Mannerheimin lapsuus – tuittu häijyläinen
- isätön, koditon, uskonnoton, isänmaaton -
*
Mykkä
Perhe ja suku olivat ihmeissään, kun Gustaf ei ruvennut puhumaan. Hän reagoi kyllä huutamalla ja raivoamalla ja sai siten tahtonsa läpi. Niin kuin puhumattomat lapset yleensä, Gustaf oli tavattoman liikkuva ja toimelias. Läheisillä oli se käsitys, että hän oli ilkeä. Hän täytti kolme vuotta eikä vieläkään alkanut puhua. Vasta Eva-sisaren syntymän jälkeen tuo ihme tapahtui. - Gustaf oli alkanut puhua, kaikki hokivat huojentuneina.
Lähde: Veijo Meri: Suomen marsalkka C.G. Mannerheim. WSOY, 1990. s. 104.
*
Kivitasku
Äiti Hèlène oli innokas uimari. Hän vei lapsensakin uimaan. Hän piti huolen siitä, että he liikkuivat paljon ulkona. Maata he saivat kovalla patjalla ja kylpeä kylmässä vedessä. Kasvatus oli hyvin spartalainen, karaiseva, rohkeutta kasvattava.
Kartanon pojan harrastuksiin kuului ilman muuta ratsastus, metsästys, ja kun saaristossa oltiin, myös purjehdus. Oli Gustafilla myös sisäharrastuksia Hän keräsi postimerkkejä ja sinettejä.
Nuoremmat veljet Johan ja August ihailivat Gustafia ja riemuitsivat vilpittömästi, kun tämä teki kepposia tai jotain muuta aivan hurjaa.
Gustafia opetti kotona sveitsiläinen kotiopettajatar. [sveitsiläinen neiti,”bonne”, Anna Lockert, joka oleili Louhisaaressa 1870-luvun loppupuolella ja auttoi Héléne Mannerheimia sekä suuren talouden että lapsilauman hoidossa. Hän jätti unohtumattoman muiston nuoreen Gustafiin, ja vielä Mantshurian sotaretkeltä käsin vuonna 1905 Mannerheim muistutti sisarustensa mieleen Anna Lockertin kuvaillessaan heille – kiinalaista maantierosvoa. [Jägerskiöld.: emt s. 36]
…
Carl Gustaf Emil Mannerheim naquit le 4 juin 1867 à Askainen, à une trentaine de kilomètres au nord de Turku, au manoir de Louhisaari, d’une famille noble, finlandaise (mais de lointaine origine néerlandaise), établie en Suède au XVIIe siècle et anoblie en 1693. Il eut une nurse suisse, Anna Lockert.
Lähtemättömän vaikutuksen jätti myös kotiopettajatar Anna Lockert, jota Carl Gustaf Emil Mannerheim muisteli nähdessään mantshurialaisen maantierosvon! (Stig Jägerskiöld: Nuori Mannerheim, Helsinki 1964, s. 30 ja 330). Hänestä ei tosin ole jäänyt oleskelulupaluetteloihin mitään merkintää, eikä hän sukunimestään päätellen ollut sveitsiläinen. http://www.migri.fi/tietoa_virastosta/maahanmuuton_historiaa/antero_leitzinger/1/0/sveitsilaisten_naisten_maahanmuutto_14665
…
Kun poika oli seitsemänvuotias, hänet lähetettiin [syksy 1874] Helsinkiin Böökin lyseon toiselle valmistavalle luokalle. Vanhin veli Carl kävi jo tuota koulua. Isällä oli asunto kaupungissa ja pojat asuivat hänen kanssaan. [Konstantininkadulla? vh]
Koulussa Gustaf osoittautui sopeutumattomaksi. Hänet erotettiin vuodeksi [myrskyisen vuoden 1879 marraskuussa, poika oli 12:n ikäinen. vh]. Kolmena peräkkäisenä päivänä hän oli mukaan houkuttelemiensa kahden toverin kanssa kivittänyt rikki ikkunoita. Tämä oli virallinen syytös ja selvitys. Gustaf itse kertoi heittäneensä yhden kiven ja vasta kolmantena päivänä ja silloinkin vain toveriensa yllytyksestä. Äidin kertomus perustuu kai Gustafin selityksiin, kun hän tulkitsi tapahtuman tällä tavalla. Gustaf oli hänen mukaansa kolmesta junkkarista vähiten syyllinen. Siitä huolimatta häntä rangaistiin ankarimmin. Hänet erotettiin koulusta.
Koulun rehtorilla oli toisenlainen käsitys syyllisyydestä kuin kreivitär Mannerheimilla Hän otti huomioon pojan aikaisemman käytöksen. Tätä pidettiin tappelupukarina. Gustaf itse piti itseään luokan kenraalina ja pyrki johtamaan ja komentelemaan toisia, niin kuin oli tottunut tekemään kotonakin. Kun näin oli, tuntuu uskottavalta, että hän tuossa ikkunansärkemisseikkailussakin oli enemmän johtaja kuin joukon viimeinen ja avuttomin jäsen.
[Rehtori Böök määräsi kahdelle muulle lievemmät sanktiot: toveri, joka Gustafin kertoman mukaan oli keksinyt huvituksen, sai kaksi päivää arestia, se poika, joka kahdella ensimmäisellä kerralla oli heittänyt kiven, sai selkäsaunan.]
Meri: emt. 105-106.; Stig Jägerskiöld: Nuori Mannerheim. s. 42.
*
Kun perhe räjähti
[Vuoden 1879 ankarana] syksynä Mannerheimien koti [hajosi] kokonaan. Sitä kohtasi vertaansa vailla oleva sosiaalinen onnettomuus. Isä Carl Robert joutui konkurssitilaan ja pakeni Pariisiin yhdessä kenraali Nordestamin tyttären [tulevan vaimonsa Sofia Nordestam] kanssa, joka oli keisarinnan hovineito Suku kertoi ulkopuolisille, että kreivi Mannerheim oli tehnyt tärkeän elintarvikkeiden säilöntään liittyvän keksinnön ja oli lähtenyt myymään sitä Ranskaan.
