Tätä kirjoitettaessa Pariisin ilmastosopimuksen viimeistä luonnosta hiotaan paraikaa (toistaiseksi uusin versio löytyy täältä), ja Ranskan on määrä tuoda lopullinen esitys pöytään lauantaina puolilta päivin. Olen aikaisemmin kuvannut, miten epätasaiset tavoitteet eri mailla ovat. Jo sen pitäisi hälyttää kenet tahansa epäilemään uuden sopimuksen tehokkuutta, kuten Euroopan esimerkki on osoittanut. Kilpailuvääristymät voivat koitua ympäristön tappioksi. Vaikka olemme leikanneet kotoperäisiä tuotannon päästöjämme, olemme samaan aikaan kasvattaneet kulutuksen päästöjä, sillä tuomme entistä enemmän tuotteita EU:n ulkopuolelta. Tämä ikävä tosiasia nollaa ilmastosaavutuksemme ja vähentää työpaikkojamme.
Tätä seikkaa ei kuitenkaan pidetä Pariisin sopimusluonnoksen vaikeimpana kysymyksenä. Sellaiseksi on nousemassa kiista ilmastorahoituksesta. Jo Kööpenhaminassa lausuttu ajatus teollistuneiden maiden antamasta 100 miljardista dollarista vuosittain vuodesta 2020 eteenpäin määräämättömäksi ajaksi oli melkoinen kynnys, etenkin nyt kun elämme taloudellisesti monella tavoin arvaamattomia aikoja. Mutta leuat loksahtivat, kun Pariisista uutisoitiin perjantaina, että kehittyvät maat ovat nostaneet rahavaatimukset 3,5-kertaiseksi.
Kun tähän asti on puhuttu $100 mrd/vuosi - tosin viime aikoina sitä on pidetty vasta lähtötasona - niin nyt vaaditaan $3500 mrd kymmenessä vuodessa eli keskimäärin $350 mrd/vuosi.
Oma arvioni on, että tällä ylimitoitetulla pelillään kehittyvät maat yrittävät varmistaa, että saisivat edes ne vuotuiset sata miljardia – jonka nyt sitten pitäisi alkaa kuulostaa pikkurahalta.
Sitähän se ei ole. Itse asiassa kyseessä voi olla melkoinen poliittinen ansa.
Suurimpana uhkakuvana pidän sitä, että EU jätetään maksumieheksi yksin. Vaikka USA hyväksyisi sopimuksen, on päivänselvää, ettei senaatti koskaan ratifioisi maksuvelvoitteita sisältävää sitovaa sopimusta. Silloin hyväksyntä olisi teatteria, joka johtaisi vain EU:n velvoitteisiin. Sama teatteri voi inspiroida Venäjää, joka on puhunut sopimuksen puolesta - mikään ei estä sitä maksun tullen hyppäämästä ulos. Sopimuksessahan velvoite kohdistuu vain kehittyviin maihin kokonaisuutena riippumatta siitä, paljonko mukana on maksajia.
Tällainen sopimus olisi uusi naula EU:n arkkuun. Se lisää Brexitin mahdollisuutta ja EU:n hajoamista.
Jos tuo $100 mrd/vuosi jäisi yksinomaan EU:n kannettavaksi, siitä tulisi noin $220/vuosi kutakin EU:n asukasta kohti. Tämä olisi siis pysyvä vuosittainen kuluerä. Samaan aikaan EU:n osuus päästöistä olisi laskenut jo alle 8 %:iin globaaleista päästöistä. Pyrkimyksenä on siis ajaa EU:n talous alas. Jos joku ministeri sellaisen allekirjoittaa ja kutsuu sitä poliittiseksi tai ympäristön voitoksi, kansanperinteestä löytyy muutama sopiva ilmaus sellaiselle hommalle.
Jos artiklasta 18 poistuu maksuvelvoite, sopimus jää syntymättä. Asia selvinnee tänään.
Pelottelenko? Maalailenko uhkakuvia ja piruja seinille? Syyni on yksinkertainen. Olen osallistunut lukuisiin ilmastokokouksiin, olen kirjoittanut ilmastokokoushistoriasta akateemisen tutkimuksen. Kerta toisensa jälkeen kokous päättyy samaan kuvaukseen: “EU jatkoi siis edelleen yksin yksipuolisten päästörasitustensa kanssa, eikä kilpaileville talouksille ollut näköpiirissä mitään vastaavia velvoitteita.”
Déjà vu.