Suomi on monessa asiassa maailman kärkimaita. Olemme kärjessä kun puhutaan onnellisuudesta, elintasosta ja korruptoitumattomuudesta. Meihin suomalaisiin yhdistetään maailmalla luotettavuus ja työteliäisyys. Ne ovat osa kansallista imagoamme, mutta lottokansana meillä tuntuu olevan myös jonkinasteinen taipumus odottaa tai kannustaa toisiamme pikavoittoihin.
Lahti 2001
Suomalaisen hiihdon kärkinimet Mika Myllylä, Jari Isometsä, Harri Kirvesniemi, Janne Immonen, Virpi Kuitunen ja Milla Jauho ovat antaneet positiivisen doping-näytteen. He ovat kärynneet. Hiihtovalmentajat Kari-Pekka Kyrö ja Jarmo Riski ovat päätyneet selvittämään tapahtunutta. Suomalaiset vaativat selityksiä, maailmalle nämä miehet ovat vain onnettomia sotureita, jotka munasivat.
Suomalainen ja hiihtokisoja seuraava yleisö saa selityksensä. Selityksen selityksen perään. Ensin kukaan ei tiedä mistään mitään. Aliarvioiden osaa kansasta he vetoavat tietämättömyyteensä, kunnes hiljalleen joku alkaa tietää jostakin jotakin. Venäläiset, norjalaiset, saksalaiset, italialaiset ja ties ketkä muut olivat hyötyneet lääkäreistään. Doping-aineet eivät olleet uusi juttu vuonna 2001 edes suomalaisille. Erilaisia keinoja oli käytetty voiton saavuttamiseksi vuosikymmeniä ja osa niistä oli hyväksyttyjä. Kaikki sen tiesivät. Skandaali tapauksesta tuli lähinnä lehdistön ja hyväuskoisen seuraajakunnan järkytyksen vuoksi.
Selityksiä ja selityksiä
Kaikkihan niin tekevät. Sen mukaan ihmiset usein etsivät hyväksyntää teoilleen. Tosiasia on, että suomalaiset lääkärit ja hiihtopomot olivat harrastelijoita. He toimivat itselleen rakkaan lajin parissa, tuntematta kyllin hyvin tieteellistä tutkimusta ja doping-järjestelmää. He jäivät kiinni ns. housut kintuissa. Noloahan se on, mutta vain noloa. Selittely vain lisää noloutta.
Suomi on yksi korkeakoulutuksen huippumaista. Siltikään menestystä tavoiteltaessa tutkimukseen ja korkeakoulutettuihin kohdistuvat luottamus rakoilee. Hiihtokatastrofin kohdalla vaakalaudassa painoi se, että kotikisoista on tultava menetystä. Hiihtäjiä oli ’tankattu’ jo aiemmin keinoilla, joista emme olleet jääneet kiinni. Vuonna 2001 otettiin käyttöön järeämmät keinot, vaikka puolueettomat asiantuntijat olisivat sanoneet, ettei se kannata. ’Tankattiin’, koska oli parempi tankata kuin olla tankkaamatta. Oli parempi uskoa kuuteentoista kotikisakultaan kuin olla uskomatta. Tavoitteissa oli pikavoitto ja oikotie onneen.
Hyvässä uskossa toimiminen ei aina oikeuta tekoihin. Pahoittelut ja anteeksipyynnöt ovat paikallaan, mutta ne eivät korjaa vahinkoa. Mitalien lisäksi suomalainen hiihtourheilu menetti uskottavuutensa, osan aktiivisista harrastajista ja kiinnostavuutensa. Hiihtourheilun imagollinen ja lopulta myös taloudellinen tappio oli huomattavasti suurempi kuin kilpailu- ja toimitsijakiellot tai yksittäisten mitaleiden menetys.
Suomi 2015
Juha Sipilä ja Alexander Stubb seisoivat opiskelijoiden seurassa eduskuntavaalien alla. Tiedossa oli, että leikkauksia tulee, mutta he tekivät lupauksensa opiskelijoille, ettei koulutuksesta leikata. Koulutus on kuitenkin uuden, pääministeriksi valitun Juha Sipilän hallituksen ensimmäistä leikkauskohteista. Uusi hallitus paljasti populistisen eetoksensa: se on valmis valehtelemaan menestyäkseen ja päästäkseen valtaan.
Valehtelua ei peitelty tai selitelty, vaan tuore hallitus siirtyi suoraan uudistusten ajamiseen. Kansalle alettiin hokea mantraa, jolla perusteeltiin toukokuusta vuoden loppuun asti poliittisia ratkaisuja. Koosteena tuo mantra kuuluu: "Elämme vaikeita aikoja. Suomi velkaantuu, emmekä voi jättää lastemme kannettavaksi kasvavaa velkaa. Nyt on toimittava. Leikattava, koska vaihtoehtoja ei ole. On parempi toimia nyt kuin jättää toimimatta." Tämän mantra on helppo oppia. Minäkin olen sen oppinut. Sisäistäminen ja kritiikitön hyväksyntä sen sijaan ovat asia erikseen.