Isä-Mannerheim oli joutunut myymään;
vaimonsa Hèlène von Julinin perimän von Julinien Turun talon 1866;
vaimon perimän Turun Artukaisten talon 1870;
vaimon perimän Perniön Paarskylän kartanon 1875;
Louhisaaren ison ulkotilan Hannulan 1879;
Kun hän [marraskuussa 1879] lähti Pariisiin, hän jätti jälkeensä 800 000 markan velat.
Saatavia hänellä oli 350 000 markkaa.
Osa veloista oli pelivelkoja.
Tuota soppaa hän ei edes alkanut selvittää vaan jätti asiat rempalleen.
Hän ei vastannut äitinä ja sisartensa kirjeisiin.
Hän ei antanut minkäänlaisia elonmerkkejä itsestään.
Kotiin jääneet omaiset ja sukulaiset koettivat pelastaa mitä pelastettavissa oli. Irtaimisto myytiin huutokaupassa. Siinä meni kreivin keräämä taidekin. Helsingin kodin [Konstantininkatu?] irtaimisto myytiin huomaamattomasti pienissä erissä. Etuoikeutettuja velkoja oli 260 000 markkaa. Ne maksettiin. Ei-etuoikeutetuista veloista kyettiin maksamaan vain 9,5 %. …
Loppuvelka jäi edelleen Carl Robert Mannerheimin niskoille. Hänellä ei ollut ulosmitattavia tuloja, ja hänen toisen vaimonsa [kenraalintytär, keisarillisen hovin hovineiti Sofia Nordestamin] vaatimatonta omaisuutta suojasi avioehto. Lopulta saatiin velkojien kanssa aikaan akordisopimus.
… Louhisaari myytiin Carl Robert Mannerheimin naimattomalle sisarelle Wilhelmina ”Mimmi” Mannerheimille, joka sai lainan Aurora Karamzinilta, Paul Demidovin äidiltä, voidakseen rahoittaa oston; ehtona oli mm., että kartano myöhemmin joutuisi Carl Robert Mannerheimin sisarentyttärelle Jeanne Cottalle. Tällä tavoin Mannerheimin lapset voisivat edelleen käydä Louhisaaressa ja säilyttää vielä hyvänaikaa kosketuksen isiensä kotiin. …
Tämä kreivitär Jeanne Cotta kului Louhisaaren nuorten piiriin; hän oli Gustafin serkku, italialaisen diplomaatin ja Gustafin isän sisaren Sofian tytär.
*
Nordean rahanarvon muuntimen mukaan
vuoden 1879 velkasumma 800 000 suomen markkaa =
vuoden 2014 euroina ilmaistuna 4.042.812,48 €uroa.
Hulppea summa!
Suomen Pankin muuntimen mukaan 1879>2014 rahasumma olisi 4.042.800 €uroa (joten aika tasan menee molempien laskurit, VH). http://www.suomenpankki.fi/fi/suomen_pankki/faq/pages/rahan_arvo.aspx
*
Kohtalokas kreivitär
Meri kertoo kuulemaperäisen tarinan nuoruudenajoilta, jolloin ”kerran kesällä Gustaf oli yhdessä Jeannen (serkkuna kreivitär Jeanne Cotta) kanssa purjehtimassa. Ankara ukonilma ajoi heidät rantaan kaukana Louhisaaresta. Gustaf rauhoitteli Jeannea sanomalla, että hän tiesi paikan, josta he saisivat hevoskyydin kotiin. Sinne oli vain soudettava. Täytyi ensin löytää soutuvene”. He lainasivat sen jostain mökistä ja Gustaf souti sitten pitkin merenrantaa, ja päätyivät taloon, jossa he saivat ruokaa ja kuivata vaatteensa, sekä lopulta hienot vaunut, vaunuhevoset koristeellisine valjaineen ja alustalaisen pojan kuskiksi. Matkaa oli parikymmentä kilometriä eli ehkä toista tunnin ajo. ”Kun poika oli palannut ajosta, hän kiusoitteli äitiään. Hän sanoi, ettei tämä olisi häntä ajon pannut, jos olisi tiennyt, mitä kaikkea nuor herra Mannerheim ja nuori neiti Cotta vaunuissa keksivät tehdä. Ilmeisesti heidän flirttinsä meni varsin pitkälle.” …
Vuonna 1903 tai ehkä pikemminkin 1904 tuo sama Jeanne Cotta aiheutti aikamoisen shokin enolleen Carl Robert Mannerheimille ja tämän lapille. Vastoin aiempia välipuheita ja kaupanehtoja, kreivitär Jeanne Cottan oli onnistunut taivuttaa vanha Mimmi-täti myymään Louhisaari – Gustafia ym. kuulematta – ja muuttamaan Ruotsiin. Näin katkesi ylisukupolvinen side Louhisaaren kartanoon.
Meri: emt.: s. 112-113 ja Jägerskiöld: emt. s. 46-48, 284.
Tämä kertomus kiihoittaa mielikuvitusta, sen verran löysä ja määrittämätön se on, muunmuassa ajoituksen suhteen; tapahtuiko se vielä lapsuuden auringon paistaessa, ”kerran kesällä”, vai oliko perhe jo menetetty, ja Louhisaari? Silloinhan, jälkimmäisessä tapauksessa, voimme kuvitelmissamme nähdä, miten isänsä, ja perheensä menettänyt – Haminaan karkotettu –poika, lopulta menettää tuon kreivittären kanssa pelmutessaan poikuutensa, myrskyisen meriepisodin jatkumona, ja sitten kohta lopullisesti menettää myös kotinsa [synnyinkotinsa, johon juuri tämän henkilön kautta hänellä piti olla ikuinen kiinnitys], tämän petollisen naisen juonien seurauksena – ollessaan vieraalla maalla, kaukana Tyynen meren rannalla, taistelemassa sen vallan puolesta, jonka sanottiin (väitettiin) myötävaikuttaneen sitten kodin lopulliseen menetykseen; kimurantit elämänvaiheet, ihmissuhteet ja suhteet naisiin, siinä tautinen versio marsalkan elämänproblematiikasta.
