Kanada on monietninen yhteiskunta. Nopeimmin sen huomaa suurkaupungeissa Torontossa, Montrealissa ja Vancouverissa. Oman kotikaupunkini Toronton asukkaista puolet ovat syntyneet ulkomailla. He ovat siis saapuneet tänne, kuten minäkin, maahanmuuttajina. Yli 50% Toronton asukkaista myös kuuluu ns. “näkyviin vähemmistöihin” (visible minorities). Vähemmistöistä on siis muodostunut enemmistö. Vaikka Kanadan viralliset kielet ovatkin englanti ja ranska, Toronton kaupunki palvelee yli 180 kielellä, ja perinteisissä, pääosin tiettyjen väestöryhmien jo pitkään asuttamissa kaupunginosissa, kuten keskustan China- ja Koreatowneissa, on tapana, että katujen nimikyltit ovat englannin lisäksi myös kiinaksi ja koreaksi. Mitään ghettoja nämäkään alueet eivät ole, sillä Toronton väestö on monenkirjavista etnisistä taustoistaan varsin sekoittunut, ei segregoitunut.
Huomattavin asia on kuitenkin se, että tuota kaikkea pidetään varsin arkipäiväisenä. Kyseessä ei katsota olevan sen paremmin vihervasemmiston monikulttuuristamisjuoni kuin mitään muutakaan eriskummallista. Tämä on Kanada. Kanadalaiset ovat mustia, valkoisia, ruskeita ja kaikkea siltä väliltä, vaikka nyky-Kanadan juuret toki ovatkin vahvasti eurooppalaissiirtolaisissa. Tämä monimuotoisuus on Kanadan vahvuus. Se tulee vastaan jo lentokentällä siinäkin muodossa, että passeja ja viisumeja tarkastavien virkailijoiden joukossa on paljon esimerkiksi sikhejä, mustia, valkoisia, muslimeja - likipitäen koko ihmisyyden kirjo. Sama kadulla poliisivoimissa. Lapseni musiikkileikkikoulussa sekä lapset että vanhemmat ovat kaikennäköisiä ja -värisiä, eikä kyse ole mistään erikseen valitsemastamme suvakkien läpitunkemasta mädätysryhmästä, vaan normitodellisuudesta. Joukossa ovat myös ne, joiden poliittiset mielipiteet ovat oikealla. Monietnisyys ja -kulttuurisuus ei ole Kanadassa vasemmiston yksinoikeus, vaan pitkälti koko yhteiskunnan todellisuus. Uskonnon puolesta Kanada on valtaväestöltään ja perinnöltään kristitty maa, mutta valtionkirkkoa ei ole lukuun ottamatta Quebecia, jossa katolisella kirkolla oli pitkään jollei virallinen, niin de facto valtionkirkon asema.
Onko Kanada sitten romahtanut tai romahtamassa? Ei suinkaan. Henkirikoksia Kanadassa tapahtuu väkilukuun suhteutettuna vähemmän kuin Suomessa. Kanadan bruttokansantuote henkeä kohti on Suomea korkeampi. Kanadalla on toki omat haasteensakin, ja on asioita, joissa itse hyvin koen Suomen toimivan paremmin kuin Kanada, mutta ne eivät liity siihen, että Kanadassa asuu tasavertaisina ihmisiä monista etnisistä taustoista.
On huomattavaa, että Pohjois-Amerikassa USA ja Kanada eivät ole tässä suhteessa toisiinsa rinnastettavissa. Kanadalla ei ole merkittävää orjuushistoriaa, kuten etelänaapurillaan. Päinvastoin, afroamerikkalaisia orjia pakeni Kanadaan 1800-luvulla ns. Underground Railroad -verkoston avulla. Siinä missä Yhdysvaltoja painaa pitkälti orjuudesta juontuva rotukäsitys ja edelleen näkyvä rodullinen segregaatio, Kanadan tilanne on toinen.
