Kun katsotaan tasa-arvosta käytyä keskustelua ja armeijasta laajasti ja globaalisti, voidaan huomata että armejan kohdalla toteutuu kaksi ongelmaa (1) naiset ja homoseksuaalit haluavat armeijaan (2) heteroseksuaalit miehet haluavat sieltä pois.
Kysymys on tavallaan erikoinen. Mutta se on kuitenkin selvä. Kysymys ei ole pelkästään siitä ketkä pääsevät armeijaan vaan siitä että keskustelua luonnollisesti käydään myös silloin kun laki ei miellytä. Ja tässä kohden on selkeästi jotain.
* Kun vaikkapa Pat Robertson selittää, että armeijaan menevät naiset seksuaalisestyi kieroutuneita masokisteja jotka toimivat "50 Shades of Grey" -kirjan oppien mukaan, hän kuvaa tämänlaista asennetta. "Maybe there’s a masochistic thing they want,” ... “That’s bondage, that’s ‘Fifty Shades of Grey’ squared.” Asenne välittyy vaikka naisia on armeijassa ja vaikka tässä ei haeta lainmuutosta.
* USA:ssa on keskustelty myös"Don't ask, don't tell" -käytänteestä. Homoseksuaaleja ei tavallaan kielletä menemästä armeijaan vaan heidän ei halutaan vain peittelevän sen täysin. (Mikä siveysehto ei vastaavalla ehdottomuudella koske miehiä.) Jos symboliikasta saisi realismia niin olisi toki kätevää kaatua kaapissa, koska siinä olisi ikään kuin arkussa valmiiksi.
Suomessa naiset pääsevät armeijaan halutessaan, eikä homoseksuaalisuus ole enää syy armeijasta vapautumiseen tai erottamiseen. Ja keskustelu luonnollisesti keskittyy vahvemmin siihen että miesten on pakko. ; En tässä ota kantaa siihen mikä puoli on oikein. Sillä minusta on kiinnostavampaa tarkastella sitä minkälaisia eroja näissä on. Alkuun laittamani tilanne vaikuttaa omituiselta. Se tuntuu omituiselta koska se on aika typistetty kanta. Ja kun kanta on typistetty siitä tehdään ei-typistetty lisäämällä muuttujia. Tämä teksti olkoot niitä muuttujia varten. (En ota kantaa ovatko miehet vai naiset enemmän vainottuja. Minulla toki on mielipide tähän asiaan mutta se ei ole tämän tekstin aiheena.)
Sen verran toki alustan, että ymmärrän miksi armeijaan on päätynyt miehiä ; Jos puhutaan historiallisista ajoista on syytä huomata että sodankäynti voi sitoa prosentuaalisesti suuremman osan ihmisistä sotaan jos tilanne sikseen tulee. Asia tietenkin korostuu sitä vahvemmin mitä lähemmäs heimokulttuureja mennään. Tässä tilanteessa voidaan katsoa että yhteisön säilyminen riippuu lapsista. Ja yksi mies voi tuottaa paljon enemmän lapsia kuin nainen. Jos katsotaan lisääntymiskykyisiä yksilöitä ja todetaan että heimossa on 9 miestä ja 1 nainen, tämä yksi nainen on pullonkaula siihen monta lasta heimoon voi syntyä. Jos heimossa on 9 naista ja 1 mies, niin lisääntymistahdin rajat menevät enimmäkseen tuon 9 naisen tahdilla. Naisten suojelu tässä kontekstissa on varmasti tarpeen. Ja sen kääntöpuolena on se, että miehet ovat yhteisölle jossain määrin halpoja ja korvattavissa. (En tosin näe että tämä osuu yhtä merkittävästi modernina aikana kun sotakoneet pommittavat helposti myös siviilien asujaimistoja ja jolloin sota ei sido yhtä monta prosenttia heimon väestä itse taistelutoimiin. Mutta historialliset taustat vaikuttavat silti usein.)
Tämä alustus on tarpeen sillä tykinruuaksi kelpaaminen ei ole kovin kummoinen oikeus. Mutta yhteiskunnassamme armeijaa kunnioitetaan ja sotilaiden uhrauksia glorifioidaan. Tämä on tietenkin se syy miksi armeijaan pääseminen on etuoikeus. Siis se, että pääsee sotilaaksi olisi jotenkin hieno ja kunnioitettava asia. Kunnioitusta ei voi syödä mutta ihminen on yleensä sosiaalinen olento. Pidämme siitä että meitä kunnioitetaan. Ja koska sotilaisiin kohdistetaan kunnioittavaa kieltä, ihmiset haluavat sotilaiksi jotta heihin kohdistuisi tuota kieltä ja sen levittämää asennetta. Jolla taas ei ole yhtään mitään sen kanssa tekemistä mitä sotilaat tekevät. Edes sen kanssa mitä he tekevät edes rauhan aikana. Symbolien merkitys mieleltään edes hitusen terveellä tavalla toimiville ihmisille taas on huomattava.
Toisaalta koska elämme sivistysvaltiossa jossa tietyt perusasiat ovat kaikkien ulottuvilla, ihmiset kiinnittävät huomiota eri asioihin. Maslown tarvehierarkian tasolla asiaa katsoen armeija oikeuttaa itseään vetoamalla turvallisuuteen. Mutta turvallisina aikoina ihmiset kiinnittävät huomiota symbolisempiin asioihin, kuten itsensä toteuttamiseen ja kunnioituksen hakemiseen. Suomessakin sotimisen riskit ovat perinteisesti joko pienet tai ainakin vähätellyt. (Armeijassa käymistä viitataan puolen vuoden riskinä eikä riskinä että joudutaan sotaan ja kuollaan. Ja tätä tapahtuu molemmin puolin. Minulle on sanottu että aremeija ei ole merkittävä ongelma koska se vie vain puoli vuotta tai vuoden aikaa.) Armeijassa oleminen on siis korostetusti velvollisuus josta saadaan jonkinlaista kunnioitusta siitä että on tehnyt "kuten miehen tuleekin". Ja hyvin vähän jotain jossa virallisesti asetetaan itsensä vaaraan jotta yhteiskunta selviäisi olemassaolossaan seuraavaan vuoteen. Kysymys on enimmäkseen kunnoituksesta.
Tämä tosin saakin edustaa laajempaa ongelmaa ; Jos katsotaan tasa-arvokeskustelua, voidaan huomata että esille tuodut naisten ongelmat ovat usein asenteellista korjaamista vaativia. Toisaalta miesten ongelmat tuntuvat olevan sitä että sukupuolistereotypiat tai jotkin muut asiat ajavat heitä vaarallisiin töihin. Kuten vaikkapa armeijaan. Miehet ovat korvattavissa. Mutta toisaalta naiset eivät saa samanlaista kunnioitusta, eikä heitä haluta päästää tekemään asioita joiden tekemisellä riskejäottavat miehet joutuvat kunnioituksensa ansaitsemaan.
0