Matti Villikari kommentoi Hemmo Koskiniemen blogissa seuraavasti:
" Tästä yksin yrittämisestä on huonot muistot. Suomen pojat pärjäsivät kohtuullisesti viimeksi, mutta jos apua olisi saatu enempi ja ajoissa, sankarihaudoilla olisi vähemmän nimilaattoja."
Koska sattuneesta syystä en voi kommentoida Koskiniemen blogissa, päätin avata em. Matti Villikarin kommenttiin liittyen uuden keskusteluketjun. Kyse on suurelta osin filosofinen, mutta samalla myös ajankohtainen, mikäli avunsaannilla tarkoitetaan Suomen Nato-jäsenyyttä.
Periaatteessahan ihmisen, kansakuntien ja ihmiskunnan pitäisi ottaa opiksi historiastaan. Valitettavasti tämä näyttää olevan ylivoimaisen vaikea tehtävä. Mutta kuitenkin, yritetään tämän em. kommentin pohjalta pientä harjoitusta. Matti Villikarin kommentti on mielestäni erinomaisen provosoiva, kun se asetetaan ajankohtansa historiakehykseen.
Missähän ajankohdassa, keneltä ja missä muodossa tuota Matti Villikarin mainitsemaa apua olisi pitänyt tuolloin saada, jotta sankarihautojen nimilaattoja olisi ollut vähemmän? Vuonna 1932, 1936, syksyllä 1939, keväällä 1941, asemasotavuosina 1942-43, keväällä 1944 vai kesällä 1944? Maallammehan oli Neuvostoliiton kanssa 1930-luvulla hyökkäämättömyyssopimus, jonka Neuvostoliitto yksipuolisesti rikkoi. Pohjoismaisesta puolustusliitosta ei tullut mitään 1930-luvun loppupuolella sen jäätyä pelkäksi aikomukseksi. Molemmat maat olivat Kansainliiton jäseniä, kunnes Neuvostoliitto erotettiin järjestön jäsenyydestä sen hyökättyä talvisodassa Suomeen. Ranska ja Englanti kävivät keväästä 1939 aina 22.8.1939 saakka neuvotteluja Neuvostoliiton kanssa ns. reunavaltioiden asemasta suuren eurooppalaisen uudelleenjärjestelyn yhteydessä. Suomi kuului em. reunavaltioihin. Näiden neuvottelujen katkettua solmittiin heti seuraavana päivänä eli 23.8.1939 kuuluisa Molotov-Ribbentrop -sopimus salaisine lisäpöytäkirjoineen. Kesäkuussa 1941 Adolf Hitler totesi puheessaan Saksan ja Suomen olevan "im bunde". Elokuussa 1941 Roosevelt ja Churchill allekirjoittivat Atlantin julistuksen. Marras-joulukuun vaihteessa Stalin, Roosevelt ja Churchill sopivat Teheranin konferenssissa mm. Suomen kohtalosta II maailmansodan loppuratkaisuissa Liittoutuneiden näkökulmasta katsottuna. Kesäkuussa 1944 presidentti lähetti Saksan ulkoministeri Ribbentropille kirjeen, joka tunnetaan Ribbentrop-sopimuksen nimellä.
Jotta oppisimme historiasta toistan edellä esittämäni kysymyksen yllä olevan kappaleen pohjalta: milloin, keneltä ja missä muodossa Suomi olisi voinut saada kaipaamaansa apua toteutunutta apua aikaisemmin? Jatkokysymyksenä tästä kaikesta nousee väistämättä eteen se, että onko Suomi jälleen jäänyt junasta oman onnensa nojaan ja/tai keneltä maamme voisi ylipäätänsä saada apua niin tarvittaessa tämän edellä esitetyn historiaan perustuvan kokemuksen pohjalta katsottuna?
0