Kanada nousee välillä “maahanmuuttokriittisten” kommentteihin Suomessa. Noista kommenteista paistaa useimmiten liki täydellinen epätieto ja/tai halu olla ymmärtämättä sitä, mitä Kanadassa todella tapahtuu ja mitä kanadalaisten valtaenemmistö itse maahanmuutosta ajattelee. Useimmiten esitetty harhakäsitys on, että "kyllähän Suomeenkin voitaisiin ottaa niitä mamuja, jos ne seulottaisiin tarkasti niin kuin siellä Kanadassa." Puuttumatta vielä tässä kohtaa kirjoitustani siihen, miten erottelevaa ja luotaantyöntävää tuo “me” - “ne” kielenkäyttö on, itse neuvon tuollaisten kommenttien esittäjiä vierailemaan avoimin mielin ja ajan kanssa edes Kanadan maahanmuuttoviraston verkkosivuilla katsomassa, millaisin kriteerein Kanadaan muutetaan, ja mistä. Kanadalla on toki käytössään pisteytysjärjestelmä, jonka kautta voi muuten hakea suoraan pysyvää oleskelulupaa maahan ilman, että tiedossa on vielä edes työpaikkaa, mutta se on vain yksi reitti maahan. Tämän lisäksi Kanadaan saavutaan mm. perheenyhdistämisten, työn ja opiskelun kautta sekä myös turvapaikanhakijoina. Keskimäärin Kanada on vastaanottanut 10 000 pakolaista vuodessa, ja tällä hetkellä maahan lennätetään 25 000:a syyrialaispakolaista. Uusien maahanmuuttajien määrä on vuositasolla ollut noin 250 000:n ihmisen luokkaa viimeiset 20 vuotta. Suurin osa uusista tulokkaista saapuu tällä hetkellä Aasiasta (ml. Lähi-Itä).
Keskinäisistä eroista huolimatta Kanadalla ja Yhdysvalloilla on tässä asiassa kuitenkin myös yhteistä verrattuna Suomeen ja moneen muuhunkin Euroopan maahan. Kuten alussa totesin, Kanada on monietninen yhteiskunta ja sellaiseksi tunnistettu ja tunnustettu kanadalaisten enemmistön puolesta. Niin on Yhdysvallatkin. Kenellekään ei ole epäselvää, etteikö musta ihminen voi olla amerikkalainen tai kanadalainen. Kanadan nykyisen hallituksen puolustusministeri on sikhi. Kyllä, ruskea ja oikein turbaanipäinenkin. Big deal. Mutta kun Suomessa musta, ruskea tai erikoisen nimen omaava Suomen kansalainen pukee päälleen Suomi-paidan, sataa kommentteja, joiden mukaan suomalainen ei voi olla muuta kuin valkoinen Virtanen. Päälle vielä tappuhkauskin. Kanadassa ei ole olemassa mitään protoihmistä; puheenparsissa ja käsityksissä ei kuulla ilmausta “kanadalaisen näköinen”. USA on etenkin afroamerikkalaiselle väestölleen edelleen lähtökohtaisesti hyvin eriarvoinen paikka, mutta kansalaisuuskäsitys ei sentään Yhdysvalloissakaan sulje ketään ulkopuolelle vain ulkonäön tai etnisen taustan vuoksi.
Tästä huolimatta monen rasismikeskustelussa profiloitumattomankin suomalaisen suusta kuulee, että Suomessa ei ole juuri yhtään rasismia. Tai ainakaan ei ole ennen ollut. Siitä juontuu myös ajatus, että rasismin täytyy johtua siitä, miten maahan viime vuosina saapuneet ovat itse käytöksellään sen aikaansaaneet. Siis heihin kohdistuva viha on itseansaittua? Tämä täysin mielipuolinen ajatuskulku selittyy sillä, että kun Suomi on ollut monta vuosikymmentä hyvin homogeeninen yhteiskunta (tai ainakin sellaiseksi valtaenemmistön mielessä koettu), niin rasismiakaan ei ole koettu ilmenevän.
