Julkaisen poikkeuksellisesti Sanden blogista jatkon kirjoitukseen "Mitä Vittua sensuroitava". Useat kommentoijat eivät kyenneet katsomaan metsää puilta vaan takertuivat yhteen puuhun, vaikka se on vain osa metsää. Tekstissä on avattu asian ydintä hiukan eri näkökulmasta. Harras toiveeni on josko ihmiset alkaisivat vihdoinkin näkemään millanen moraalinen dilemma kätkeytyy sananvapauden tai vaikka kokoontumisoikeuden rajoittamiseen. Tällaisten asioiden miettiminen hallitustasolla kertoo syvästä rappiotilasta missä Suomi parhaillaan kelluu.
Yritin tuoda esiin kuinka huolestuttavaa ja vaarallista on se, että poliitikot, nuoriso- tai aikuissellaiset, ryhtyvät sulkemaan suita joko siksi etteivät hyväksy puheita, mielipiteitä tai muuten vaan. Meidän ei tarvitse kuin vilkaista itärajan taakse, niin näemme mitä se on.
Meillä tilanne on oikeastaan huonompi kuin Venäjällä. Meillä koko poliittinen spektri on innokaasti sananvapautta rajaamassa, kun taas Venäjällä on paljon oppositiovoimia, jotka taistelevat sen puolesta jopa henkensä kaupalla. Siellä toimittajat taistelevat sananvapauden puolesta henkensä vaarantaen, mutta meillä moni toimittaja ja media esittelee sananvapauden rajoittamista mielekkäänä ja hyvänä asiana.
Minulle on mysteeri miten yksikään toimittaja tai ajattelija voi millään perustella itselleen mitään sananvapauden rajoittamista. Ymmärrän, että poliitikot tekevät niin pyrkiessään kontrolliin, ymmärrän että suuryritykset pyrkivät tekemään niin halutessaan manipuloida tietoa ja ihmisiä, vaikka en heidän pyrkimyksiään hyväksykään. Sitä en ymmärrä koskaan, että itseään toimittajana pitävä esittää asian positiivisessa valossa.
Jos mikä tahansa julkaisu syyllistyy kunnianloukkaukseen, rikokseen yllyttämiseen tai muuhun vastaavaan, meidän laeistamme löytyy kyllä arsenaalia sellaisiin puuttumiseen. Tuomioita on myös jaettu. Mutta se että jotakin mediaa yritetään lakkauttaa, tai yksittäisen ihmisen sananvapautta rajoittaa, on helvetinmoinen periaatteellinen kysymys.
Itselleni suomalaisen sananvapauden kehno tila selvisi jo vuosia sitten. Se selvisi yhden kohutapauksen yhteydessä. Samassa yhteydessä selvisi myös se, kuinka tiukasti poliitikot pystyvät tuomioistuimia kontrolloimaan.
Kyse oli tapaus Susan Ruususesta. Hänellä ja silloisella pääministeri Vanhasella oli ollut jonkinlainen suhde ja koska suhde oli julkinen, eron jälkeen Ruusunen päätti kirjoittaa kirjan kokemuksistaan pääministerin tyttöystävänä. Kirja julkaistiin, pääministeri suuttui jostakin, ja käynnistettiin massiivinen kampanja Ruususen ja kustantajan lynkkaamiseksi.
Tapaus eteni oikeuteen, joka päätti kieltää kirjan. Perusteluina oli mm. se, että kirja toi pääministerin lapset julkisuuteen. Todellisuudessa pääministeri oli jo aikaisemmin esitellyt perheensä julkisuudessa, joten perustelu oli kestämätön. Yksi perustelu oli se, että kirja paljasti liikaa asioita pääministerin yksityiselämästä. Mitään loukkaavaa tai liian intiimiä kirjassa ei kuitenkaan ollut. Siinä kerrottiin uuniperunoista ja saunomisesta. Silti se kiellettiin, kirjat määrättiin tuhottaviksi, kustantaja ja Ruusunen tuomittiin. Tuolla hetkellä tajusin kirkkaasti sen, että Suomessa sananvapaus on uhattuna konkreettisesti.
Miten niin? Eikö kyse ollut kohuvosun rahastusyrityksestä?
Mitä sitten? Oikea kysymys kuului: oliko Susan Ruususella oikeus kertoa omasta elämästään? Pääministerin, median ja tuomioistuimen mielestä ei.
Tämä päätös tarkoitti sitä, ettei yhdelläkään suomalaisella ole oikeutta kertoa omasta elämästään, JOS joku poliitikko niin haluaa. Jokainen poliitikko voi vastaisuudessa estää kenen tahansa kirjan, jos katsoo sen loukkaavan yksityisyyttään. Käytännössä tämä voi tarkoittaa mitä tahansa. Riittihän siihen Vanhasenkin kohdalla uuniperuna ja sauna.
Olennaista on se hyväksymmekö sen, että poliittiset järjestöt, puolueitten nuorisokaaderi käy kampanjaan, jonka tarkoituksena on lakkauttaa jokin julkaisu?
Puolueet, nuorisojärjestöjensä kautta, aikovat tehdä julkaisemisen mahdottomaksi taloudellisesti. Ne pelottelevat mainostajia, uhkailevat niitä boikoteilla, hyökkäävät lehden tekijöitä vastaan ja ihmisiä sosiaalisessa mediassa. Mitä jos puolueet olisivat päättäneet, että Helsingin Sanomat loukkaa heitä ja heidän tunteitaan? Entä jos puolueet olisivat päättäneet, että MTV3 on niiden vihollinen?
Tästä on kyse. Tällainen toiminta on aivan samanlaista kuin Venäjällä, Kiinassa, missä tahansa maassa, jossa sananvapautta rajoitetaan. Kyse ei ole siitä, että Ilja Janitski on inha mies jonkun toisen mielestä. Kyse ei ole siitä julkaiseeko MV paskajuttuja. Kyse on siitä voivatko puolueet päättää mitä tässä maassa julkaistaan ja mitä ei.
Puolueitten toimintaa tuetaan verovaroin. Puolueet itse jakavat itselleen rahaa toimintaansa. Onko oikein, että verovaroilla tuetaan toimintaa, joka tähtää kiusallisen, vastenmieliseksi koetun julkaisun lakkauttamiseen? Onko oikein, että yksikään poliittinen järjestö pyrkii rajaamaan sanomisen vapautta?
Miettikää Susan Ruususta. Onko oikein, että pääministeri kieltää suomalaiselta ihmiseltä oikeuden kertoa omasta elämästään, jossa pääministeri oli mukana omasta halustaan ja tahdostaan?
Onko oikein, että poliitikot määrittelevät mitä saat sanoa, julkaista tai kirjoittaa?
Se on se asia.
Kirjoitusta on hiukan stilisoitu. Alkuperäinen on luettavissa täältä
http://rayhablogi.blogspot.fi/2016/01/sananvapaus-osa-2.html