Yle areenassa näytettävä tunnelmaltaan kiitelty Jadesoturi on sekä kiinalainen wuxia- että aito Kalelava-elokuva, jollaisista se on tähän mennessä onnistunein – mitä mieltä siitä ollaankin elokuvana. Merkittävää on myöskin se, että kalevalaista kansanrunoutta on pyritty "tuotteistamaan".
Wuxia-elokuvan keinoin siis esitetään Sampo-eepos kahtena rinnakkaistarinana, jotka tapahtuvat eri aikoina. Toisen tapahtumapaikka on menneisyyden Kiinassa, toinen nykyajan Suomessa. Elokuvassa näyttää pyrityn esittämään Sampo-eepoksen ydintarina. Katsoja voi tulkita Sampo-tarinan kuuluvan myyttiseen aikaan ja voivan tapahtua vain toimeenpantuna rituaalina, jolloin se eletään ja on voitu elää uudestaan eri aikakausina.
Nykysuomalaisista herkästi herää epäilys, ymmärtävätkö he enää, mikä Kalevala on. Nationalisteille on ollut tyypillistä tulkita Kalevalaa historiallisena dokumenttina muinaisesta Suomesta, kun Suomen kaukaisempaa menneisyyttä koskevat historialliset dokumentit ovat harvassa tai epäluotettavia. Myöskään ei haluta tiedettävän, että julkaistujen Kalevalojen sisältö on Lönnrotin valikoima eri toisintoina kansanrunoissa esiintyvistä pienoiseepoksista ja että tuo sisältö toteuttaa lähinnä Lönnrotin omia näkemyksiä. Hän on myös yhdistellyt pienoiseepokset mielivaltaisesti.
Kalevalaisten kansanrunojen arkaaiset piirteet ovat niiden hedelmällisintä antia
Arkaainen kansanrunosto sisältää elementtejä, joista voidaan halutessa rekonstruoida suomalaista ja suomalais-ugrilaista muinaisuskontoa, jota tunnetaan myös Venäjän alkuperäiskansojen nykypäiväänkin asti säilyneinä omina sovelluksinaan. Juuri noita arkaistisia piirteitä elokuvan käsikirjoittaja on poiminut elokuaan Jadesoturi. Niin tavatonta kuin tämä on suomalaisen kulttuurin piirissä, se tavallista eeimerkiksi Irlannin kuluisassa kansanperinteessä, joka on pajon esillä populaarikulttuurissa.
Suomalaisen poliittisen korrektiuden sääntöjä kiitettävästi rikkoen Seppo Ilmarinen, vaikkakin skandinaavisesti ja germaanisesti seppanä esitettynä, on myös Taivaantakojan eli taivaassa asuvan luojajumalan hanmossa, kuten Volgan-seudun suomensukuisten kansojen, permiläisiin kuuluvien udmurdien, volgan suomensukuisten marien ja mordvalaisten, ja altailaisten, kuten proto- ja varsinaisturkinsukuisten ja mongolien jms. euraasialaisten samanistien jumaluustarustossa.
Arkaaiset jumaluustarut ovat myttejä siinä merkityksessä, että ne on mahdollista, jos halutaan, palauttaa myös ei-myyttiseen aikaan, siis johonkin historiaaliseen hetkeen rituaalisoinnin avulla, joka käyttää kulloinkin käytössä olevan taiteenlajin keinoja. Taivaantaonta-myytissä, jota tässä Sanpo-elokuvassa pidetään Sampo-tarinan ytimenä, Väinämöinen on korkeintaan sivuhenkilö, joten hänen puuttumisensa kuuluu asiaan.
Miksi Suomessa ei haluta harjoittaa Kalevalan-kulttuurivientiä – siksikö että oikein halutaan, etteivät muut kiinnostu siitä?
Kalevala on ollut Suomen historian mittaan sovitettu erilaisiin poliittisiin käyttötarkoituksiin, muokattuna viikinkiaikaiseksi soturiepiikaksi (riisuttuna arkaismeista), milloin palvellut imperialistissävyitteistä oikeistonationalismia, milloin taas on ollut kommunistien käytössä. Kalevala on haluttu pitää korkeakulttuurina, ja kaukana kaikesta polulaarikulttuurista, myös folkloresta. Nämä pyrkimykset selvästi ovat haitanneet kalevalaisuuden populaarikulttuuristen piirteiden hyödyntämistä. Tolkienin muistaakseni viime vuonna julkaistu varhaisteos, proosamukaelma Kullervo-eepoksesta, on esimerkki Kullervo-eeppokseen sisältyvistä käyttömahdollisuuksista, joita Suomessa ei ole osattu hyödyntää.