Valkoiset pulliaiset toki keksivät koulukiusauksen motiiveiksi muita erilaisuuden ilmentymiä, mutta mustaa lasta ei kiusattu siellä, missä häntä ei ollut. Eli selvemmin sanottuna kun rasismille ei ole ollut paljon kohteita niin sitä ei ole silloin esiintynytkään. (Tosin 90-luvun kännipäisille skineille kuten myös nyky-Suomen katupartioille ja nettivihaajille riittää vastustajaksi turvapaikanhakijan ja oikeasti tummemman puutteessa myös kuka tahansa muu erilaiseksi koettu. Onhan tälle vastustajajoukolle saatu kasaan oiva kirjo nimityksiäkin suvakista ihan vain huoraan ja kukkahattuun.)
Muu maailma taas on näyttäytynyt takavuosien tavallisen suomalaisen sohvankuluttajan ja television katsojan silmissä ilmeisesti hyvinkin rasistisena. Ruudulle piirtyneet uutiset USA:sta kuten myös elokuvat ovat vakuuttaneet suomalaisen siitä, että siellä sitä rasismia esiintyy. Niin kuin toki esiintyykin. Suomessa ei rasismia, kas kummaa, oikein esiintynyt valkoisten, lauantaisaunasta nauttivien sinisilmien keskuudessa. Ja ne harvalukuiset muut olivat vain liian herkkähipiäisiä tai ymmärtämättömiä. Rasismin täytyy siis olla tuontitavaraa. Toki muiden muassa romanit, suomenruotsalaiset ja saamelaiset olisivat voineet vastata kysymykseen rasismin esiintyvyydestä Suomessa toisin kuin kansan enmmistö jo vuosikymmeniä sitten, mutta valkoinen valtaväestöhän kysyikin sitä vain itseltään. Niin kuin näyttää kysyvän pitkälti vielä tänä päivänäkin.
Tässä suhteessa Yhdysvallatkin, vaikken toivoisinkaan sen nousevan erityiseksi inspiraation lähteeksi kenellekään rasismista kärsivälle Kanadan sijasta, on Suomea edellä. Yksi maa, yksi kansa, yksi kieli -käsitys voi tuntua vielä muodikkaalta ajatukselta laajemminkin Euroopassa ja Japanissa, mutta Suomen Sisun jäsenenkin olisi jo syytä alkaa nähdä, ettei tuon kaltainen nationalismi ole muotia eikä valtavirtaa, vaan marginaalia, monenkirjavaan väestöön tottuneessa Kanadassa. Puukolla uhkailulla ei nosteta Suomen profiilia, mutta toki se voi auttaa siinä että Kuusankosket, Kouvolat ja Hennalat pysyvät hieman luotaantyöntävinä, taantuvina, kiljunkatkuisina paikkoina oikeastaan vitivalkoisille suomalaisillekin.
Toki Kanadan historia on tahroja täynnä. Ensiksi esiin voi nostaa alkuperäisväestöjen kohtelun. Kanadasta tuli maahanmuuttajien maa, kun täällä aikaisemmin asuneet alkuperäiskansat ajettiin eurooppalaisten (oho!) valloittajien toimesta ahtaalle. Kyseessä ei ole vain satojen vuosien takainen historia, vaan alkuperäiskansojen lapsia mm. riistettiin vanhemmiltaan julmiin sisäoppilaitoksiin aina 1900-luvun loppupuolelle saakka. Kanada myös siirsi japanilaistaustaisen väestönsä vankileireille toisessa maailmansodassa, ja rajoitti aikoinaan kiinalaisten maahanmuuttoa erityisellä etnisin perustein langetetulla verolla.
Noista ei kuitenkaan saa mitään erityistä puolustetta Suomelle. Mitä tulee alkuperäiskansojen kohteluun, Suomi ei ole ollut esimerkillinen omaa saamelaisvähemmistöään kohtaan. Nyky-Kanada tunnistaa ja tunnustaa epäkohtansa. Sekä vankileireille suljetuille japanilaislle että sisäoppilaitoksiin suljetuille alkuperäiskansojen edustajille on esitetty viralliset anteeksipyynnöt, jotka eivät toki poista jo tapahtunutta, mutta niillä on merkityksensä. Sovitustyötä tehdään myös mm. erityisessä totuuskomissiossa yhdessä uhrien kanssa. Vaikka Kanadalla toki riittää tekemistä alkuperäiskansojensa oikeuksien edistämisessä edelleen, niin positiivista kertoo sekin, että nykyhallituksen oikeusministeri on alkuperäiskansan edustaja.