*
Pappa, min pappa
Sophie-sisko [Sophie Mannerheim] kertoi myöhemmin, miten hän ja Gustaf alkoivat ensimmäisinä – von Julinien mieltä pahoittaen – käydä isän luona, kun tämä [kuusi vuotta vaimonsa kuoleman jälkeen, 1887] oli muuttanut takaisin Suomeen. Toveruuden pohjalla, joka ajan myötä muuttui ystävyydeksi, syntyivät luottamukselliset suhteet isään. Gustaf kirjoitti hänelle aikuisena kuin toverille, ei kuin isälle. Hän kertoi silmää iskien miesten asioista, sarkastisia juttuja upseerien juomingeista ja toilauksista, viittasipa naisiinkin. Niin ei tuohon aikaan isälle kirjoitettu, ei myöhemminkään.
Isä oli menettänyt isän aseman. Isän auktoriteetti siirtyi toisaalle. Voimakkaammin kuin isä olisi voinutkaan, sitä edusti myöhemmin tsaari tai valtakunta tai laki tai perinteinen säätyihin tiukasti jaettu yhteiskunta. Oudon pitkään jatkunut henkinen riippuvuus Romanovien hallitsijasuvusta saattaa olla osoitus siitä, kenen auktoriteettia isän menettämä arvovalta li vahvistanut.
Meri: emt. s. 109.
*
Hänen kiivautensa
Nuori Gustaf osoittautui varsin yritteliääksi ja itsenäiseksi, mutta hänellä oli kiivas luonne, ja hänen oli vaikea sopeutua ympäristöönsä.
Kuten monet samantapaiset lapset, hän keksi pian montakin tapaa tyrannisoida omaisiaan.
Välittömyydellä ja eloisuudella, jotka tekivät hänet niin viehättäväksi ja valloittavaksi, oli nurja puolensa, aggressiivisuus.
Toisinaan kuva oli valoisampi: ”Tytti” – eli Tyttä, kuten Gustafia sanottiin – ”on tullut paljon kiltimmäksi”, arveli isoäiti Louise [Engel Catharina Lovisa ”Louise” von Julin, o.s. Jägerskiöld, Mannerheimin äidin äiti] helmikuun 28:ntena 1873. ”En ole kuullut hänen huutavan, hän sai vain joskus päähänpistoja. Sofie ja Calle ovat hyvin kilttejä [Gustafin sisar ja veli]. Hèlène [-äiti] luke heidän kanssaan aamupäivisin joka päivä” (Louisen kirje Hanna Lovènille; Hanna, o.s. von Julin oli Äiti Hèlène Mannerheimin sisar, Gustafin täti).
Mutta pian Gustaf taas konstaili. ”Johan on kiltti”, kirjoitti isoäiti, ”mutta kaikki pienemmät lapset ovat enemmän tai vähemmän ottanet oppia Gustafin karjumispuuskista. Calle on suuri suosikkini, ymmärtäväinen, tottelevainen, iloinen, milloin saa olla, mutta Gustaf käy usein hänen kimppuunsa ja hän antaa aina periksi rauhan vuoksi.” (Louise-isoäidin kirje Hanna Lovènile 13.11.1874.)
Gustafin kiivautta valitettiin usein ja pitkään – eivätkä ne valitukset oikeastaan koskaan täysin tauonneet.
”Muista nyt, rakas Gustaf”, kirjoitti Albert-eno marraskuun 7. p. 1879, ”olla ahkera ja kiltti ja pitää kurissa paha luontosi, niin että ole hyvänä esimerkkinä nuoremmalle veljellesi Johanille ja ilona vanhemmillesi.” [Kuin kohtalon ivaa: Gustaf kivitti juuri noina päivinä, kolmena peräkkäisenä päivänä, parin kaverinsa kanssa ikkunoita Helsingissä, ja erotettiin n. 10.11.1879 Böökin koulusta. kipuiliko poika risaisten perheolojen tuomaa tuskaa?]
Ja isoäiti Louise kehotti samaa: ”Sinun pitää taistella kiivasta luonnettasi vastaan ja polvistua rukoilemaan Jumalalta apua ja armoa. Silloin sinulle kyllä käy hyvin maailmassa. … Adolf-setäsikään ei ole koskaan poikennut oikeuden eikä totuuden tieltä, ja siksi hän on niin menestynyt.” (kirjeestä 16.2.1881). – Adolf-setä oli geologi ja maailmanmaineeseen nouseva löytöretkeilijä, Koillisväylän suuri purjehtija-sankari 1880, vapaaherra, professori Nils Adolf Erik (A-E) Nordenskiöld.
Lähde: Jägerskiöld: emt. s. 31-32.
*
Huimapää
Uhkarohkea ja itsenäinen kun oli, Gustaf joutui helposti onnettomuuksiin.
Eva-sisar on ”Lapsuuden muistoissaan” eloisasti kuvannut tilannetta, jolloin Gustaf oli Johan-veljen kanssa navetan vinnillä hypännyt parrulta toiselle, pudonnut ja loukannut itsensä pahasti lattian terävin hirsiin.
”Kauhukseni näin Gustafin verissään, likaisena ja repaleisena kompuroivan pihaan Sophien ja Johanin tukemana.”
Onnettomuus näytti aivan tuhoisalta, sillä sitä seurasi verensyöksy, ja omaisille ilmoitettiin jo, että kuolemantapaus oli odotettavissa, muta ”isoäidin saapuessa muutaman tunnin kuluttua syvästi järkyttyneenä oli villikkovainajalle tapahtunut ihme. Hän oli noussut kuolleista, sen jälkeen kun hänen murjottu vatsa parkansa oli vapautunut päivän runsaasta mustikkasadosta ja verensyöksy siten todettu sangen harvinaislaatuiseksi.”
Pahasti loukkaantunut poika joutui kuitenkin kauan sairastamaan; kenties hänen saamansa aivotärähdys on osaltaan syynä niihin sopeutumisvaikeuksiin, joista hän lähivuosina selvästi kärsi. Se ei myöskään ollut hänen tapaturmistaan viimeinen; niitä tuli vielä kosolti hänen kohdalleen.
Lähde: Jägerskiöld: emt. s. 32.
