Suomalaisen yhteiskunnan yleinen ihmiskuva on muuttunut huonommaksi. Ystävällisyyttä, hyväntahtoisuutta, rauhallisuutta ja sosiaalisia sekä yhteisöllisiä taitoja pidetään typerän ihmisen ominaisuuksina. Miehen pitää näyttää tylyltä pedolta tai vaihtoehtoisesti hänellä pitää olla tunteista vapaan ihmisen kasvot. Hänen naisensa täytyy näyttää kiiltävältä, kovapintaiselta sekä esille laitetulta. Miesten ja naisten yhteisinä arvostettuina piirteinä pidetään itsekeskeisyyttä, tietyntyyppistä keinotekoista koppavuutta, naureskelevaa ylimielisyyttä, tehokasta kovuutta ja kylmyyttä. Menestyneen nykyihmisen katseessa ei saa olla mitään lämpöä tai tuikkivaa huumoria. Tekopyhyys yhdistyneenä teennäiseen toisten ihmisten auttamiseen viittavaa tulevaisuuden yhteiskunnan sosiaaliturvan muuttamiseen politiikan keinoin varakkaiden yksilöiden harkinnanvaraiseen hyväntekeväisyyteen, joka on luonteeltaan valikoivaa mielivaltaa. Se on pelastetaan joku tyyppi kaikelta pahalta meidän toimesta politiikkaa.
Kummallisten mielikuvien perässä juoksee suuret määrät ihmisiä, ikään kuin he haluaisivat juosta pakoon itseään ja totuutta omasta ihmisyydestään, tavanomaisuudestaan ja keskinkertaisuudestaan. Varallisuuserot luovat vaarallista empatian puutetta toisenlaisia ihmisiä kohtaan. Ihminen ei tunnista enää toista ihmistä tasavertaiseksi lajitoverikseen, jos tämän sosioekonominen asema on tyystin huonompi. Siksi toisen ihmisen oikeudet saatetaan kiistää. Monet tavallisista lippalakeista äänestävät vastoin yhteiskunnallista asemaansa, vaikka nauttivat sosialidemokraatisen ja vasemmistolaisen ajattelun ja politiikan hedelmiä sosiaaliturvasta, tulonsiirroista ja kaikesta muusta sellaisesta yhteisestä hyvästä. He haluavat hinnalla millä hyvänsä erottua varattomista, työttömistä ja muista heihin rinnastettavista ihmisistä. Yhteisöllisyyden vähetessä fasismin vaara muodossa tai toisessa kasvaa. Varsinkin jos keskiluokkaan kuuluvat kansalaiset altistetaan samalle vaaralle joutua työttömäksi kuin alemmat yhteiskuntaluokat. He voivat silloin yhdistyä alemman keskiluokan sekä alaluokkien kanssa tietyin seurauksin. Keskiluokan on ahkerasti käytettävä kaikkea heille kuuluvaa oikeutta julkiseen hyvinvointiin, muuten hyvinvointiyhteiskunta ei pysy kovinkaan kauan pystyssä.
Kristinuskon varhaisina vuosina toiminut kirkkojohtaja, Tertullianus, halusi ihmisten kiinittävän huomiota siihen, ettei rikkaus muodosta ihmiselle vakavaa uhkaa, vaan ainoastaa rahan omistamisen seuraukset. Jeesuksen sanoma lienee ollut selvä rahasta ja omaisuudesta puhuttaessa. Ne jotka eivät luovu rikkauksistaan, he ovat vaarassa kadottaa sielunsa. Piispa Irenaeus oli voimissaan vajaat parituhatta vuotta sitten. Jo tuolloin hänen päähänsä pälkähti, että ihminen voi rikastua vain petoksella. Tuolla tavalla hankitusta rahasta ei kuitenkaan hänen mielestään tarvitse luopua, sillä rikkaus itsessään ei ole pahaa, jos sitä käyttää hyviin tarkoituksiin. Tosin Yrjö Kallinen väitti useimpien ihmisten kulkevan koko elämänsä läpi unessa.