Suomihan sulki kansanryhmiä keskitysleireille Itä-Karjalassa jatkosodassa; onko heille esitetty edes valtion virallista anteeksipyyntöä? Ja kun Kanadan ansioita monikulttuurisuuteensa positiivisesti suhtautuvana yhteiskuntana yrittää mollata suomalainen rasisti, niin miten rasismista tulee hänelle yhtäkkiä silloin negatiivinen asia, kun sitä harjoitetaan Kanadassa?
Suomalaista maahanmuuttokeskustelua, jos sitä vielä voi keskusteluksi nimittää, leimaa keskittyminen turvapaikanhakijoihin ja/tai pakolaisuuteen. Tulijat nähdään yhtenä ryhmänä, jonka väitetään tekevän todennäköisesti sitä tai tätä siksi, että he ovat muslimeja. Tai köyhiä. Tai liian rikkaita pakolaisiksi. Tai eivät oikeita pakolaisia. Tai pakolaisuutta ei pitäisi missään muodossa sallia.
Kun Kempeleellä turvapaikanhakijan tekemäksi epäillystä raiskauksesta syntyneessä mielensoituksessa huudettiin “Suomi suomalaisille,” katupartiot ilmoittavat asiakseen puolustaa “valkoista Suomea” tai kun taas yhtä “ulkomaalaisen näköistä” supisuomalaista palvellaan ravintolassa ensiksi englanniksi, käy kaikesta ilmi, ettei Suomen perimmäinen ongelma tässä asiassa ole toisten tuomaa. Suomi kärsii identiteettiongelmasta. Suomalaisen päähän ei vielä mahdu monimuotoisuus tavalliseksi asiaksi, vaan se on joko negatiivinen uhka tai sitten jännittävää eksotiikkaa.
Jälkimmäinen vaihtoehto ei useimmiten, jos koskaan, johda väkivaltaisiin kohtaamisiin metrossa tai tappouhkauksiin netissä, mutta Suomesta paljon kertovaa ja hieman noloa sekin on. Tumma suomalainen tuskin kaipaa osakseen erityishuomiota ulkonäkönsä vuoksi, saatika sitä, että joutuu jatkuvasti itseään ja olemassaoloaan puolustamaan, vaan sitä, että saa olla tavallinen tai sitten erilainen sillä tavalla kuin sen itse määrittelee - ihan kuten muutkin.
Karmeaa seurattavaa on suomalainen termistökin. “Suvaitsevaisuus” on kenties alunperin ollut hyväntahtoisesta ajatuksesta lähtenyt käsite, mutta sen absurdius ja suoranainen loukkaavuus olisi pitänyt tajuta jo seuraavassa hetkessä. Siis sillä, että minä “suvaitsen” vierelläni mustaa tai muslimia ei mitenkään pysty tarkoittamaan, että pidän häntä samanarvoisena, vaan että suvaitsen, siis en pistä turpaan tai muuten uhkaile häntä nyt kuitenkaan? Niinkö? ;) Suorastaan hävyttömän noloa tästä “suvaitsevaisuudesta” tulee silloin, kun suomalainen koittaa kääntää sen toiseen kieleen ilmeisesti olettaen, että kaikkihan tätä tällaista suvaitsevaisuuskäsitettä käyttävät. Kanadalaiset eivät kuitenkaan toivota toisilleen "tolerant society" puhuessaan suhteestaan monietnisyyteen ja -kulttuurisuuteen.
