Ahdistelusta on viime aikoina puhuttu tavallista enemmän niin sosiaalisessa mediassa kuin uutisissakin. Käynnissä oleva Lääppijät -kampanjan tarkoituksena on vastata keskusteluun myös uhrin näkökulmasta kertoen ahdistelun uhrien omakohtaisia tarinoita sekä herätellä ilmiön vakavuuteen. Keskustelu aiheesta ei ole helppoa, sillä tarinat ovat välillä erittäinkin rankkoja, vihaisia ja joskus syyllistäviäkin, eivätkä kommentoijat aina ota huomioon tekojen kamaluutta, niiden luonnetta ja kauaskantoisia vaikutuksia tai uhrien tunteita.
Koska aihe on tärkeä, haluan tuoda esiin tapausten moninaisuutta ja seurausten vakavuutta omien kokemusteni kautta. Oman tarinani avulla haluan muistuttaa, että niin uhreihin kuin tekijöihin mahtuu ihmisiä laidasta laitaan, ja vaikka omissa kokemuksissani on joitakin yhtäläisyyksiä, eivät ne poissulje täysin muunlaisten tapausten mahdollisuutta tai vakavuutta. Olen myös tietoinen siitä, ettei oma tarinani edusta kenenkään muun kokemuksia, mutta koen olevani yksi monista esimerkkitapauksista, joka ei todennäköisesti vedä puoleensa epätavallisen suurta ahdistelijamäärää. Toivon, että tekstini saa lukijan huomaamaan ahdistelun ja häirinnän vakavuuden sekä joko lopettavan oman idioottimaisen käytöksensä, tuomitsevan ahdistelijat ja häiritsijät tai mahdollisesti uhrina muistavan oman syyttömyytensä tapahtuneeseen.
Ensimmäinen itseeni kohdistuva ahdistava tilanne tapahtui ollessani vasta 11- tai 12-vuotias. En silloin täysin ymmärtänyt tilannetta, vaan se on valjennut vasta myöhemmällä iällä. Ahdistelija tuli juttelemaan mukavia bussissa ja pyysi numeroni (jonka luottavaisena lapsena annoin). Sen jälkeen tyyppi alkoi soitella ja halusi tavata kahden kesken tarjotakseen varta vasten ostamaansa suklaata. En mennyt, sillä nainen (kyllä, ahdistelijoita on kaikkia sukupuolia) vaikutti epäilyttävältä, ja jonkin ajan kuluttua soittelu lakkasi.
Toinen muistiin painuvampi tapaus tapahtui 16-vuotiaana, taas bussissa, kun tuntematon mies tuli juttelemaan, eikä päästänyt pois, ennen kuin suostuin antamaan tälle säköpostiosoitteeni (syytä siihen, miksi kukaan kanssamatkustajista ei puuttunut tilanteeseen, ei koskaan selvinnyt). Annoin hätäännyksessäni oikean, mistä syytin itseäni myöhemmin, sillä en ollut (vielä) tottunut näihin tilanteisiin, eikä uhkaava tilanne antanut ajatella rationaalisesti. Mies alkoi pommittaa viesteillä silloisessa MSN-Messengerissä ja ehdotti päivittäin seksiä luonaan. Netin välityksellä tapahtuva ahdistelu lähinnä ärsytti, mutta pelkäsin pitkään kulkea Kannelmäen juna-asemalla, sillä mies oli sanonut asuvansa sen vieressä, enkä todellakaan halunnut kohdata häntä.
Vakavampia tapauksia eli raiskausyrityksiä tai yli tunnin kestäviä vapaudenriistoja alkoi tulla tämän jälkeen nopeaan tahtiin noin neljän vuoden ajan. Yhteistä kaikille oli kulkuväline, joko laiva, bussi tai taksi. Kaikki tekijät ovat myös sen ensimmäisen jälkeen olleet aikuisia miehiä, jotka ovat olleet vähintään noin 10 vuotta vanhempia. Ainoa kerta, kun ulkopuolinen on puuttunut tilanteeseen, oli taksissa, kun taksikuski suostui jättämään minut tienvarteen ja jatkamaan matkaa kahdestaan ahdistelijan kanssa (tässä tapauksessa en alun perinkään ollut kyydissä vapaaehtoisesti).