Kun suomalaisille rakennettiin identiteettiä 1800-luvun mittaan kansana Venäjän kansojen joukossa ja myöhemmin 1900-luvulla itsenäisen valtiokansakunnan identiteettiä, Kaleva oli identiteetin pohjana, mutta myös häpeän lähteenä. Erityisesti itäeurooppalaisen kansallisromantiikan tavoin suomalaisten identiteettiä rakennettiin sekä kielen että kansanrunouden (ja yleisemmin -perinteen) varaan. Samaan aikaan, kun geeniperintöä ja kulttuuria on tullut sekä lännestä että idästä, suomen kieli olikin, kuten 1700-luvun lopulta alkaen todettiin – pelkästään idästä.
Tuo itälähtöiseen kieleen liittynyt kansanrunous oli kirjoitetuttujen historiallisten dokumenttien puuttuessa ainoaa lähdeaineistoa, josta voitiin tehdä päätelmiä maanne ja sen väestön historiasta, joten tähän aineistoon oli pakko turvautua. Kansanperinteen ja eritoten -runouden pohjalta pyrittiinkin rekonstruoimaan Suomelle historia. Suomalainen kansanrunous oli myös arkaaista, kun se selvästikin sisälsi vertailevan uskontotieteen näkökannalta arvokasta aineistoa, joka oli kiusallista luterilaisen kristinuskon sisäistäneille kansanrunouden kerääjille ja kokoajille. Sekä arkaaisuus ja itäisyys saattoi olla liikaa heille. Hehän etsivät kreikkalaisen ja roomalaisen antiikin ja myöhäiskeskiaikaisten eeposten tapaista sankariepiikkaa suomalaisten soturisukupolvien rakentamiseen.
Uralilainen kieliyhteydellä Euraasian kansojen välillä saattaa olla vaikutuksia, jotka eivät ole poliittisesti korrektia eivätkä ole ehkä Vladimir Putinillekaan mieleen
Nykykäsityksen mukaan suomen kieli eriytyi muinaislänsisuomeksi hyvin pienen väestön osan kielenä 500-luvulla – siis vasta nykyisen ajanlaskun jälkeen. Suomessa itämerensuomalaisten pieni lounaisen Suomen siirtokunnan kieli levisi keskiajan mittaan syrjäyttäen varhemmat maamme alkuasuttajien kielet, joista nuorin oli varhainen saame. Tästä kielestä juontaa nykyiset saamen kielet. Toinen suomen pohjana oleva kieli on Laatokan eteläpuolella itämerensuomesta eriytynyt muinaiskarjala. Näyttää, että kielihistorioitsijat kykenevät selvittämään paikallisnimistön sanat, jotka eivät kuulu itämerensuomalaisiin tai edes uralilaisiin kieliin. Kampa-, nuora- ja tekstiilikeraamikkojen kielistä voidaan siis sanoa, etteivät ne olleet uralilaisia.
Näyttää ilmeiseltä, että Baltian rannikolle ja Suomen niemelle on Volgan mutkasta Kamajoelta Uralin länsipuolelta suomalais-ugrilaisten/uralilaisten kielten vyöhyke, jonka piirissä aiempi kieli on vaihdettu uralilaiseen kieleen. Baltian sisäosista on puolestaan ulottunut balttilaisten kielten vyöhyke Uralille asti. Nykyisiä liettuaa ja latviaa lukuun ottamatta balttilaiset kielet ovat tulleet vaihdetuiksi niistä eriytyneestä slaavilaisesta kantakielestä eriytyneisiin itäslaavilaisiin kieliin, valkovenäjään, ukrainaan ja venäjään tai länsislaavilaisiin kieliin, kuten puolaan.
Edellä mainittu Kamajoen seutu ja Volgan mutka ovat uralilaisten kielten alkukoti, josta näihin kuuluvat samojedikielet ovat ulottuneet itään päin Siperiassa aina Jenisei-joelle asti. Uralilainen kieliyhteys on siis kattanut laajan alueen Fennoskandian itäosista Jeniseijoelle ja Kiinankin rajoille asti, mikä on merkinnyt myös jonkinlaista kulttuurivaikutteiden väylää Suomen ja Kiinan välillä. Tätä väylää myöten on voinut olla yhteyksiä Aasian pohjoisosien muinaisuskojen välillä, jotka nyt ainakin olivat samanistisia. Tämä samanismi näkyy selvästi kalevalaisissa kansanrunostoissa – vaikkakaan Suomessa on pyritty hämärtämään tätä seikkaa aivan kaikin tavoin. Asiaan on huomiota kiinnittänyt uskontotieteen professori Juha Pentikäinen.