Itse pidän myös "monikulttuurisuus"-käsitettä ainakin tietyllä tavalla romukoppaan joutavaksi. Vaikkei se Kanadassa aiheutakaan useimmille samaa ongelmaa, Suomessa se mielletään usein tarkoittamaan jotakin sellaista, että maan oma kulttuuri katoaa ja kohta kaikki on yhtä sekamelskaa. Vähän kun tuosta vielä johdetaan, niin kohtahan sitä seurataankin sharia-lakia Suomessakin. Mutta kulttuuri ei ole laissa säädetty asia. Tai on sillä tavoin, että Suomenkin, kuten Kanadan, laki nimenomaan takaa mm. uskonnonvapauden. Sellainen maa, joka lähtee määräämään lainsäädännöllä esimerkiksi siitä, miten ihmiset saavat kadulla pukeutua, erkanee kyllä vahvasti vapaan yhteiskunnan periaatteista. Tämä siis osaltaan keskusteluun siitä, saako Suomessa tai Kanadassa käyttää omasta tahdostaan huivia? Kulttuuri ei ole sama asia kuin laki. Kanadassa ymmärretään, että kunhan kulttuuri ja tavat eivät loukkaa lakia eivätkä vahingoita ketään, niin niiden kieltäminen olisi vain rasismilla tai muulla syrjivällä agendalla perusteltua. Suomessa koetaan ilmeisesti, että mämmi, savusauna ja talven lumi loppuvat kesken, jos niitä toisille jaettaisiin. Ja muitakin kuin suomalaisen kulttuurin antimia nauttiva arvatenkin vihaa suomalaisuutta. Suomessa törmää myös siihen, että suomalainen uskoo, ettei "ulkkomaalainen" voi ymmärtää talvea, kaamosta, pimeyttä eikä mitään muutakaan suomalaisen ainutlaatuiseksi koettua kuten suomalainen, koska ei ole suomalaiseksi syntynyt eikä voi tietenkään siksi tulla.
Suomalaisen yhteiskunnan naurettava naiivius etnisyyskysymyksissä jollei muuhun Eurooppaan, niin ainakin Pohjois-Amerikkaan ja etenkin Kanadaan verrattaessa tulee esiin joka tasolla, niin myös lehdistöä ja poliitikkoja, niitä ei-persujakin, seuraamalla. Kun Helsingin kaduilla on huidottu natsitervehdyksiä, hallituksessa istuu tietoisesti rasistisesta hekumasta eläviä tosisuomalaisia, ja netissä toivotetaan suvakkihuorille ja miksei myös -miehille perseraiskauksia kun ulkomaalaiset aivan saletin varmasti ovatkin jo raiskanneet kaikki muut, niin lehdistöstä ei löydy sitä journalistista laatua, jolla asiaa osattaisiiin selkeästi käsitellä saatika tuomita törkeät vihapuheet ja kansakunnan ihan systemaattinen, suunnitelmallinen siirtyminen kohti yhä synkempiä tiloja. Toimittajat eivät haasta sen paremmin huhtasaaria, soineja, halla-ahoja kuin muitakaan sanomisistaan kuin jonkun yhden, yksittäisen kerran, ja hesarin erottaa iltasanomista vain etusivulla oleva logo. Ongelma ei ole se, etteikö ihan asiallisella järjellä, kokemuksella ja kyvyllä varustettuja, jopa erinomaisia yksittäisiä toimittajia Suomesta löytyisi, vaan se, ettei yhdelläkään lehdellä, kenties Imagea lukuun ottamatta, ole linjaa, johon voitaisiin luottaa ja joka tuomitsisi ja haastaisi rasismin. Suomalainen konseksuksen hakeminen vai mikä-se-olikaan on johtanut siihen, että rasismista on tullut “maahanmuuttokriittisyyttä”, jota sitäkin pitää kuunnella. Eihän tällaisen PISA-tutkimuksissa pärjänneen sivistyskansan päässä voi kuitenkaan liikkua mitään sellaista kuin tietämättömyyttä ja syrjintää?
