Tuore Helsingin Sanomien kannatuskysely kertoo, että oppositiopuolue sosialidemokraatit on noussut Suomen suosituimmaksi puolueeksi eli sitä äänestäisi mielipidetiedustelun mukaan yli 21 %, jos vaalit pidettäisiin nyt. Vaaleja ei kuitenkaan pidetä nyt, eikä myöskään lähiaikoina, koska hallituksen rivit ovat tiivistyneet ja yhteishenki noussut. Sdp:n ennenaikainen joulu on siis peruttu.
Sdp:n kannatus on itse asiassa yllättävän vähäistä, kun ottaa huomioon, miten korkeissa kannatusluvuissa se liikkui esimerkiksi 1990-luvun alkupuolella silloisen laman aikana, kun silloinen hallitus toteutti ikäviä päätöksiä Sdp:n ollessa oppositiossa. Sen jälkeen Sdp:n kannatus on kääntynyt kroonisesti laskusuuntaan, koska sosialidemokratia ei kykene tarjoamaan enää uskottavaa vaihtoehtoa nykyisissä yhteiskunnallisissa olosuhteissa.
Tämän tosiasian ymmärsi Sdp:n silloinen puheenjohtaja Paavo Lipponen, joka ajoikin Sdp:tä oikealle alkaen etsiä uutta kannatuspohjaa: suunnaksi otettiin globaalikapitalismille sukua olevat liberalismi ja eurofederalismi ikään kuin erotuksena ummehtuneeseen sosialismiin ja neuvostoaikaan. Molemmat, sekä liberalismi että eurofederalismi ovat ns. hyvän sään ideologioita, jotka sulavat loskaksi, kun tulee huonompi keli, ja loska on likaista, rumaa sekä ikävää. Kansalaiset haluavat mieluummin vaikka pikku pakkasta ja lunta, vaikka sitä kulkeutuisi jaloissa hieman tupaankin asti. Kaivettiin kaapista uudelleen idea vasemmistoporvarillisuudesta. Innokkaimpia Sdp:n kannattajia jopa hätisteltiin ennen vuoden 1995 vaaleja pois jaloista, koska pelättiin tuottaa pettymystä hallituksessa. Edessähän olivat rajut leikkaukset, suhteessa paljon rajummat kuin mitä Sipilän hallitus on toistaiseksi toteuttanut.
Nyt Sdp on päättänyt kuitenkin perustaa uuden nousunsa sille, että se on alkanut esittämään joulupukkia: Se kun pääsee perille kaikissa keliolosuhteissa kaikkialle ja on kaivattu vieras. Joku uskoo aina joulupukkiin ja nekään, jotka eivät, pitävät pukkia sympaattisena. Kuka nyt viitsisi pukkia jouluna moittia? Joulu onkin kiva juttu kerran vuodessa, mutta miettikääpä, jos joulu olisi aina ja pukki kököttäisi siinä olohuoneen nojatuolissa jorisemassa partoihinsa jotakin siitä, miten kilttejä kaikki ovat olleet ja ansainneet lahjansa. Kaikkein suurimmat lahjat tietysti niille, jotka pukkiin uskovat. Kyllä siihenkin kyllästyisi. Joulu on joulu juuri siksi, että se ei tule joka päivä. Pukki kuuluu jouluun, ei arkeen.
Ymmärrys siitä, että Sdp ei tosiasiassa pysty tarjoamaan tällä hetkellä uskottavaa ja käytännössä toimivaa yhteiskuntapoliittista konseptia suomalaisille, antaa mitä suurimman poliittisen joulurauhan suomalaisille. Sdp saa hallituksen puolesta rauhassa esittää joulupukkia ja rakentaa oman kannatuksensa utopialle. Se on myös perussuomalaisten pysyväisluonteisen kannatuksen vahvistamiselle hyvä ratkaisu. Älköön siis olko kukaan levoton Sdp:n vuoksi!
Perussuomalaisten ydintä ovat EU- ja maahanmuuttopolitiikka ja arvokysymykset painottuen konservatismiin. Meihin ja hallitukseen pettyneet äänestäjät ovat vaaleissa äänestäneet meitä pääosin noista edellä mainituista syistä, ja on aivan ymmärrettävää, että jos toivottua tulosta ei tule, silloin vetäydytään nukkuvien puolueeseen, mikä näkyy Sdp:n tilastollisena nousuna gallupeissa. Fiksu äänestäjä myös protestoi gallup-kyselyissä, jos ei ole tyytyväinen vaaleissa äänestämänsä puolueen tai hallituksen aikaansaannoksiin. Se voi olla jopa taktisesti järkevää, vaikka ei loogista olisikaan. Se ei tarkoitakaan, että kun oikeat vaalit joskus pidetään, että tuo samainen äänestäjä siinä, todellisessa valintatilanteessa, protestoisi. Vaaleissa on aivan oma logiikkansa, ja sanon tämän kolmet kunnallisvaalit ja eduskuntavaalit sekä kahdet eurovaalit ehdokkaana nähneenä ja kokeneena.