*
Helsinkiin
Seitsenvuotiaana Gustaf – kuten aikaisemmin hänen vanhemmat sisaruksensa – joutui kouluun Helsinkiin, jossa hänen isällään oli vielä talous. ”Gustaf käy koulua, ja minusta se on oivallista, sillä niin Calle ei riitele hänen kanssaan.” (Hèlène Mannerheim kirjeessään Hanna Lovènille 4.12.1874).
Hänet pantiin ns. Böökin lyseoon, jota Carl-velikin kävi, ja hän tuli valmistavan koulun toiselle luokalle. Hän kaipasi suuresti äitiä, joka enimmäkseen oleskeli Louhisaaressa, mutta vielä enemmän kaipasi Hèlène poikaansa.
Kummisetä Beckerissä – kirjailija Hugo von Becker, isän opiskelutoveri ja uskollinen kynäniekkaystävä – oli perheellä kuitenkin tarjolla tuki: hän piti huolta Gustafista, innosti väsymättä häntä kehittämään piirustus- ja muovailulahjojaan ja oli yhtä kiinnostunut elämistä ja luonnosta kuin Gustafkin. Kummisetä Beckerillä oli loistava mielikuvitus, hän oli mainio kertoja ja huvitti holhokkiaan ja tämän sisaruksia lukemattomilla saduilla, joissa Mannerheimin lapsilla oli omat osana prinssien ja peikkojen ohella. (Valikoima näitä satuja ilmestyi Albert Bonnierin kustannuksella nimellä ”Guffars sagor”, ja ne olivat kauan aikaa hyvin suosittuja). …
Kummisetä von Becker kirjoitti kesäkuussa 1876 Helsingistä Louhisaareen Gustafille:
”Rakas Gustaf.
Kiitos kirjeestäsi. Se oli hyvin tervetullut. Näen siitä, että voit hyvin ja olet hyvällä tuulella. Kunpa nyt pysyisit terveenä koko kesän ja lukisit joka päivä pari tuntia, niin että syksyllä voisit pyrkiä kolmannelle luokalle. –
Mitä veljet ja sisaret pitivät lahjoista, joita toit Helsingistä? Kelpasivatko ongensiimat? Söitkö ehkä appelsiinit jo matkalla? Minusta olisi hauska tietää se, sillä jos niin tapahtui, tiedän erään, joka antaa sinulle mitä kuuluu ja kuka käski, kun palaat pääkaupunkiin. Kyllä olisi, rakas veli, hauska olla nyt maalla sinun ja Issin ja Callen kanssa. Täällä kaupungissa on kuumaa ja tukahduttavaa kuin saunassa. …
Vanha ystäväsi ja veljesi,
C.H. von Becker”
Lähde: Jägerskiöld: emt. s. 36-37.
*
Kolmen keisarin ystävä
Helsingin elämä tarjosi nuorelle Gustafille myös tilaisuuden nähdä monta 1870-luvun loppupuolen merkkitapahtumaa. Keväällä 1877 hän sai nähdä kansallisrunoilija J.L. Runebergin suuren muistojuhlan, ja myös toisen surujuhlan: Suomen sotaväen elvyttäjän, kenraali, vapaaherra Anders Edvard Ramsayn hautasaaton. https://fi.wikipedia.org/wiki/Anders_Edvard_Ramsay
Edellinen edusti vanhalla ruotsalaisella pohjalla lepäävää isänmaallisuutta, jälkimmäinen uskollisuutta keisarihuoneelle: Ramsay oli kolmen keisarin ystävää.
Vuosien kuluttua nuori sivustakatsoja yhdistäisi omassa persoonassaan molemmat traditiot ja sulattaisi ne yhteen.
Lähde: Jägerskiöld: emt. s. 40.
*
Turkin sota
Samaan aikaan ihmisten mielenkiinnon valtasi Venäjän – Turkin sota.
Koulussa tappelivat ”ryssät” ja ”turkkilaiset”, ja Gustaf oli kiihkeä turkkilainen, sillä heidän uljas johtajansa Oman-passa oli valloittanut hänen sydämensä.
Mutta sota koettiin vakavamminkin. Sotaretkellä oli mukana Suomen kaarti, henkivartioväen 3. tarkk`ampujapataljoona, johtajanaan Georg Ramsay, josta sittemmin tuli keisarikunnan suomalaisten joukkojen viimeinen ylipäällikkö. https://fi.wikipedia.org/wiki/Georg_Edvard_Ramsay
Mannerheimien piirissä seurattiin tapahtumien kulkua levottomina ja pahoilla mielin. Hèlène-äiti kirjoitti siskolleen Hanna Lovènille keväällä 1877:
”Kansalle on muutenkin raskaat oltavat tässä köyhässä ja viljelemättömässä maassa; ei pitäisi vielä päälle päätteeksi lähettää poikiaan tappelemaan turkkilaisia ja tattareja vastaan. Ei, kyllä kelpaa olla ruotsalainen. He eivät totisesti anna houkutella itseään sotaan, ja jos tulee kysymykseen oman maan puolustaminen, niin kyllä minä uskon, että isänmaallisuus saa sotajoukot lumivyörynä liikkeelle. Niin kävisi meillekin, ellemme kuuluisi yhteen mahtavan Venäjän kanssa.”
Suku joutui pian tuntemaan sodan kurjuuden läheisemmin kuin monet muut. Hèlène-äidin serkku Ivar Hirn– täti Matilda Jägerskiöldin poika – kaatui marraskuussa 1877 Gornyi Dubnjakin taistelussa.
Hèlène koetti parhaansa mukaan lohduttaa Ivarin äitiä, jota niin raskas isku oli kohdannut: ”Tultuani tänne eilen sain kuulla tuon hirveän uutisen. En osaa edes kuvitella, kuinka kestätte kauhean iskun… Vain Jumalalla on voimaa rauhoittaa ja lohduttaa, oi, että Hän antaisi apunsa pian, hyvä, rakas Täti …
Kuulin, että nuo kolme, jotka kaatuivat samana päivänä, Aspelund, Hammar ja Ivar, olivat luvanneet auttaa toisiaan; uskollisemmin eivät ystävät oi toisiaan tukea: nyt he lepäävät yhdessä Herran rauhassa. Mutta kuinka suuren surun ja kaipauksen he jättävätkään omaistensa mieleen!”