Kanadassa ei ole maahanmuuttovastaista, eikun siis -kriittistä, puoluetta. Kun edellinen hallituspuolue konservatiivit yritti vaalikampanjassaan nostattaa juopaa “uuskanadalaisten” ja muiden välille, laukoi jotain “barbaarisista tavoista” ja vielä hidasteli syyrialaispakolaisten vastaanotossa, johti se vahvasti siihen, että avoimuudella ja positiivisuudella kampanjoinut liberaalipuolue sai murskavoiton ja konservatiivien valtakausi päättyi. Toronton kaupunkia taas toki johti muutaman vuoden paljon kyseenalaista julkisuutta niittänyt, päihdeongelmainen Rob Ford, mutta hänenkään johtajuutensa ei saanut Torontossa aikaan samaa vihapuheen, naisvihan ja yleisen rasismilla röhöttämisen julkiaaltoa kuin Soinin puolueen nousu Suomessa.
Kanadan mediakentälläkään ei ole naurettavan vähäisten katsojalukujen vuoksi konkurssiin ajautunutta Sun News Networkia lukuun ottamatta ollut ksenofobialla selkeästi ratsastavia toimijoita, vaikka toki Sun-mediakonsernin edelleen toimivat paperilehdet voi muutoin lukea suomalaisten iltapäivälehtien tasolle. Rasismilla on toki paha Kanadassa menestystä kalastaakaan, kun yleisö on jo kaikenkirjavaa. Kanadalaisten on siksi helpompi keskittyä maahanmuuton kohdalla kiihkottomampaan, valheista ja ennakkoluuloista vapaampaan keskusteluun - siis sellaiseen oikeaan “maahanmuuttokritiikkiin”, jos tuota Suomesta tulevaa termiä on pakko käyttää? Rikosten ja sosiaaisten ongelmien käsittelystäkin tulee helpompaa, kotouttamisesta puhumattakaan, kun ei tarvitse vältellä jatkuvana vellovaa vihan ja ennakkoluulojen verkkoa.
Kanadalaisessa yhteiskunnassa on toki muitakin eroja, jotka osaltaan edesauttavat sitä, miten sopeutuminen tänne sujuu uusiltakin tulijoilta. Sosiaalinen kulttuuri on yleistäen hyvin välitöntä, positiivista, vilkasta ja vastaanottavaa. Suomalaista “ujoutta” ei täällä tunneta käsitteenäkään, ja tämä pätee kaikkiin pikkulapsista eläkeläisiin. Tämä ei kuitenkaan ole mikään “etninen ominaisuus” vaan puhtaasti sitä, että kanadalaiset opetetaan sosiaalisuuteen ja kasvavat yhteiskunnassa, jossa yleistäen ottaen kaikki ympärillä ovat kohteliaita, huomaavaisia ja, suomalaisittain sanoen, reippaita. Se, mikä Suomessa maskeerataan usein “hillityksi hiljaisuudeksi” ja “asiaan keskittymiseksi”, joka yhdistää kaikkia suomalaisen näköisiä, jotka “ei nyt vaan kehtaa” tai on “parempi olla hiljaa ja puhua vasta kännissä”, on usein oikeammin sosiaalisten taitojen puutetta. Kanadalainen ei tee ennakkoarvauksia toisen kansallisuudesta, oleskelulupatilanteesta, kyvyistä tai kielitaidosta ihonvärin tai silmien perusteella, vaan lähestyy yhtä sujuvasti kaikkia. Ja kun tulin maininneeksi kännin, niin alkoholi, jonka suomalainen käyttötapa muuten kumpuaa juurikin enemmän niistä sosiaalisten taitojen puutteista yhteiskunnassa ja kulttuurissa kuin siitä hintapolitiikasta tai Alkojen aukioloajoista, ei määrää eikä määritä samanlailla kanadalaista yhteiskuntaa eikä kanssakäymistä. Alkoholi toki maistuu monelle kanadalaisellekin, mutta ei niin, että sillä avataan muutoin jumittuneet kielenkannat tai poistetaan viimeisetkin käytöstapojen rippeet.
