Edellinen kirjoitukseni päättyi ajatukseen, että työkyvyttömyyden käsitettä on mietittävä uusiksi. Tämä ajatusketju sai alkunsa World Economic Forumin raportista, jonka mukaan tulevaisuuden työ on luonteeltaan vahvasti kognitiivista, koko ajan vähemmän rutiinimaista suorittamista. Oppimisvaikeudet, mielen sairaudet, aivoperäiset ja neurologiset oireyhtymät tulee hoitaa ja huomioida tulevaisuudessa täysin uudella tavalla, se on jo nyt helposti ennustettavissa. Ongelma saattaa olla jopa se, että eri hoitoja diagnosoidaan liian vähän, kun eri ongelmia seurauksineen tunnistetaan paremmin.
Niiden rinnalla kulkee kuitenkin salakavala, pitkällä aikavälillä kasvava vaarallinen, jopa tappava ongelma. Ongelma, jota aikamme toimintatavat ja ajankäytön tottumuksemme eivät ainakaan helpota.
Ei maahanmuutto. Ei ääriaatteet. Ei zikavirus. Ei julkinen talous. Vaan jotain, jota osaamme hoitaa, jos vain haluamme tunnustaa sen olemassaolon kaikkine laajoine vaikutuksineen.
Meillä on luonnollinen taipumus etsiä peukalosääntöjä, yksinkertaistuksia joiden kautta ymmärtää maailmaa. Ajattelu kuluttaa energiaa, ja haluamme tehdä valintamme mahdollisimman vaivattomasti, koska emme tiedä, koska on seuraava mahdollisuus ladata energiaa, täyttää tyhjentynyttä tankkia. Ongelma on siinä, että tätä jälkimmäistä, välttämätöntä vaihetta ei aina ymmärretä tehdä kuten pitäisi. Ja jos tehdään, käsitys hyödyllisestä vapaa-ajasta saattaa olla väärä.
Tällä hetkellä sosiaalinen media ei sisällä paljoakaan rohkaisua. Se mikä on periaatteessa hyvä tapa ylläpitää ihmissuhteita, ja katsoa tietoa maailmasta, on myös matalimman kynnyksen paikka purkaa omia paineita. Kun liian moni käyttää somea juuri näihin tarkoituksiin, kaikkien seinät alkavat täyttyä erilaisista uhkakuvista. Kun käyttää aikaansa seuratakseen toisten ihmisten stressinpurkua, ja lopulta seinillä on vain stressin lähteitä, ei se helpota kenenkään oloa, vaan päinvastoin pahentaa kaikkien oloa.
Ehkä suurin suosikkini kaikista elämänohjeista on ns. tyyneysrukous, jonka voi muokata helposti myös ei-kristittyyn maailmankatsomukseen sopivaksi. Anna minulle tyyneyttä hyväksyä ne asiat joita en voi muuttaa, rohkeutta muuttaa niitä asioita joita voin, ja viisautta erottaa nämä toisistaan. Ideaa käytetään myös AA-liikkeen periaatteissa ja toiminnassa, ja on helppoa veikata käytettävän myös muissa vastaavissa yhteyksissä. Tämä erottelu ja ajattelu on varmasti aluksi vaikeaa, mutta se ei poista perusidean voimaa.
Kaikkein yleisin stressin lähde on kokemus, että olisi uhattuna. Ihmisten ollessa vielä savannilaji muiden joukossa, stressireaktion tarkoitus oli puolustaa henkeään joko taistelun tai paon kautta. Tässä maailmassa on vähemmän suoraan henkeen kohdistuvaa uhkaa, mutta aivot ja kroppa kehittyvät ympäröivää maailmaa hitaammin. Melko usein stressiä vahvistaa eniten oma ajatus jo kertyneestä stressistä, ja tästä ajattelusta käynnistyvä oravanpyörä. Ihmisillä on taipumus korostaa ajattelussaan uhkakuvia, myönteisten mahdollisuuksien kustannuksella.
En halua edes kuvitella, kuinka paljon ns. yhteiskunnallisesti tiedostavat ajattelijat, jotka reagoivat jokaiseen muutokseen uhkana, pitkittävät toiminnallaan ja ajatuksillaan stressiä itsessään. Jos se ongelma räjähtää käsiin, sitä ei ratkaista millään sote-uudistuksella. Vastakkainasetteluun ja viholliskuvaan perustuvat elämäntavat eivät voi vähentää stressiä, koska aina on mahdollista löytää uusi vihollinen.
Paradoksaalisesti saattaa olla, että kirkkoa tarvittaisiin enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Ei uskonnollisten toimitusten päämajana, vaan kirkon ideaa tilana. Paikka, missä voi hetkeksi sulkea muun maailman ympäriltään. Paikka, johon päästäkseen täytyy liikkua erikseen. Eikä sen tarvitse olla edes fyysinen rakennus, pidempi tovi ulkoilua voi helposti ajaa saman asian. Se olkoon jokaisen oma asia, kuinka haluaa itse tätä toteuttaa, kunhan on ensin nähnyt vaivaa selvittääkseen, mistä tällaisen tilan voisi löytää.
Aiempi viittaus rukoukseen oli myös tässä mielessä tarkoituksellista - lopulta rukous on vain yksi meditaation muoto. Molemmissa on käytössä täysin samoja toimintoja: rauhoittuminen, ajatusten tunnistus, rakentava suhtautuminen myös epämiellyttävien ajatusten olemassaoloon. Lopulta on merkityksetöntä, oli apuna mikä tahansa kirja (uskonnollinen, aatteellinen, ei mikään näistä), tai kännykkäsoftasta kuuluva äänite, kunhan mekanismia käyttää sen täydellä vahvuudella.
Lohdullisin idea löytyi tällä kertaa avioliittotutkija John Gottmanilta. Yksi negatiivinen teko kumoaa viisi positiivista tekoa, ja yksi negatiivinen hyvitetään vain viidellä positiivisella. Se ei välttämättä kerro siitä, että suhteessa tai maailmassa olisi liian vähän hyvää. Vaan siitä, kuinka tuhoisa yksikin negatiivinen ajatus voi olla. Jos ei ole kerännyt itselleen vahvaa myönteistä reserviä, tai vaikka olisikin, sen tuhoaminen on tehty aivan liian helpoksi.
En ole toistaiseksi keksinyt parempaa nyrkkisääntöä, miksi hyvää kannattaa etsiä. Vaikka kuinka joskus väsyttäisi, tekemättä jättäminen tulee väsyttämään enemmän.