Suomen ja Ruotsin pääministerit korostavat yhteisessä kirjoituksessaan paitsi maiden sotilaallista liittoutumattomuutta myös pitkäjänteisen turvallisuuspolitiikan tärkeyttä.
Tämä oli selvä vastaus niille, jotka ovat kiihkoilleet Nato-jäsenyyden puolesta. Toisaalta Juha Sipilä (kesk) ja Stefan Löfven (sd.) korostavat sitä itsestäänselvyyttä, että jokaisella maalla on oikeus tehdä omat turvallisuuspoliittiset valintansa. Käytännössä tämä on viesti Venäjälle ja tarkoittaa sitä, että maat varaavat jatkossakin mahdollisuuden tarvittaessa hakea Naton jäsenyyttä (ns. Natio-optio).
Kansainvälisen epävarmuuden ja turvattomuuden lisääntyessä ei kuitenkaan kannata tehdä äkkinäisiä turvallisuuspoliittisia ratkaisuja, jotka horjuttaisivat Pohjois-Euroopan ja Itämeren alueen rauhaa ja vakautta. Sen sijaan molemmat pääministerit ilmaisevat vahvasti poliittisen tahtonsa tiivistää maiden välistä puolustusyhteistyötä - ei vain rauhan aikana - vaan tarvittaessa myös sotilaallisessa konfliktissa.
- Edellyttäen, että tarvittavat poliittiset päätökset kummassakin maassa tehdään, voimme vastaisuudessa toimia yhdessä myös kriiseissä ja aseellisissa konflikteissa, kirjoittavat pääministerit Sipilä ja Löfven Lännen Median lehdissä ja Dagens Nyheterissä.
Tarkkaan ottaen Suomi ja Ruotsi eivät ole sotilaallisesti eivätkä muutenkaan liittoutumattomia. EU-maina ne kuuluvat eurooppalaiseen valtioliittoon, joka sitoo jäsenvaltioita toisiinsa tiiviimmin kuin mikään sotilasliitto. Jos toinen joutuisi alueeseensa kohdistuvan aseellisen hyökkäyksen kohteeksi, ne ovat Lissabonin sopimuksen avunantovelvoitteen perusteella sitoutuneet antamaan toisilleen apua kaikin käytettävissään olevin keinoin.
Tämän perusteella EU-maiden välillä on jo muodollisesti puolustusliitto, joskin avunantovelvoitteeseen sisältyy sisältyy lisäys, joka takaa Suomelle ja Ruotsille mahdollisuuden jatkaa liittoutumattomina sotilasliitto Naton ulkopuolella. Suomen ja Ruotsin puolustusyhteistyön tiivistäminen konkretisoi näiden kahden Natoon kuulumattomien maan avunantovelvoitteen sotilaallista merkitystä.
Pääministerien kirjoitus on täysin linjassa sen kanssa, miten tasavallan presidentti Sauli Niinistö uudenvuodenpuheessaan viitoitti Suomen turvallisuuspoliittista suuntaa.
Omassa blogikirjoituksessaan puolustusministeri Jussi Niinistö (ps.) vastaavasti tukee pääministerien linjausta ja hahmottelee puolustusyhteistyön tiivistämisen mahdollisuuksia.
- Esimerkkeinä Ruotsin kanssa tulevaisuudessa tehtävän yhteistyön mahdollisuuksista mainittakoon ilmavoimien vaihtoehtoiset laskeutumistukikohdat ja laivastotukikohtien infrastruktuurin yhteiskäyttö. On myös mahdollista, että meillä on jatkossa yhteisiä yksiköitä eri puolustushaaroissa. Suomen ja Ruotsin puolustusvoimien yhteisen arvion mukaan yhteistyön ulottaminen myös kriisi- ja konfliktitilanteisiin lisäisi huomattavasti yhteistyön operatiivista arvoa, kirjoittaa puolustusministeri blogissaan.
Sotilaallisten rakenteiden yhdentäminen ja operatiivisen yhteistoiminnan lisääminen ovat olennaisia tekijöitä, joilla yhteistyötä edistetään tavalla, jolla on myös puolustusstrategista merkitystä Suomelle ja Ruotsille. Poliittiset edellytykset maiden välisen puolustusyhteistyön tiivistämiselle myös sotilaallisen konfliktin varalta ovat nyt otolliset. Sen tiellä on kuitenkin lainsäädännöllisiä esteitä, joiden poistamiseen tulevassa puolustuslain uudistuksessa ilmeisesti tähdätään.
- On selvää, että meillä ei tulisi olla lainsäädännöllisiä esteitä niissä tilanteissa, joissa on tarve harkita Suomen resurssien käyttämistä avun antamiseen Ruotsille ja vastaavasti tarve harkita avun vastaanottamista Suomeen, puolustusministeri Niinistö linjaa tarkasti.
Puolustuslain uudistuksessa on olennaista, että sotilaallisen avunannon mahdollisuus rajataan niin, että se koskee mahdollista yhteistä puolustusta sotilaallisesti liittoutumattoman Ruotsin kanssa eikä Suomea sidota Nato-maiden aseelliseen puolustamiseen. Avunanto on tarkoin erotettava sotilaallista kriisinhallinnasta ja rajattava se tiukasti YK:n peruskirjan 51 artiklassa määriteltyyn tilanteeseen, jossa valtion alue joutuu sotilaallisen hyökkäyksen kohteeksi.
Tämä rajoitus tosin sisältyy myös Lissabonin sopimuksen avunantovelvoitteeseen. Ranska ja muut EU-maat tulkitsivat avunantovelvoitteeseeseen sisältyvää YK-artiklaa Pariisin terrori-iskujen yhteydessä kuitenkin kyseenalaisella tavalla. Tämä on syytä ymmärtää ensisijassa poliittisen solidaarisuuden ilmaukseksi, samanlaiseksi kuin Naton jäsemaiden päätös soveltaa Naton peruskirjan 5. artiklaa syyskuun 11. päivän terrori-iskujen yhteydessä.
Kansainvälisoikeudellisen epämääräisyyden seurauksena EU-maat saattavat joutua "äänettöminä yhtiömiehinä" takaamaan läntisten suurvaltojen "ristiretkiä" ja puolustamaan niiden valtapoliittisia intressejä maailman kriisipesäkkeissä. Sellaiseen tilanteeseen sotilaallista liittoutumattomuuttaan arvostavat kansalaiset tuskin haluavat Suomea ja Ruotsia viedä maiden välisen puolustusyhteistyön tiivistämisen varjolla.
Petteri Hiienkoski