Hèlène käytti myös hyväkseen suhteitaan saadakseen Ivar Hirnin venäläiseltä rykmentinkomentajalta yksityiskohtaiset tiedot niistä tapahtumista, jotka olivat johtaneet serkun kuolemaan.
Kaatuneet:
Aliluutnantti Ivar Ludvig Hirn; http://www.geni.com/people/Ivar-Wilhelm-Hirn/6000000006986136826
Eversti Johan Georg Aspelund; http://www.geni.com/people/Johan-Georg-Aspelund/6000000002840268079
Luutnantti Reinhold Mortimer Hammar; http://www.geni.com/people/Reinhold-Hammar/6000000002370583142 - Turkin sodassa menehtyneet suomalaiset upseerit;
http://www.genealogia.fi/genos-old/62/62_135.htm
Vähän myöhemmin Gustaf Eva-sisarensa ja Carl-veljensä kanssa sai katsella Helsinkiin palaavaa kaartia.
Eva Mannerheim kertoo lapsuudenmuistelmissaan:
”Kolme pientä lasta (Gustaf, Eva ja Carl) seisoi ihmetellen hoitajansa kanssa Esplanadilla eräänä kevätpäivänä 1878 katselemassa pieneksi kutistuneen kaartimme marssia kaupunkiin. Muistan niin hyvin nuo harmaat ja kuluneet joukot, askelten töminän ja repaleisena liehuvat liput. Pelottava kuva jäi ikuisiksi ajoiksi kummittelemaan mieleeni.”
Lähde: Jägerskiöld: emt. s. 40.-41.
*
Patruuna Mannaryyni
Koulunkäynti ja toverielämä toivat Gustafille uusia elämyksiä, jotka eivät kaikki olleet miellyttäviä. Hän valitti syvästi loukkaantuneena Hèlène-äidille, että koulupojat sanoivat häntä ”patruuna Mannaryyniksi”.
Maalaispoika romanttisine aatelisnimineen joutui ikäistensä pilkan kohteeksi. Hän ei kuitenkaan ollut niitä, jotka ilman muuta alistuivat asiaan, vaan hänellä oli sekä kyky että halu pitää puolensa.
Hän oli kaikesta päättäen menestyksekäs tappelija. Äiti puolestaan koetti tartuttaa sotaisaan poikaansa ritarillisempaa elämänkäsitystä kuin pojan mielestä oli tarpeen:
”Sinun pitäisi käyttää vahvoja nyrkkejäsi vain heikompien tovereittesi puolustamiseen.”
Äidin kehotuksilla ei kuitenkaan tainnut olla sanottavaa vaikutusta.
Sen sijaan Gustaf kirjoitti Sophie-sisarelle:
”Et saa näyttää kirjettäni kenellekään … Olen käynyt koulua. Pojat sanovat minua tappelupukariksi ja tytöt patruuna Mannaryyniksi …
Adieu ma chère, ton frère Gustave, terveisiä tädille ja Lillille.”
Lähde: Jägerskiöld: etm. s. 38.
*
Tyttö
Pienen Gustafin lempinimi, jolla häntä kutsuttiin, oli ”Tytti” ja ”Tyttä”, pikkulapsen hokemasta saatu. Se saattoi olla myös suomen sana. Paikallisessa murteessa tyttä tarkoittaa nukkea. Seutu oli Suomenkielinen. Alempi palveluskunta puhui suomea. Ehkä se oli tarttunut pojan korvaan. Joskus 1930-luvula Mannerheim sanoi neiti Könöselle, joka oli Punaisen Ristin konttorissa työssä ja joutunut kaikenlaisten henkilökohtaisten ja yksityisten palvelusten lisäksi kirjoittamaan käsin päivällisten nimikortit ja huonon käsialansa vuoksi siinä pahasti epäonnistunut, ettei olut helppo sellaisen yksinäisen tytön (flicka), kuin hän (Mannerheim) oli, saada kaikkea järjestykseen taloudessaan. Mannerheimissa oli naista paljon, harvinaisen paljon, tunneherkkää diivaa, arvaamatonta ja oikuttelevaa seitsemän patjan prinsessaa, joka tunsi sängyn pohjalle jääneen herneen aina. …
Sällvikissä vieraillessaan Gustaf Mannerheim, jonka hänen tunteneet ovat kertoneet olleen poikkeuksellisen altis naiskauneuden ihailija, joskus liiallisuuksiin asti, niin että myöhemmin Risto Ryti vierasti häntä juuri tämän takia, näyttää tosissaan rakastuneen Constance Hisingeriin. He ratsastivat yhdessä ja Mannerheim kävi tytön kotona kylässä. Oli vuosi 1883. Mannerheim oli vasta 16-vuotias. Constance oli 19. Hän meni kihloihin Mannerheimin äidin serkun Ludvig Jägerskiöldin kanssa. … http://www.geni.com/people/Constance-Hisinger/5544497530870036593
http://www.geni.com/people/Christer-Hisinger-J%C3%A4gerski%C3%B6ld/5544482784470080941
Kun Mannerheim seuraavan kerran tapasi Constancen, hän moitti tyttöä sen takia, että tämä oli ottanut Jägerskiöldin.
Constance piti poikaa pentuna ja sanoi sen. –
Lähde: Meri: emt. s. 104, 113-114.
*
Paradoksi
Carl Gustaf, tuleva marsalkka, oli perheen villi, kuriin alistumaton lapsi, jolle äidin kasvatusperiaatteet eivät paljon merkinneet.
Aikuisena hän kyllä niitä tunnontarkasti noudatti.
Aamuiset kylmät kylvyt, kapea kova kenttävuode, ylipitkät päivät persoonattomassa työhuoneessa, pikkutarkka velvollisuuksien täyttäminen, myös seuraelämässä, ilmeetön pelottomuus taistelukentällä, sisimpien tuntojen piilottaminen muilta, kaikkea tätä voi pitää hyvin englantilaisena tapana suhtautua elämään. Tuo englantilainen kasvatus ei antanut kovinkaan paljon arvoa tunne-elämälle, lämpimille ihmissuhteille, erotiikalle. Se korosti itsekuria, pidättyvyyttä, asiallisuutta, velvollisuuksien tinkimätöntä noudattamista.
