin tunnetuin seurauksin.
Ulkomailta katsoen suomalaiset tuotteet tulivat yön yli halvemmiksi. Tai sitten ei, siitä johtuen, oliko kaupat tehty markkoina tai muissa valuutoissa. Samoin ulkomailta katsoen kaikki muukin näytti Suomessa halvemmalta, palkat, vuokrat, ruoka, polttoaineet – kaikki. Suomi oli devalvoinut markkansa.
Entä meillä kotimaassa? Revittiinkö tämä vientihintojen alennus kuuluisasta ”työmiehen selkänahasta”? Kyllä vähän niinkin, mutta palkansaajan oloa helpotti tietysti se, että hän eli markkamaailmassa. Palkka oli markkoina ja pysyi samana. Ruoka ostettiin kaupasta markoilla eikä senkään hinta juuri muuttunut, ainakaan kotimaisen. Vuokrakin tietysti maksettiin markkoina. Tavallinen ihminen, joita meistä silloinkin valtaosa oli, ei juuri huomannut elämässään muuta kuin ulkomaisen tulevan hieman kalliimmaksi, mutta se kestettiin.
Kun vientimme nyt euroaikana on jälleen pitkään ollut vaikeuksissa eikä näytä enää jaksavan kustantaa hyvinvointiyhteiskuntaamme, on lääkkeeksi ehdotettu sisäistä devalvaatiota. Sanotaan, että koska emme voi vaikuttaa vientihintoihin, on meidän laskettava tuotantokustannuksia ja niistäkin nimenomaan palkkoja. Tämä antaisi erityisesti vientiyrityksille pelivaraa hinnoittelussa ja vienti lähtee nousuun. Saattepa nähdä, sanoo hallitus.
Näin siis kuuluu virallinen dogmi. Sen mukaan työaikaa on pidennettävä, sairastamisen kustannusta siirrettävä työntekijälle, lomia leikattava ja paljon muuta samankaltaista. Sitä voi kutsua sisäiseksi devalvaatioksi tai vaikkapa yhteiskuntasopimukseksi, miten vain.
Vaikka ei haluta korostaa, pyrkimys on saada yksikkötyökustannuksia alas. Jos se onnistuu, miten onkaan silloin käynyt ”työmiehen selkänahan”? Markka-ajan devalvaatiossa palkansaajan tulot ja menot eivät muuttuneet – numeroina. Nyt sensijaan yhteiskuntasopimuksesta ovat neuvotelleet vain työnantajat ja työntekijät. On neuvoteltu palkansaajan tuloista. Kuitenkin poissa neuvotteluista olivat vuokranantajat, kauppa, pankit ja kaikki muutkin tahot, jotka vaikuttavat palkansaajan menoihin. Ne ovat olleet poissa, vaikka ne itse hyötyisivät palkanalennuksesta. Ei siis ole neuvoteltu sopimuksesta, jossa olisi ollut mukana koko elinkeinoelämä – koko yhteiskunnasta puhumattakaan.
Jos sopimus olisi saatu aikaan tai jos hallitus saa saman aikaan suunnittelemillaan ”pakkolaeilla”, olisiko tämä nyt se sisäinen devalvaatio? Miltä näyttäisi ulkomailta katsoen?
Suomalaiset vientituotteet tulisivat halvemmiksi, tai sitten ei – kilpailu sen ratkaisee. Palkat olisivat Suomessa kyllä pudonneet, mutta ei ruoka, eivät vuokrat, ei energia. Voi selkänahkaa!
Jotta sisäisestä devalvaatiosta voisi puhua, olisi voitava laskea siis sekä palkkoja että elämisen kustannuksia. Jos jo nyt epäillään, että hallituksen lakiehdotukset palkkojen alentamiseksi ovat perustuslain vastaisia, niin varmasti sellaisia ovat myös lakiehdotukset hintojen säännöstelystä. Sisäinen devalvaatio tuskin onnistuu.