Uusimpien tilastotietojen mukaan Suomessa on Euroopan kalleimmat kuluttajahinnat. Se hätkähdyttää meitä jokaista, jotka joudumme sijoittamaan vähäiset euromme päivittäisostoksiin ymmärtämättä ollenkaan, miksi hinnat ovat niin korkealla. Samanaikaisesti maamme rämpii talousvaikeuksissa, palkkoja ja eläkkeitä pyritään alentamaan ja maataloustuottajat painivat kaupan ja teollisuuden maksamien liian alhaisten tuottajahintojen kanssa.
Ketä nykytilanteesta voisi edes syyttää? Politiikkoja, jotka eivät ole osanneet hoitaa leiviskäänsä, vai kauppaa ja elintarviketeollisuutta, jotka tuntuvat rahastavan säälimättä meitä kaikkia. Syitä löytyy kyllä monista. Jos keskeisen elintarvikejätin pääjohtajan PÄIVÄPALKALLA voisi palkata 1.5 professoria kuukaudeksi, niin suhde on käsittämätön.
Kaupan kaksi suurinta ryhmittymää hallitsee miltei suvereenisti suomalaista vähittäiskauppaa. Lähes määräävä markkina-asema vääristää hintoja ja aiheuttaa ongelmia tuottajille ja pienyrittäjille. Miten tähän tilanteeseen on ajauduttu?
Aikoinaan osuustoiminta tuli Suomeen kuin enkeli taivaalta. Se mahdollisti uusien yritysten syntymisen ja rahoituksen. Tavoitteena oli asiakaskunnan etu parempana saatavuutena ja halvempina hintoina. Myös tuottajat saivat tuotteitaan markkinoitua ”omiin yrityksiinsä”, hinnat olivat avoimia ja kaikille samoja. Vuoden tilinpäätöksen jälkeen asiakkaille palautettiin ylimääräinen voitto ostopalautuksina.
Liikeidea ja omistuspohja olivat yllättävän hyvät. Yritykset menestyivät ja niille alkoi kertyä katetta runsaasti. Alkoi laajeneminen, joka on jatkunut tähän päivään saakka.
Syntyneestä voitosta sijoitettiin suurin osa uusiin aluevaltauksiin, isompiin yksiköihin ja omaan tuotevalmistukseen. Tällä hetkellä ainakin S–ryhmä tuottaa niin suuria vuotuisia voittoja, että mm. verotuksen minimoimiseksi sijoitustoiminta ja laajeneminen jatkuu perinteisen toiminta-alueen ulkopuolelle.. Omistajille palautetut bonukset ovat tosin miljoonia, mutta kokonaisvoitoista vain murto-osa. Venäjän kaupan osittainen romahtaminen on suomalaisen kuluttajan onneksi hillinnyt ulkomaille laajenemista. Ainoa mahdollisuus hyötyä ulkomaisesta sijoituksesta olisikin ostaa bonuskortilla Venäjällä tai Baltiassa.
Osuustoiminnalliset suuryritykset ovat alkaneet elää omaa, itsenäistä elämäänsä, jossa ratkaisut tekevät liikkeenjohtajat normaalien liikkeenjohdollisten periaatteitten mukaisesti. Luottamusjohto on vain kumileimasin, joka tarpeen tullen kyllä puolustaa yritystä kuntapolitiikassa ja lupien ja rahoituksen hankkimisessa. Liikkeenjohdollista osaamista heillä ei monellakaan ole.
Erikoista osuuskuntamallisessa kaupassa on myös se, että omistaja-asiakkaat todella tuntevat asioivansa ”omassa firmassa”. Tämä tunne on koko osuuskaupan tärkein ja toimiva idea. Kaupasta ostetaan, välittämättä ollenkaan vaikka hinta olisi kalliimpi kuin muualla. Luotetaan maksettavan pieneen bonuksen autuaaksi tekevään voimaan. Monet S-liikkeen asiakkaat eivät edes vaivaudu vertailemaan hintoja.
Esimerkiksi bensiini on lähes aina kalleinta bonuksia maksavassa kaupassa. Bonukset siis otetaan ostajalta pois jo hinnoitteluvaiheessa. On hyvin harva ostaja, joka todellisen bonuksen bensiinistä saa, moni ei saa ilman korttia mitään. Ilman bonuksen maksamista kaikkia hintoja olisi mahdollisuus alentaa tuntuvasti.
Kun kauppa käy hyvin, kaupan sisään ostot muuttuvat ylimieliseksi. Pienet toimittajat ovat pelkkiä hankaluuksia, joita kannatta välttää. Mistä saakka tavara kauppaan tulee, on myös täysin merkityksetöntä, kaikista palopuheista huolimatta. Kauppa on myös siirtänyt lähes kaikki riskinsä toimittajien ja tuottajien harteille; perunantoimittaja on velvollinen siivoamaan pois kaikki nahistuneet perunansa ja roskansa, pullan leipojan pitää täyttää hyllynsä vielä lähes sulkemisajan koittaessa, myyntipaikasta saatetaan periä kynnysrahaa ja niin edelleen.
Myös työnantajana kauppa on nykyään kaikkein eniten vajaata työaikaa teettävä ala. Jopa lähes nollasopimukset työntekijän kanssa ovat mahdollisia, muutaman tunnin päivittäiset työajat tavanomaisia.
Kaupalla on oma vastuunsa maan talouden kehittymisestä. On ongelmallista selittää muille, miksi Suomessa hinnat ovat EU:n korkeimpia ja miksi ne nousevat ilman hyväksyttävää syytä. Myös maan kilpailukykyä mitattaessa korkeat hinnat ovat miinustekijä. Yksityinen kauppafirma ei ole vastuussa tekemisistään, mutta osuustoimintayritys on.
Se on vastuussa ainakin asiakasomistajilleen, jotka ovat menettäneet yritysten isontuessa kokonaan vaikutusmahdollisuutensa yrityksen päätöksenteossa.
Ilman Suomeen rantautunutta saksalaista Lidliä maksaisimme taatusti ainakin ruokakoristamme vielä enemmän kuin nyt. Se tuntuu tällä hetkellä olevan ainoa kaupparyhmittymä, joka vielä todella ”halpuuttaa” hintojaan. Se näkyy Lidlin markkinaosuuden kasvussa ja myymälöissä asioivien ihmisten määrissä.
Olisi aika muitten kaupparyhmittymien, ja varsinkin niitten luottamushenkilöjohdon, ottaa muutoksen tarve todesta ja ryhtyä avoimesti muuttamaan tavoitteitaan ja periaatteitaan.