”Ovatko ne muuttujat nyt oikein valuoituja?” ”Pitäsi olla. Pääasia, etteivät ole vatuloituja. Ainoastaan aikamuuttujan arvon jatkuva pienentyminen aiheuttaa tarvetta muutoksiin.” ”Entäpä kokonaisdifferentiaali? Eikö sen suunta ole liian jyrkästi laskeva?” ”Voi olla? Täytyy tarkistaa vielä, mutta korkoakorolle-efektin pitäisi ruveta kuitenkin jo näkymään näillä aika-arvoilla. Tämä yksi perhanan differentiaaliyhtälö vaikuttaa liian hankalalle. Täytyy kokeilla Laplace- muunnosta siihen.” ”Voisiko Fourier-muunnoksesta olla apua?” ”Ei, se ei toimi, koska varsinainen funktio ei ole riittävän säännöllinen.” ”Eikö itse funktiota voisi approksimoida säännöllisemmällä?” ”Mahdollisesti, mutta tuloksen pitää kuitenkin osoittaa yksikkötyökustannusten alentamisen tarpeen.” ”No pysytään näissä nykyisissä, vaikka tekisi mieli lisätä vielä depressiokerroin niihin.” ”Mikä?” ”Depressiokerroin. Se kuvaa kansalaisten käänteistä halukkuutta kuluttaa kotimarkkinoilla.” ”Älä nyt sellaista lisää tai menee koko homma uusiksi. Ei pääministeriä kiinnosta kotimarkkinat.” ”Okei. Näillä mennään.”
Tämän kaltaiset iteroinnit eivät pelasta suomalaista kilpailukykyä sen enempää kuin minkään muunkaan kehittyneen maan teollisuuden kilpailukykyä. Hintakilpailussa tulemme aina häviämään, jos haluamme pysyä kehittyneenä maana. Bulkkia ei yksinkertaisesti kannata täällä valmistaa.
Vain pitkäjänteisten oikeiden strategioiden noudattaminen yrityksissä ja niiden mukauttaminen ajan vaateisiin voivat pelastaa kilpailukyvyn. Johdon on löydettävä lisäarvoa tuovia ratkaisuja, innovaatioita, joilla piestä kilpailijat. Ne voivat olla joustavia huolto-/asennusratkaisuja, verkostoitumista oikeiden alihankkijoiden kanssa sekä pitkäjänteisyyttä tuote-/palvelukehittelyssä. Markkinoinnin voimaakaan ei pidä vähätellä.
Kuitenkin suurinta osaa kotimaisista suurista yrityksistä johdetaan kvartaalinäkökulmasta, jopa kuukausittaisten raporttien perusteella. Kun yksittäinen luku on marginaalisen määrän heikentynyt, laitetaan yt-neuvottelut pystyyn ja pilataan samalla koko yrityksen työilmapiiri heikentäen näin työmotivaatiota. Tuntuu jopa siltä, että yritysten johto kilpailee kaveriensa kanssa siitä, kuka on suurimman porukan saanut potkaistua ulos, vaikka yt-neuvottelut todellisuudessa kertovat epäonnistuneesta johtamisesta. Kiristyksiä on hyvissä ajoin tehty siinä, ettei ajattelulle jää enää aikaa. Tehokkuuden vaatimus on lytistänyt innovoinnin todellisten tehojen näin laskiessa. Kasvuhakuisuus kuuluu enää protokollapuheissa, koska kasvu pienentää mahdollisesti voittomarginaalia ja siten johdon bonuksia. Näin kotimaisista yrityksistämme on jo osittain tullut marginaalisia pelureita kansainvälisillä markkinoilla.
Osa syy on omistajuus. Suuria omistajia pörssiyhtiöissämme ovat suuret kasvottomat kansainväliset rahastot. Monet niistä ovat anglosaksisia arvoiltaan ja tykkäävät tuijottaa samoja lukuja kuin johdossa toimivat palkkarenkinsä. Järkevämmillä strategioilla toimivat suuren kasvollisen omistuksen omaavat firmat, joille yrityksen pitkäjänteinen kehittäminen on tärkeämpää kuin hetkelliset kuristetut voitot.
Yrittäjyyttä ajetaan nykyään joka tuutista kansalaisille. Kouluihin ollaan tuomassa yrittäjyyskasvatusta, jonka pitäisi lisätä kotimaista yrittäjyyttä. En muuten ole heppoisempaa materiaalia nähnyt kuin se kouluille suunnattu materiaali on ollut. Itse en kehtaisi sellaista esitellä. Varsinkin kun yrittäjyys on kova laji. Se ei todellakaan sovi kaikille, vaan vaatii tietynlaisen luonteen laadun. Sen sijaan omistajuus sopii paljon useammalle. Silti pörssiosingoista piensijoittajat ovat lähes ainoa ryhmä, jotka maksavat veroa kovimman mukaan. Ei oikein kannusta kansankapitalismiin. Verotuskohtelun tasapuolistamiseen olisi tarve. Mieluiten siten, että kaikki sijoittajat maksavat saman prosentin tai edes siten, että pienet osingot olisivat verottomia.
Polku iteroinneista innovaatioihin on pitkä eikä välttämättä näitä edes yhdistä.