Maantieteellishistoriallinen eli suomalainen kansatieteellinen menetelmä, vaikkakin sillä on kieltämättä omat suuretkin ansionsa, on jättänyt varjoon suomalaisen kansanrunouden samanistiset arkaaiset kulttuurikerrostumat. Suomalaista sivistyneistöä on harmittanut se, että suomalaisissa kansanrunoista voidaan havaita samanismia selvemmin kuin vähemmän arkaaista mytologiaa sisältävistä germaanisesta tai slaavien mytologioista. Suomalais-virolais-kiinalaisessa Jadesoturielokuva on selvästi ensimmäinen Kalevala-elokuva, jossa viitataan kalevalaisen kansanrunouden arkaaiseen samanismiin. Tämä ei ole poliittisesti korrektia.
Kalevalaisen kansanrunouden erityislaatu – jota ei haluta ymmärtää nykyisessä kulttuuri-ilmapiirissä
Mitä ns. kalevalainen kansanrunous on ja miten elokuva liittyy siihen? Asiaan perehtymättömälle voidaan sanoa, että se on trokeiseen nelijalkaiseen runomittaan lausuttua runoa, jota elokuvassa myös kuullaan. Se on tyypillistä itämerensuomalaiselle kansanrunoudelle ja tietääkseni myös latvialaiselle runoudelle, jonka säestämiseksi on käytetty harppumaista soitinta, jota suomessa sanotaan kanteleeksi, viroksi käytetään nimeä kannel. Elokuvan juoni on lainattu suomalaisesta kansanrunoudesta ja tämän vientiä.
Mikä sitten on Kalevala? Monikaan tuskin tietää, että Elias Lönnrotin eeppisistä kansanrunoista kokoamia Kalevaloja on kaksi Vanha ja Uusi Kalevala (kolmanneksi kouluille laadittu versio). Hän toteutti maamme sivistyneistön ainakin 1700-luvulta alkaen haaveileman kansallisen hankkeen luoda Suomelle ja suomalaisille kansaneepos, joka saatiin yhdistelemällä toisiinsa Sampo-eepos, Kullervo-eepos ja Lemminkäis-eepos, johon on yhdistelty useita henkilöhahmoja ja tarinoita. Epiikan voidaan ajatella koostuvan toisaalta sisällöstä eli tarinasta ja muodosta eli kerronnasta, joka noudattaa runouden, proosan, elokuvan jne. keinoja, joilla (sama) tarina esitetään. Aleksis Kiven Kullervo-näytelmä on Kullervo-eepoksen tarinan esittämistä modernin näytelmätaiteen keinoin.
Kalevalan päähenkilöitä ovat Väinämöinen, skandinaavien ylijumalaa Odinia muistuttava sankari, jonka soittimena on kantele, mutta myös Seppo Ilmarinen, jonka hahmon takaa voidaan löytää seppähahmoisena Venäjän suomalais-ugrilaisten udmurdien taivaanjumalan Ilmarin tai altailaisten kansojen taivaanjumala tengrin. Sampo-eepoksen tarina kiertyy Sampo-nimisen esineen ympärille.
Väinämöinenkin on Lönnrotin maskuliinisena esittämä Veden emonen (esimerkiksi Risto Pulkkisen teos Suomalaisesta kansanuskosta) eli feminiininen keskisen maailman vedenhaltija, jolla uudessa Kalevalassa pelkästään Ilmattaren, Lönnrotin ilmeisesti keksimän luojahahmon, kulttuuriheeroksen eli avustajan tehtävä monia maailmansyntymyyttejä yhdistävässä tarinassa, kuten balteilla ja germaaneilla esiintyvä sukeltajamyytti ja maailnan myyttinen syntyminen munasta. Suuren tammenkin myytti on muunnos maailmanpuumyytistä.