Lähde: Meri: emt. s. 103.
*
Isätön isänsä poika
Isänsä kuollessa Mannerheimin isä, Carl Robert, oli vain yhdeksänvuotias. Isän varhaista menettämistä pidetään yleensä syynä hänen epäsovinnaiselle käyttäytymiselleen. Hän peri Louhisaaren. Hänestä tuli ylioppilas ja hän alkoi opiskella Helsingin yliopistossa. Hänestä tuli radikaali ja ateisti. Hänen taiteelliset lahjansa olivat monensuuntaiset.
Kun esitettiin ensimmäinen suomalainen ooppera, Paciuksen Kaarle kuninkaan metsästys, hän lauloi kuninkaan osan ensi-illassa, kun sen esittäjä oli sairastunut. Hän oli silloin 17-vuotias. Hänen rennot speksimäiset näytelmänsä herättivät huomiota ja skandaaleja, mikä oli ollut hänen tarkoituksensa.
Vuonna 1858 esitetty Sitä ja tätä johti yliopiston rehtorin eroon ja hänen itsensä erottamiseen yliopistosta puoleksi vuodeksi. Vuoden 1857 maisterinvihkiäisissä Mannerheimin toveri ja myöhempi sisaren mies A-E Nordenskiöld piti Pohjoismaiden yhteenkuuluvuutta korostavan puheen, josta hänelle koitui niin paljon hankaluuksi, että hän muutti pysyvästi Ruotsiin. Sen lipun alla hän purjehti. Toisen toverinsa Carl Hugo von Beckerin kanssa isä-Mannerheim perusti lehden, jonka nimi oli Basiliski, Myrkkylisko. Sen tehtävänä oli olla poleemisten väitteiden areena ja julkaista vapaita mielipiteitä. Leo Mechelin, yksi Suomen huomattavimmista poliitikoista, kuului hänen toveripiiriinsä. Hän näytteli Mannerheimin näytelmissä ja tämän tavoin lausui runoja.
Isä-Mannerheim oleskeli usein Pariisissa ja imi olemukseensa lisää radikalismia eli sikäläistä porvarilista vapaamielisyyttä. Dreyfus-prosessin aikana hän oli Dreyfusin puolella eikä muulloinkaan hyväksynyt juutalaisvihaa. Hän lähetti kaikille taantumuksellisina pitämilleen tutuille Suomessa ja Pietarissa valokuvansa, jossa hän luki näiden vihaaman Solan `Aurore-lehteä.
Hän käänsi ruotsiksi englannista, ranskasta ja saksasta runoja, Burnsia, Alfred de Musset`ta, Heinrich Heinea, jonka elegantti ironia oli hänelle läheinen, hänen oma ilmaisukeinonsa. Sen hänen poikansa, marsalkka, myös koko omakseen. Isä-Mannerheim kirjoitti myös omia runoja. Hän oli hyvä ilmehtijä, matkija ja näyttelijä. Hänen näytelmänsä Mustasukkaisuuden kauheat seuraukset oli parodia ja farssi ja niin hauska, että sai myrskyisät suosionosoitukset. Marsalkka-poika kirjoitti myös mielellään ja hyvin, ja viime vuosiinsa saakka hänellä oli tapana huvittaa suppeaa suljettua seuruetta parodioimalla tuttuja ihmisiä.
Carl Robertista kehittyi varsinainen kulinaristi, herkuttelija. Häijyjen sukkeluuksien lisäksi hän tarjosi pöydässään vierailleen myös kaukaa haettuja ja taidolla valmistettuja herkkuja. Hän oli myös hyvä viinien tuntija. Nämä tulivat olemaan myös marsalkka-pojan harrastuksia.
Aatelismies, joka kylvi rahaa ympärilleen, nai kapitalistin, rikkaan taloussuvun, tyttären (von Julin). Viime vuosisadalla tuo alkoi olla tavallista kaikkialla Euroopassa ja Yhdysvalloissa, jossa miljonäärit naittivat tyttärensä englantilaisten ylhäisaatelisten sukujen pojille. Tuollaisesta avioliitosta syntyi Churchill.
Yksi häävieraista totesi, että Hèlène von Julinista tuli kreivitär Mannerheim ja Carl Robert Mannerheimista rikas mies.
Häät olivat vuoden viimeisinä päivinä 1862 Fiskarsissa, von Julinin omistamassa kartanossa, jonka yhteydessä toimi merkittävä teollisuuslaitos. Juhlaa kesti monta päivää.
Hèlènen isä oli vuorineuvos Johan Jacob von Julin ja äiti tämän kolmas vaimo Charlotta Jägerskiöld. Kun Hèlène oli kaksivuotias, äiti kuoli synnytykseen. von Julinien perinnönjaossa 1866 Hèlène sai Paarskylän kartanon Perniössä ja von Julinien kivitalon Turussa. Hèlènen tulot omaisuudesta olivat tämän jälkeen 5000 ruplaa vuodessa, Suomen rahassa 20 000 markkaa. Kaiken tuon, kiinteistöt ja rahat, aviomies pani menemään yhtäaikaa itse perimänsä omaisuuden kanssa.
Poika Carl Gustaf teki aikaan ihan saman tempun.
Hän nai rikkaan venäläisen nuoren naisen, jonka omaisuus arvioitiin 800 000 ruplaksi, Suomen rahassa 1 700 000 markaksi. (avioliitto solmittiin 1892: rahanarvonmuuntimen mukaan 2014 rahassa tuo on: 7.430.855,45 siis melkein seitsemän ja puoli miljoonaa €uoroa! Varallisuudet keskittyivät jo tuolloin harvoihin käsiin. VH)
Vaimo oli perinyt kaksi kartanoa [Uspenskoje Moskovan lähellä ja Aleksandrovskoje Voronezin seudulla], joista ensin mainittu myytiin. Sen tilalle ostettiin hyvin kannattava [Appricken Kuurinmaalla, lähellä Hasenportin kaupunkia] kartano Latviasta.