Poliittinen voitto ei kuitenkaan ollut edes lähtökohtaisesti puhdas. Se perustui hyvälle uskolle ja luottamukselle, joka petettiin. Suomalaiset alkavat kuitenkin tottua ja hyväksyä myös valheita, jos he kokevat saavansa niistä etua. Kritiikki voidaan tukahduttaa ja leimata valitukseksi, huonon häviäjän merkiksi, kateudeksi tai laiskuudeksi, vaikka tosiasiassa voittajat itse olisivat hakeneet pikavoittoa, oikaisseet ihan hieman, käyttäneet valhetta dopingina. Eikä valheella voittaneita voida laittaa kilpailu- tai toimitsijakieltoon, ei ainakaan ennen kuin heistä olisi otettu puhdas verikoe.
SSS-hallituksen menestysstrategia muistutti jo kesällä minua Suomen hiihtovalmennuksen (2001) ohjekirjasesta: Miten menestyä kotikisoissa. Päätöksiä valmisteltiin huolimattomasti ja vedettiin takaisin. Silti jotkut uskoivat, että askel parempaan oli otettu. Kun useamman valtion päämiehen suulla on lytätty asiantuntijatietoa, dosentteja ja tutkijoita, ei Stubbin noin – omasta päästä vetämäni – 90% totuus ollut suinkaan yllätys. Yllätys ei ollut myöskään se, että pienen takeltelun jälkeen hän alkoi vakuutella tietämättömyyttään ja olevansa siksi täysin viaton. Eihän kukaan dopingista kiinnijäänyt kuitenkaan paljasta valmentajaansa, mentoriaan tai lääkäriään, jolta ovat saaneet tiedot ja reseptit. Voi kuvitella jonkun – joskus itse kiinnijääneen kilpailijan – joskus sanoneen: "Kukaan ei sitten tiedä (kerro) mitään."
Kun Stubb jäi kiinni housut nilkoissa, hän tiesi ihan tarkalleen mitä piti tehdä. Hän oli yhtä ymmällään kuin Jari Isometsä lehdistötilaisuudessa, suu auki, ihmetellen, että mitä kävi. Se ihmetys tuskin johtui itse valheesta, vaan sitä, että ”hän jäi kiinni.” Eihän tässä näin pitänyt käydä. Hän ei siis ole pahoillaan siitä, että valehteli, vaan siitä, että jäi kiinni. Parahin Stubb ei kuitenkaan välttämättä tule ymmärtämään millainen tappio hänen narahtamisensa on hänen lajilleen ja sen imagolle.
Stubb ei ole yksin. Hänellä on omat oppi-isänsä ja mentorinsa. Hänen ei tarvitse mainita heitä nimeltä, koska yleensä silloin, kun puhumme esimerkiksi talouspolitiikassa Marxista, Keynesistä, Friedmanista tai Pikettystä, me lyömme samalla myös itseemme leiman. Me paljastamme keitä me olemme ja mistä tulemme, vaikkei sen pitäisi olla äänestäjille yllätys, mutta joskus se on. Se paljastus voi pahimmassa tapauksessa kertoa sen, mitkä näytöt meidän resepteillämme on menestyksen saavuttamisessa. Silloin kun esimerkiksi taloudellista tai poliittista menestystä mitataan tuloksella, se ei kuitenkaan kerro vielä yhtään mitään siitä, miten kestävää menestys valituilla resepteillä on.
Sen todistaa vuoden 2001 Suomen hiihtomaajoukkueen doping-käryjen sarja. Noissa kisoissa kaikki olisi mennyt jopa historiallisen hyvin, ellei käry olisi käynyt. Tästä päästään tuosta hiihtomenestyksestä saatavaan opetukseen: tärkeintä henkilökohtaisen, poliittisen ja maan menestyksen saavuttamisessa epärehellisin keinoin on, ettei itse missään olosuhteissa jää kiinni. Tärkeintä lienevät kuitenkin kaksi asiaa: rehellisyys (luotettavuus) ja kova työ. Ne kaksi piirrettä, josta me suomalaiset olemme tunnettuja. Meidän lajimme imagolle ei tee hyvää, jos lajiliiton johdossa olevat miehet ovat harrastelijoita, jotka uskovat pikavoittoihin, ja ovat valmiita valehtelemaan sekä oikaistakseen saadakseen haluamansa.