Kansanrunojen monikerroksisuuden vuoksi sampo merkitsee samaan aikaan sekä onnen ja vaurauden lähdettä (muistuttaen skandinaavien mytologian kahden jättiläisnaisen pyörittämää myllyä) että arkisten ja arokansojen tilapäisasumusta pystyssä pitämää pylvästä – mytologisesti maailmanpylvästä. Selvästikin eri kulttuurikerrostumissa se merkitsee hieman eri asiaa. Keskustelu tästä on ollut laajaa – eikä liene tässä tarpeen käsitellä sitä enempää.
Kalevalainen kansanrunous sisältää useita maailmansyntymyyttejä, joista tärkeimpiä on myytti taivaankannen taonnasta ja takojasta eli Ilmarisesta, joka voidaan samastaa Venäjän muinaisuskonsa säilyttäneen alkuperäiskansan udmurdien taivaanjumalaan. Kalevalaisten kansanrunouden sankarit ovat shamaaneja, joiden vapaasielu voi eläimenhahmossa kulkea ylisen, keskisen ja alisen maailman (tuonelan/manalan) välillä. Ylinen maailman on Päivölä. Sampo-eepoksessakin tärkeä jatkuva matkailu Pohjolaan on matkailua myyttiseen Pohjaan (aliseen maailmaan) eli paikkaan, jolla on runsaasti skandinaavien Kuoleman valtakunnan eli Helin (Helvetin) piirteitä (paikkaa hallitsee Kuoleman jumalatar Heli). Samaan tapaan kun Väinämöisen Tuonelan-matkat, myös matkailu Pohjolaa on käymistä Tuonelassa. Shamaani, kansanrunouden sankari, tekee matkan eläimenhahmoisena, tavallisesti käärmeenhahmoisena.
Keskeistä Pohjola-mielikuville on, ettei tuossa paikassa miehillä ole juurikaan mitään asemaa – paikkaa hallitsevat naiset. Kalevalassa mainittu Pohjolan isäntä, jonka pään Lemminkäinen miekallaan katkaisee, on Päivölän pidot- kansanrunosta. Lönnrot on yhdistellyt runostoja ja siirtänyt hänet Pohjolan kontekstiin. Miehet ovat vierailijoita, jotka käyvät kosimassa Pohjolan (emännän) kauniita tyttäriä – joita he eivät saa. Miehet asetetaan mahdottomien tehtävien eteen. Mielikuvissa Pohjola on Vainajien maa ja Naistenmaa. Pohjola siis paljastuu myyttiseksi käänteismaailmaksi.
Mitä wuxia-elokuvalla tarkoitetaan ja miksi se sopii myös Kalevalan esittämiseen?
Voidaankin sanoa, että suomalaisten, virolaisten ja kiinalaisten tekemä ja tuottama elokuva on wuxia-elokuvan keinoin kerrottu itämerensuomalaisten Sampo-eepos. Kuten edellä kerran jo sanottiin, tämä on yksi niistä Suomen kansaneepoksista, jotka Lönnrotin Kalevalat sisältävät. Pekingistä syntyisin oleva, mutta kommunisteja Taiwanille paennut elokuvaohjaaja King Hu, joka vaikutti myös Hong Kongissa (palkittiin 1960-luvulla myös Euroopassa), on elokuvan historiassa – jopa maailmanlaajuisesti tärkeä ohjaaja, joka vaikutti suuresti kyseiseen elokuvan lajityyppiin. Japanilaisen Kurosawan veroinen kiinalaisohjaaja kehitti kiinalaista epookkielokuvaa, joka on soturi- ja taisteluelokuvan alatyyppi. Nykyisten toimintaelokuvien soturisankarittaret ovat enemmän tai vähemmän lainattuja hänen luomastaan naissoturista, joka esiintyy tasavertaisena hänen elokuviensa sankariryhmissä.
King Hu sisällytti elokuvaansa lentokykyisiä buddhalaismunkkeja ja mytologiaa. Wuxia-elokuvan kielen käyttö kalevalaisen kansanrunouden esittämiseen on mitä sopivinta. Jadesoturi on ymmärretty teknisesti onnistuneeksi, mutta elokuvan tarina on jäänyt käsittämättä, koska elokuva ei ole tyypillinen suomalainen ja koska Kalevala-aiheen käsittelyyn ei ole oltu tyytyväisiä.
Elokuvan ristiriitaiset arviot – mitä ne ilmaisevat?
