Nyky-yhteiskuntamme kärsii kahden ongelman alla: on paljon tärkeää tekemätöntä työtä ja on paljon työttömiä ihmisiä. Miten nämä kaksi ongelmaa voivat esiintyä rinnakkain?
Nuo kaksi ongelmaa voivat esiintyä rinnakkain vain sen ansiosta, että nykyisessä yhteiskunnassamme työn teettämisen lähtökohtaisena motiivina ei ole käyttöarvojen luominen ihmisille, vaan voiton luominen työnantajalle ja tämän rahoittajalle.
Jos työvoiman hinta on niin korkea, että työllistäminen ei tuota voittoa työnantajalle, työllistämistä ei tapahdu ja ne tärkeät työt jäävät tekemättä. Näin siis kapitalistisessa yhteiskunnassa. Pitäisikö nyt sitten työvoiman hintaa alentaa?
Kapitalistisen yhteiskunnan perusoletus on se, että jokainen ajaa omaa etuaan ja jotenkin mystisesti siitä seuraisi sitten kaikkien yhteinen etu. Kapitalistit ajavat omaa etuaan vaatimalla palkkojen alentamista ja työläiset ajavat omaa etuaan vaatimalla palkkojen korotuksia. Kumpikin taho toimii juuri niin kuin kapitalistisessa yhteiskunnassa on odotettavissakin. Ja teorian mukaan siitä sitten seuraa kaikkien yhteinen etu. Jokainen arvioikoon itse, onko näin käynyt tai onko näin käymässä.
Kun työläiset ovat järjestäytyneet, he ajavat etuaan AY-liikkeensä kautta. Mikäli työläiset eivät olisi järjestäytyneet, he joutuisivat ajamaan jokainen omaa etuaan yksin. Myös kapitalistit ovat järjestäytyneet elinkeinoelämän järjestöihin. Esimerkiksi EK on sellainen järjestö, jonka kannanottoja eduskunta kuuntelee herkällä korvalla, ja ei ole kovin kaukaa haettua sanoa, että on yhdentekevää, keitä valitsemme Arkadianmäelle; kapitalistit päättävät joka tapauksessa.
Näinhän kapitalistinen yhteiskunta toimii. Kapitalistit päättävät taloudesta, ja talous on elintärkeä asia koko kansalle. Vasta jos valitsemme eduskunnan, joka on valmis kansallistamaan suurtuotantovälineet, mukaan lukien pankit, ja lakkauttamaan oikeuden yksityisen palkkatyön teettämiseen, sillä on väliä, keitä sinne valitsemme. Vasta silloin kansa päättää demokraattisesti taloudesta.
Kun pääoma ja tavarat liikkuvat nykyään vapaasti rajojen yli, suomalaiset työläiset joutuvat kilpailemaan muiden maiden työläisiä vastaan. Kilpailuttajina ovat kapitalistit. Tuossa kilpailussa voitto menee sille, joka myy itseään halvimmalla. Elämme nyt siirtymävaihetta, jossa kalliimman työvoiman myyjän tappio ei ole vielä täysin realisoitunut. Kannattaako tuollaiseen kilpailuun ylipäätään osallistua? Marx ja Engels kehottivat Kommunistisessa manifestissa kaikkien maiden työläisiä liittymään yhteen, ja se tarkoitti nimenomaan tuon kansainvälisen kilpailun lopettamista.
AY-liikkeen tarkoituksena on siis työläisten palkka- ja muiden työehtojen muuttaminen työläisille suotuisammaksi. Suomalainen AY-liike organisoi kuitenkin vain suomalaisia työläisiä eikä kaikkia maailman työläisiä. Koska Suomi on korkean hintatason maa, suomalainen AY-liike on kovilla, vaikka sillä edelleenkin on yhteiskunnallista valtaa olemassa. Mitä sen kannattaisi tehdä ennenkuin se menettää tuon valtansa?
Ensimmäinen asia, joka AY-liikkeen pitäisi tehdä, on oman valta-asemansa jatkumisen ja vahvistumisen varmistaminen. Se edellyttää sitä, että entistä suurempi osa suomalaisista tekee palkkatöitä. Silloin myös yhä useampi suomalainen järjestäytyy AY-liikkeeseen. Miten tähän työllisyyden kasvuun päästäisiin?
Kapitalistin vastaus tuohon on se, että palkkoja alentamalla ja muiden ehtojen pysyessä entisellään työllisyys kasvaa. Tämä ei voi kuitenkaan olla AY-liikkeen vastaus, koska se on suoraan ristiriidassa AY-liikkeen tavoitteiden kanssa. Keinot eivät voi olla ristiriidassa tavoitteen kanssa, koska silloin ne eivät edes ole mitään keinoja. AY-liikkeen vastauksen työllisyyden kasvuun pitää olla työpäivän lyhentäminen.
Työväenliikkeen alkuaikoina työpäivän lyhentäminen oli kaikkein tärkein taisteluasia. On hämmästyttävää, että nyt jo noin sadan vuoden ajaksi tuo asia on likipitäen unohdettu. On tosin siirrytty 6-päiväisestä työviikosta 5-päiväiseen, mikä on hieno saavutus, mutta tästäkin on jo kohta puoli vuosisataa aikaa. Nyt alkaa olla aika ottaa seuraava askel ja lyhentää päivittäistä työaikaa selvästi. Vähimmäisvaatimus on 6-tuntinen työpäivä, mutta 5-tuntistakin voisi harkita. Jos työpäivä olisi 5-tuntinen, ruokatunnin voisi jättää pois ja tämä pidentäisi aamu-/iltavapaata huomattavasti.
AY-liikkeen on muistettava, että tällä työpäivän lyhennyksellä on strateginen tavoite: kasvattaa työväenluokan yhtenäisyyttä ja järjestäytymisastetta. On ymmärrettävä, että tämän läpisaamiseksi ei voi samaan hengenvetoon vaatia huomattavia palkankorotuksia. Suomeksi sanottuna tämä tarkoittaa sitä, että palkkasumma ei saa kasvaa kovin paljon, vaikka työssäkäyvien ihmisten määrä kasvaa. Vielä selkokielisemmin sanottuna se tarkoittaa sitä, että kun työpäivä lyhenee 8-tuntisesta 5-tuntiseksi, niin tuntia kohden laskettu palkka ei paljon muutu; kuukausipalkka pienenee selvästi. Tämä palkanalennus on kuitenkin aivan eri asia kuin se palkanalennus, jota työnantajapuoli esittää. Siihen palkanalennukseen ei liity työajan lyhentäminen.
Tuota kuukausipalkan pienenemistä kompensoi jonkin verran se, että verotusta voidaan keventää kun sosiaalitukiin ei enää tarvita niin paljon rahaa kuin ennen – onhan työttömistä nyt tullut palkansaajia. Lisäksi on huolehdittava siitä, että palkan alennukset kohdistuvat enemmän suuriin palkkoihin kuin pieniin. Tämä edellyttänee muutoksia verotukseen ja pienipalkkaisille maksettavaa tukea.
Mutta kelpaako tällainen suunnitelma AY-liikkeelle?