Palatakseni kuitenkin lähemmäksi ydinaihetta etnisyydestä, maahanmuutosta, erilaisista kulttuuritaustoista ja turvapaikanhakijoistakin, niin toki Suomessa on myös valtavasti ihmisiä, joita vihapuheet ja rasismi pöyristyttävät ja jotka eivät koe niitä lainkaan suomalaisuuteen kuuluviksi. En tarkoita käyttäytyä ketään teistä kohtaan ylimielisesti tai kaikkitietävästi sen vuoksi, että asun itse maassa, jonka koen olevan ei täydellinen, mutta valitettavan selkeästi ihan koko Suomea, sitä “suvaitsevaistakin”, edellä näissä asioissa. Ihan meidän fiksujenkin valkoisten suomalaisten on kuitenkin hyvä muistaa, että meille rasismin vastustaminen äänekkäästi voi olla valinta tai sitten "siitäkään ei jaksa aina niuhottaa." Rasismin kohteeksi joutuva joutuu kuitenkin jatkuvasti, tahtomattaan, pitämään asiaa tapetilla puolustaakseen itseään. Rasismin ja muun syrjinnän selväsanainen tuominta ja sitä vastaan toimiminen on lähimmäisestä välittämistä, ja sen pitäisi olla itsestäänselvyys niillekin, jotka eivät itse suoraan sen kohteeksi joudu. Niin Suomessa kuin Kanadassakin.
En itse valkoisena näe enkä koe kaikkea sitä, minkä joku edustamastani Kanadassakin perinteisesti etuoikeutetusta ryhmästä selvemmin poikkeava voi joutua kokemaan. Tiedän kuitenkin ihan arkipäivän ja omien, monitaustaisten, -uskontoisten ja -väristen kanadalaisystävieni ja -perheeni kautta, että kanadalainen todellisuus on positiivisesti toisenlainen kuin Perus-Suomi vuonna 2016. Ja mitä omaan kykyyni hahmottaa maahanmuuttoa, rasismia, yhteenkuuluvuuden ja erilaisuuden tunteita tulee, niin se, että olen asunut pysyvästi ja käynyt läpi maahanmuuttoprosessit neljässä eri maassa omakohtaisesti, on antanut minulle arvokasta kokemuspohjaa. Sitä ei voi yleistää kaikkeen eikä kaikkiin, mutta olen itselleni tyytyväinen siitä, että olen tämän elämän saanut. Ja vaikka kanadalaisessa yhteiskunnassa ja elämanlaadussa verrattuna suomalaiseen riittääkin muita epäkohtia, jotka hyvin tiedostan, niin etenkin tällä hetkellä elän todella mieluusti itse ja perheeni kanssa tässä paikassa, joka on musta, valkoinen, keltainen, punainen ja kaikkea siltä väliltä - ihan niin kuin maailmakin - ja kaiken lisäksi positiivinen ja turvallinen. Tätä on kohta jo vuosikymmen takana, mutta se ei ole minulle suomalaisuudestanikaan pois.
Kanadassa ja Torontossakin on ollut aika, jolloin uusille, toisennäköisille tulokkaille huudeltiin maastalähtötoivotuksia, mutta siitä on päästy yli. Suomellekin se aika koittaa vielä, mikäli Suomi aikoo pysyä osana menestyvää maailmaa. Nyt eletään tässä suhteessa pimeää ajanjaksoa, mutta suomalaiset on nyt sentään pakotettu keskustelemaan tästä aiheesta eri tavoin kuin ennen. Enää valtaenemmistö ei ole rasismista ja syrjinnästä yhtä lailla hiljaa kuin vaikkapa 20 vuotta sitten. "Uussuomalaisestakin" päästään vielä pelkkään "suomalaiseen." Siihen on kuitenkin vielä valitettavan paljon matkaa ja kokemuksia kerättäväksi.
Suomen ei tarvitse muuttua Kanadaksi eikä edes ottaa vastaan massiivisia maahanmuuton aaltoja, mutta menestyäkseen nykyajan maailmassa sen täytyy pystyä sulattamaan sisälleen ajatus, että suomalainen voi olla muutakin kuin vaalea ja hiljainen, eikä vaaleudesta poikkeaminen, toinen kieli tai uskonto tee ketään epäilyttäväksi.