Elokuvakriitikkojen ristiriitaisissa arvioissa elokuvaa pidetään suomalaiseksi merkittävänä, samaan aikaan kuin teknisesti hienona, elokuvana heikkona – suorastaan pettymyksenä –, jonka hyvät uudet tekijät ovat tehneet ja joka valaa tulevaisuuden uskoa suomalaiseen elokuvaa. Kriitikot näyttävät olleen melko lailla kyvyttömiä arvioimaan Jadesoturi-elokuvaa Kalevala-elokuvana tai tuo elokuva ei ole sopinut suomalaisten poliittisiin asenteisiin.
Suomessa kiinnostus Kalevan aihepiiriin liittyy kriisiaikoihin, jolloin kansanrunojen tulkinnassa suosiossa on niiden näkeminen historiallisina. Sen sijaan mytologisoivaa tulkintatapaa on vierastettu tai suorastaan vastustettu, koska se ei ole poliittisesti tarkoituksenmukainen. Tätä on harjoitettu kriisittöminä aikoina, jolloin Kalevalaa ovat harrastaneet vain estetisoivat vähemmistöt. Kun Kalevalasta halutaan myyntituote, samalla halutaan viedä kansallista ideologiaa, johon ulkomaiset yleisöt eivät ole välttämättä mieltyneitä.
Venäjän poliittisen johdon myötäilijät Suomessa ovat pelänneet sitä, että kansankulttuuriset yhteydet Venäjän Euroopan puoleisten pohjoisosiin ja Moskovan itäpuolella olevaan Volgan mutkan alueeseen saattavat ärsyttää Venäjää. Vasta 1500-luvun keskivaiheilta alkaen Venäjä on pystynyt hallitsemaan uralaisten kielten alkukotia. Koko Venäjänmaan tsaarin asemaan pyrkivä Iivana IV Julma kukisti Kazanin Kaanikunnan, joka hallitsi mongolivallan kuihtumisen jälkeen mainittua aluetta. 900-luvulla alue oli kuulunut Volgan Bulgariaan, bolgaarien hallitsemaan alueeseen. Alueen uralilaisia kieliä puhuneet kansat kuuluivat bolgaarien valtakuntaan, joka oli syntynyt sen jälkeisessä tilanteessa, missä hunnit 300-luvun lopulla olivat vyöryneet Eurooppaan Uralin takaa.
Alueen prototurkkilaista kieltä puhuva tšuvasseja vähemmistökansalla, jolla on kiinteät yhteydet marien suomensukuiseen volgalaiseen kielisukukansaan, on yhteys hunneihin (vaikkakaan tätä ei voida todistaa). Hunneina tai näiden liittolaisina Venäjää asuttamaan tulivat (goottivallan Krimiltä ja Skyyttejä olleiden alaanien vallan etelämpää kukistaneet) prototurkkilaisia kieliä puhuneet kansat Itä-Eurooppaan. Näihin kuuluivat myös kasaarit, joiden yläluokka tai jopa enemmistö omaksui juutalaisuuden. Yleisturkkilaista kieltä puhuvat kansat, joihin kuuluvat tataarit, saapuivat mongolivalloittajien mukana tai edustaen näitä 1200-luvulla. Suomen tataarivähemmistö on noita tataareja ja nimenomaan Volgan tataareja, jotka hallitsivat Kazanin kaanikuntaa.
1200-luvun lopulla uralilaisten kielten alkukoti oli kuulunut yhtenäiseen Kiinankin käsittävään mongolivaltakuntaan, sittemmin Kazanin kaanikuntaan. 1600-luvulla alueen suomensukuiset marit ja muut alueen kansat kapinoivat Moskovaa vastaan. Sanotaan, että puolet mareista menehtyivät noissa sodissa. Vielä kasakka-atamaanien Stenka Razinin ja Katariina II:n ajan vastaavan kapinapäällikön Bugatsovin kapinoihin turkinsukuiset ja alueen uralilaiset kansat osallistuivat taistellen Moskovan tsaareja vastaan. Putinin nykyhallinnon tavoitteiden mukaista on pyrkiä siihen, että alueen alkuperäiskansoja löydettäisiin vain museoista – siis siihen, että venäläistyminen alueella etenisi. Venäjän alkuperäiskansojen ja Suomen kansan kielellisten ja kulttuuristen suhteiden harrastamisen liiallisen innokkuutemme Putinin hallinto saattaisi tulkita siten, ettei Suomessa tahdota hyväksyä Putinin alkuperäiskansoja sortavaa kansallisuuspolitiikkaa.