Myös ns. lievempiä tapauksia (=ahdistelija ei ole estänyt minua poistumasta tilanteesta muutamaa minuuttia pidempään) on tullut usein 16 vuotta täytettyäni. Niitä on tullut eteen lähes kaikenlaisissa tiloissa kadulta ruokakauppaan ja yliopistolta jonkun kotiin, ja niiden aikana olen saanut kuulla monenlaisista fetisseistä, kommentteja vartalostani, seksipyyntöjä niin rahasta kuin ilman, loukkauksia ja alentavia kommentteja, yhteystietopyyntöjä sekä vihaista huutoa, kun en ole täyttänyt ahdistelijan toiveita (olen kuulemma paha ihminen, ja aika moni tuntematon on sanonut vihaavansa minua). Vaikka osa ahdistelijoista on pysynyt välimatkan päässä, on kehoani vuosien aikana ehditty jo koskea kaikkialta ahdistelijoiden toimesta. Ahdistelun ja häirinnän seurauksena aloin 18-vuotiaana pelätä miehiä (en poikia eli omanikäisiäni, vaikka niitäkin on mahtunut ahdistelijoiden joukkoon varsinkin ryhmänä) ja pääsin pelostani eroon vasta psykologin avulla.
Huomaan edelleen, että ahdistelulla ja häirinnällä on kohdallani ollut kauaskantoisia seurauksia. Olen niiden kaikkien inhottavien katseiden, sanojen, koskettelujen ja vapaudenriistojen takia ahdistunut kehostani sen verran paljon, että olen usein pukeutunut mahdollisimman peittävästi, alkanut takautumien iskiessä voida fyysisesti pahoin sekä syödä sen verran vähän, että täytän usein (välillä helpottaen) anoreksia nervosan kriteerit (mutten halua täyttää mitään kauneusihanteita, päinvastoin). Ahdistus on myös saanut aikaan sen, että olen alkanut täristä luennolla tai kirjastossa, unohtanut hetki sitten tapahtuneen, ollut kykenemätön työskentelemään sekä alkanut kammota ystävällistäkin kosketusta. Tätä kirjoittaessakin tulee kuuma ja välillä unohdan, mitä olen tekemässä.
Pyrin kuitenkin olemaan yleistämättä eli tuomitsematta ketään muiden tekojen pohjalta, enkä enää pelkää ketään ulkonäön perusteella (tiedostin toki nuorempanakin, että pelkoni oli täysin irrationaalista, siksi halusinkin päästä siitä yli). Syytän ainoastaan niitä, jotka ovat sen teoillaan ansainneet. Toivon muidenkin ahdistelusta keskustelevien pitävän mielessä, ettei syyllinen ahdisteluun ole kukaan muu kuin tekijä itse, eikä yhtäkään ihmisryhmää ole oikeutettua leimata muutaman idiootin perusteella. En itsekään syytä kaikkia miessukupuolen edustajia yleisesti, sillä vaikka olen joutunut kohtaamaan elämäni aikana monia hyväksymättömästi käyttäytyviä miehiä, ei muilla kuin tekijöillä ole ahdistelun kanssa mitään tekemistä. Miesten syyttäminen yleisestihän olisi seksististä eli yksinkertaisesti tyhmää.
Mitä tulee kulttuuritaustoihin, on joukkoon mahtunut melko monen kansallisuuden edustajia (monia suomalaisia ja ainakin virolainen, libanonilainen, jenkki, turkkilainen, jostain Keski-Afrikasta tuleva tyyppi ja muutamia, joiden kansallisuudesta en osaa sanoa), en keksi yhtäkään kansallisuutta, joka olisi erityisen edustettuna (suomalaisia toki on paljon, mutta asialla saattaa olla jotakin tekemistä kotimaan kanssa). Ahdistelijoita ja tilanteita on siis yhtä monenlaisia kuin on uhrejakin, ja haluaisin muidenkin aiheesta keskustelevien pitävän sen mielessä.
Haluan myös muistuttaa, ettei yksikään tapaus sulje toisen vakavuutta pois, eikä yksikään teko oikeuta toista, uhrista, tekijästä sekä ajasta ja paikasta riippumatta. Yhdestä tapauksesta uutisointi tai kertominen ei vähennä toisen vakavuutta, niin kuin ei oma tarinanikaan poissulje kenenkään muun kokemuksia, eikä yhdestä tekijästä puhuminen vähennä toisen ahdistelijan syyllisyyttä. Olisi siis hyvä puhua kaikista tapauksista yhtälailla ja tuomita jokainen teko ulkoisista tekijöistä riippumatta.
Ps. Tämän julkaiseminen pelottaa, mutta tiedän aiheen olevan tärkeä ja vaativan huomiota. Ja koska aihe tosiaan on tärkeä, tätä saa jakaa pitkin sosiaalista mediaa.