Mannerheimin isä jätti kahdeksantoista avioliittovuoden jälkeen vaimonsa ja seitsemän lastaan ilman omaisuutta ja varoja tuuliajolle.
Upseeripoika kesti avioliittoaan yhdeksän vuotta, tai hänen vaimonsa kesti. Tämä otti kaksi tytärtä mukaansa ja jätti miehensä. [Ja pakeni Pariisiin 1902, kuten miehensä isä, 1879] Silloin oli omaisuuskin mennyt.
Myös poika menetti rahaa uhkapelissä ja epäonnistuneissa liiketoimissa, eniten huonoissa pörssikaupoissa, mutta kai vielä enemmän, kun eli tasokkaasti keisarikaupungissa ja maksoi aikaisempina vuosina kerääntyneet isot velkansa.
Ruhtinaallinen elintapa lienee ollut suurin rahan syöjä.
Carl Gustaf Emil Mannerheim oli isänsä poika.
Tämän tavoin hän myös neljänkymmenen iässä kokosi itsensä ja vakiinnutti sosiaalisen ja taloudellisen asemansa ja aloitti kaiken uudestaan alusta.
Hän joutui tekemään sen kaksi kertaa.
Lähde: Meri: emt. s. 103, 101-103.
*
Monikulttuurisuutta
Mannerheimin sisarusten suhtautuminen ensimmäiseen ankaraan iskuun, postimanifestiin, kuvastuu Sophie-sisaren pitkästä kirjeestä Johan-veljelle, joka silloin opiskeli Tanskassa. Kirje oli päivätty 17. tammikuuta 1891:
"yleisenä puheenaiheena Helsingissä oli silloin, ”kuka menee ja kuka ei mene kenraalikuvernöörin järjestämiin valtiopäivätanssiaisiin.
Minä ja monet muut pidämme itsestään selvänä, ettemme ota vastaan sellaisen miehen kutsua, joka on maamme vihollinen ja lisäksi mielestämme inhottava ja halveksittava. Minä en osaa kuvitellakaan, että voisin pakottaa itseni menemään hänen luokseen, syömään hänen ruokaansa, juomaan hänen viiniään ja näyttämään ystävälliseltä.
Mutta monen mielestä tämä on kuitenkin liian suuri uhraus, ja he naamioivat huvinhalunsa kaikenmoisiin tekosyihin. Toiset sanovat, että jos pyritään saamaan aikaan mielenosoitus, niin ei niin suuresta joukosta huomaa joidenkuiden poissaoloa, ja siksi voi yhtä hyvin mennä mukaankin.
Toisten mielestä heidän yhteiskunnallinen asemansa pakottaa heidät ottamaan vastaan kutsun. Jotkut taas arvelevat, ettei ole viisasta juuri näin valtiopäivien alkajaisiksi suututtaa kreivi Heideniä - vaikka he hetki sitten väittivät, ettei heidän poissaoloaan edes huomattaisi. On kuitenkin päivänselvää, että he puhuvat näin, koska eivät halua luopua huvitilaisuudesta. Eikö ole surkeata? -
Olen kuullut joidenkuiden herrojen sanovan, että he aikovat asettua kenraalikuvernöörin palatsin oven eteen ja kirjoittaa muistiin kaikkien niiden nimet, jotka tulevat tanssiaisiin.
Kuten huomaat, on pieni yhdyskuntamme kuohuksissaan monesta asiasta. Mielet ovat niin ärtyneet, että pienikin juttu järkyttää. Mutta kyllä nämä ajat ovatkin merkillisiä. Pysyvä vimma kattaa ajatukset aamusta iltaan. Maa parkamme kohtalo näyttää peräti mustalta, ja kyllä on vaikea uskoa Hanna-tädin ”valonsäteeseen”, josta hän aina puhuu. Mutta rohkeuttaan ei kuitenkaan saa menettää, siitä pitää pitää kiinni kynsin hampain ja ennemmin kaatua suorana siihen paikaan kuin taipua ylivoiman edessä.”
Kun taustana oli tällainen jännittynyt tunnelma, oli selvää, että Mannerheimin sisarukset erittäin herkästi kuulostivat, miten Gustaf suhtautui venäläisyyteen ja Venäjän politiikkaan. Juuri noina kriittisinä vuosina 1890-1891 he alkoivat pelätä, että veli kehittyi venäläismielisemmäksi ja että hänen pietarilainen ympäristönsä vaikutti häneen.
Sophie-sisar kirjoitti Hanna-tädille, että Gustaf ”on niin kiltti ja hauska. Minusta on ollut niin mukavaa saada olla hänen kanssaan, vaikka Calle ei oikein sulatakaan sitä, että hän muka on tullut niin venäläiseksi Tietysti häneen on vähän tarttunut venäläisyyttä, sille ei nyt voi mitään, mutta se ei ole vielä vaarallista ja häviää varmasti heti, kun hän saa hiukan kauemmin viipyä isänmaassaan.” (kirjeestä 3.1.1891).
Eva-sisar puolestaan totesi, että Gustaf näytti aivan venäläiseltä eräässä Pietarissa otetussa valokuvassa, mutta lisäsi siihen näsäviisaasti: ”se johtuu kai siitä, että kuva on otettu Venäjällä”. (Evan kirje Gustaf Mannerheimille 18.9.1890).…
[Isä Carl Robert Mannerheim] Pappa…[uskoo] että kaikki Gustafin puheet ovat muka pelkkää pilaa…
Isän käsitys Gustafin käytöksestä osui ilmeisesti oikeaan. Carl-veljen ja Gustafin välille ei syntynyt pysyvää mielipide-eroa. Isä koetti myös leikkipuhein tasoittaa vastakohtaisuuksia, joita pelkäsi lastensa välillä olevan: hän selitti, että hänen oli syytä olla ylpeä isä, koska hänellä oli
suomalainen poika Carl;
venäläinen poika Gustaf;
ruotsalainen August ja
tanskalainen Johan (joka parhaillaan oli harjoittelemassa maanviljelystä tanskalaisella tilalla).