On mielenkiintoista nähdä, miten korkean gallup-kannatuksen Sdp kykenee Sipilän hallituksen alkutaipaleen aikana itselleen keräämään, koska sen pitää kerätä gallup-kannatukseensa tällä tyylillä valtava särkymävara, jos se meinaa pyrkiä seuraavaan hallitukseen mukaan näillä eväillä. Ilman euron hajoamista siellä on edessä leikkauspolitiikan jatkaminen, sillä Suomen talous on painumassa pysyvästi pakkaselle eikä yhteiskuntarakenteemme ole erityisen dynaaminen reagoimaan globaalikapitalismin impulsseihin. Vasemmistoliitto ja vihreät vetävät tässä suhteessa lopulta paljon loogisempaa linjaa kuin Sdp, sillä ne ajavat eräänlaista liberaalia globaalikommunismia, joka voidaan nähdä sekä globaalikapitalismin että kansallisvaltiota korostavan konservatismin ja populismin vaihtoehtona.
Globaalikapitalismin oloissa kotikentällään pelaavan kokoomuksen kannatus tulee olemaan aina vakainta, muiden kannatus heiluu enemmän tai vähemmän. Taistelu tulevaisuudesta on kolmen kauppa: Se käydään liberaalin globaalikommunismin, globaalikapitalismin ja kansalliskonservatismin välillä. Sosialidemokratia on tuossa kamppailussa katsomossa ja samoin kaikki ne, jotka sosialidemokraatteja kannattavat. Sieltä voi huudella ja ihmetellä, että ”miten ne nyt noin” mutta ei paljon muuta. Sosialidemokratia perustuu tuotantorakenteeseen ja taloussuhteisiin, joita ei enää ole, ja jos joku tosissaan haluaa sosialidemokratiaa, hänen on ensin ajettava kansalliskonservatismi ikään kuin vallitsevaksi olosuhteeksi, jossa sosialidemokratia voi sitten toimia.
Analyysini nykytilanteesta on seuraava: joku voi innostua Sdp:stä, mutta harva innostuu sosialidemokratiasta, mutta jos sosialidemokraatit itse innostuvat nykyisestä Sdp:stä, tietää se pitkässä juoksussa joulua muille puolueille. Niin paljon kuin hallitusvastuu tässä tilanteessa syökin perussuomalaisten gallup-kannatusta, vahvistaa Sdp:n neuvottomuus perussuomalaisten pysyvyyttä. Sdp ei ole ideologinen haastaja, vaan tunnetila, jota on mukava muistella ja johon voi aina ajatuksissaan matkata niin kuin joulumaahan. Siinä ei tarvitse tehdä työtä ja taistella, pelkkä ajatus riittää.
Hallituspuolueiden kannatus on ollut alamäessä, erityisesti perussuomalaiset ovat olleet maksumiehinä siitä, että meidät suomalaiset on vanhojen puolueiden toimesta saatettu niin sanotusti tapahtuneiden tosiasioiden eteen. Vapaa liikkuvuus ja ylikansallinen markkinatalous näyttävät nyt suomalaisille toiset kasvonsa: Porukkaa vyöryy Suomeen ovista ja ikkunoista samaan aikaan kun globaalikapitalismin hedelmät mätänevät käsiin. Myös EU-federalismi on jälleen nostamassa rumaa päätään, kuten kriisien ”ratkaisemisissa” tapana on.
Hallitusta on moitittu sen tekemistä päätöksistä ja toisaalta päätösesitysten muuttamisesta ja tempoilevuudesta ja siitä, että se ei teetä tarpeeksi vaikutusarviointeja päätöstensä perusteiksi. Pääministeriä on arvosteltu hänen rujosta tyylistään johtaa hallitusta. Voi sanoa, että hallituksen arvostelusta on tullut sirkusta, jossa pellet vaihtuvat. Myötähäpeä on suuri, kun sitä katselee ja sitä olen ihmetellyt suuresti, onko julkisuudenkipeys joillakin niin suurta, että he todella asettavat itsensä tilanteeseen, josta he eivät selviä kunnialla kuin vain hyvän tahdon voimin. Eilinen torstainen A-studio ja myös monissa muissa ”pyöreän pöydän” keskusteluissa nähty ja kuultu neuvottomuus, kevyet heitot, vastausten kiertely jne. kuitenkin kertovat, että ainakaan päivystävät dosentit tai toimittajat eivät pysty antamaan vastauksia kansalaisille. Jos ovat toista mieltä, kannattaa kokeilla siipiään politiikassa ja katsoa, mihin asti lento riittää. Ei Suomen ”sudokua” kolumnia tai kirjaa kirjoittamalla ratkaista.
Tosiasia on se, että hallitus tekee nyt niin oikeita asioita, että osa toimittajista joutuu suorastaan korostamaan suhtautuvansa hallituksen politiikkaan epäilevästi ja luomaan vaikutelmaa, että oikeastaan me itsekin jo muka epäilemme kaikkea hallituksen toimintaa. Kyse on siis ilmiöstä, jonka tulee vahvistaa hallituksen päämäärätietoista tapaa viedä muutoksia eteenpäin, koska näemme kyllä hölyn pölyn läpi ja maan hiljaiset tukevat hallitusta. Tämä ei tarkoita kritiikittömyyttä, vaan rakentavaa suhtautumista vallitseviin haasteisiin ja epäkohtiin.