Gustaf itsekin laski leikkiä, että hän oli ”ryssä”– samaan leikinlaskuun oli monen suomalaisen ollut ennenkin turvauduttava. Niinpä hän lähetti vuonna 1890 August-veljelleen Tukholmaan värikkään pääsiäiskortin, jossa oli seuraava runotervehdys:
”Hulda mö, flyg till August´
med en hälsning och en kyss.
Till din skönhet står hans håg jsut
fästan skickad af en ryss.”
(Hellä neito, lennä Augustin luo
viemään tervehdys ja suudelma.
Sinun kauneutesi valtaa hänen mielensä,
vaikka inut on lähettänytkin ryssä.)
Lähde: Jägerskiöld: emt. s. 262-263.
*
Kivittävä poika
Helsingin Fabianinkadun varrella syntyi tammikuun alussa 1875 Svanin perheeseen tyttölapsi, josta tuli kirjailija Anni Swan, runoilija-kääntäjä Otto Mannisen puoliso. Perheessä oli entuudestaan jo kuusi tyttöä, ja nyt tuli seitsemäs. Isä maisteri ja toimittaja Carl Gustaf Svan odotti että lapsikatras olisi täydentynyt vihdoinkin pojalla, mutta turhaan. Vielä syntyi kaksi tyttöä, ja niin Svanin tyttökööri käsitti lopulta yhdeksän virkkusilmäistä sisarusta.
Vuonna 1878 isä ilmoitti päivällispöydässä, että hän on saanut Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran stipendin, joten hän voi jättää muut työt ja alkaa pelkästään toimittaa sanakirjoja ja oppikirjoja. Sen taas voi yhtä hyvin tehdä maalla kuin Helsingissäkin, sillä erotuksella että elinkustannukset maalla jäävät merkittävästi alemmiksi kuin pääkaupungissa. Niinpä edessä oli muutto Hämeeseen, Janakkalan rauhaan.
Tytöt olivat ensinnä kauhistuneita, kysymyksiä sateli:
Helmi (vanhin tyttäristä, 13 v.) pani itkuksi: Voi, täytyykö minun lopettaa koulu ja erkaantua Linda Järnefeltistä?
Saimi (10 v.) oli järkevä: Kai me saamme kotiopettajan, sillä emmehän me voi lopettaa oppimista?
Käytännöllinen Aino (12 v.) halusi tietää, voisiko siellä pitää kasvitarhaa ja vaikkapa kanoja.
Lisää kysymyksiä tulvi:
Voiko siellä uida? Onko siellä lehmiä ja hevosia? Saammeko hoitaa puutarhaa?
Ja sitten jokerikysymys:
”Ei kai siellä ole pahoja poikia, jotka heittävät tyttöjä kivellä?”
Tyttöjen huoli pahoista pojista, jotka kivittävät tyttöjä, ei ole tuulesta temmattu.
Perimätieto kertoo, että Konstantininkadun paha poika Gustaf Mannerheim oli heittänyt Aino Swania kivellä.
Vielä 1940-luvun sotasensuurin alaisissa kirjeissä Swanin sisarukset saattoivat käyttää hänestä peiteniemeä ”paha poika”:
”Paha poika oli Helsingissä viime pommitusten aikaan, hänen huvilansa Kaivopuistossa on melkein ainoa, joka ei saanut vaurioita”. (Toini Swan kirjeessään 7.3.1944. – Puna-armeijan suurpommitusten kolmas jättipommitus oli tapahtunut 26.2.1944, vh).
”`Paha poika` parka, nyt tarvitaan järkeä ja kaukonäköisyyttä.” (Aino Swan kirjeessään 8.10.1944).
Lähde: Hellevi Arjava: Swanin tytöt. Kulttuurihistoriallinen kertomus autonomian ajalta. Tammi, 2007. s. 19.
*
Lisäys:
Milloin väitetty kivitys tapahtui?
Gustaf Mannerheim aloitti koulun 7-vuotiaana, eli syyskuussa 1874 Helsingissä, Böökin lyseon toisella valmistavalla luokalla.
Swanin tyttäret, Helmi (s. 1864) ja Aino (s. 1865) olivat aloittaneet Helsingin suomenkielisen tyttökoulun samaan aikaan, syksyllä 1874, ja Saimi (s. 1867) seurasi seuraavana syksynä.
Swanit muuttivat Helsingistä talvella 1878, ja Mannerheim sai kenkää Böökin lyseosta marraskuussa 1879.
”Kivisen kohtaamisen” on siis täytynyt tapahtua syyskuun 1874 – helmikuun 1878 välisenä aikana.
Aino Swan oli tuolloin 9 – 12 –vuotias.
Mannerheim puolestaan oli melkein kaksi vuotta nuorempi: 7 – 10 –vuotias.
Nyt joudumme toteamaan, että kohtaamisen yksityiskohdat valitettavasti jäävät muilta osin täysin pimentoon: tapahtuiko kivitys kadulla, koulutiellä, vapaa-ajalla vai missä?
Kuten nähdään, pahan pojan viskomat kivet muistetaan pitkään, ainakin noin 70 vuotta.
*
Suomalaisen mytologian tärkeät miehet, heitä yhdistää yksi perustava seikka.
He ovat kaikki isättömiä poikia, heidän on elettävä ja selviydyttävä ilman kaikkea sitä, mitä maskuliininen auktoriteetti, isä, perheessä yleensä tarkoittaa, rajoja ja rujoa rakkautta. Tämä puutos, suoranainen puutostauti, näkyy miehissä, heidän karaktäärissään: he ovat samalla kapinallisia, ja reppanoita, omalla tavallaan.
Luettelen tässä vapaassa järjestyksessä näitä isättömiä poikia:
Mannerheim.
Kekkonen.
Seitsemän veljestä.
Kullervo.
Tuntematon sotilas.
Kalle Päätalo.
Kotitehtävä;
Mieti omaa osaamisaluettasi, ja lisää siltä tontilta löytyvät ensimmäiset mieleesi tulevat kolme isätöntä poikaa:
-
-
-
*
Kalevi Ojasen sivuilla on edellä väläyteltyjä, tuttuja sukukuvioita ja vähän muutakin: http://www.kaleviojanen.fi/ojanen-kuruII/nordens.htm
Aakkosellinen henkilöluettelo artikkelin lopussa.