Ilkka Huotari kirjoitti siitä mitä avioliitto on. Otsikko oli melkoisen kunnianhimoinen "Aito avioliitto - lopullinen sana" Myös tekstin tavoitteet ilmoitetaan varsin vahvasti. "...ajattelin kertoa, mistä avioliitossa on kysymys, jotta tarpeeton inttäminen ja höyrypäisyys voidaan jättää pois, ja voidaan keskittyä inttämään olennaisista asioista." Ehdottomuutta korostaa kommentointimahdollisuuden poisjättäminen. Muutoin teksti koostui argumentaation sijasta erilaisista väitelauseista. Tämä tietenkin tukee julistavaa ja ehdotonta sävyä.
Minun itseni on hyvin vaikeaa olla tekstin kanssa oikein mistään oleellisesta kohdasta samaa mieltä. Asia voisi toki muuttua Huotarin mieliseksi paremmilla argumenteilla, mutta koska niitä ei ole annettu oikein minkäänlaisia joutunen rakentelemaan perustelutodellisuuttani siten että kuvaan miksi olen erimielinen.
Jos otetaan ytimeen Huotarin pääteesi se on vastus siihen mitä avioliitto tarkoittaa.
"Miksi avioliitto luotiin ja nähtiin tarpeelliseksi?" ; "Tähän on yksiselitteinen vastaus: jälkeläisistä huolehtista varten. On myös esitetty näkökulmia, että avioliitto olisi sukujen välinen sopimus omaisuuden jaosta, mutta tämä on sekundäärinen syy, ja tukee varsinaista syytä, mikä on suvun jatkaminen."
Tämä rakenteena kuvaa sitä että avioliitto enemmän määritellään joksikin kuin tosiasiassa argumentoidaan mitä se on. Tässä on toki tilaa monille mielipiteille. Itse näen että perhe ei ole biologinen yksikkö. Mutta tämä voi johtua siitä että olen perinteisestä heteroseksuaalisesta perheestä jossa monet asiat ovat olleet ... sanotaanko vähintään kompleksisia. (Itse olisin esimerkiksi toivonut että vanhempani olisivat ymmärtäneet erota ainakin kymmenen vuotta aiemmin. Sen sijaan että olisivat olleet keskenään. Ironista on että tätä yhdessäriippumista on tehty myös asenteella "lasten vuoksi"..) Koska olen määritellyt avioliiton ennen kaikkea kahden aikuisen väliseksi sopimukseksi - jossa lapsilla ei ole mitään suostumussopimusta voidaan nähdä että minulla on Huotarin kanssa oleellisesti eri mielipide siitä miten avioliitto määritellään. Ja tämä olisi mielipiidekysymys. Eri premissit, eri johtopäätökset. Tälläinen ns. perspektiivien pluralismi on arvostusasioissa yleistä. Esimerkiksi uskonto, maailmankatsomus ja monet muut asiat sävyttävät tekoja hyviksi ja pahoiksi hyvin eri tavoilla noin yleensäkin. Voisin elää sen kanssa eikä Huotari saisi minulta muuta kommenttia kuin huokauksen.
Jos mietitään primaarisuutta ja sekundaarisyytta tilanne toki muuttuu hieman. Siinä katsotaan jo sitä mitkä käytänteet kuuluvat ja sopivat mihinkin. Ja tässä mielessä kaikki selitykset ovat kiinnostavia. Ja tässä mielessä Huotarillakin saattaa olla jonkinlainen pointti asiaan. Nähdäkseni tässä on hyvä lähestyä asiaa huolella. Analyyttinen ihminen voi katsoa asioita katsoen asiaan liitettyjä ominaisuuksia. Ja katsoa mitkä ovat (1) sellaisia ehtoja että niiden läsnäolo tekee ilmiön (2) sellaisia ehtoja että niitä vaaditaan mutta ne eivät riitä vaan vaativat tuekseen muita asioita (3) jotka ovat vapausasteisia eli sellaisia että ne voivat olla asiaan liittyen miten tahansa tai (4) ristiriidassa niin että tämä asia ei voi tapahtua yhdessä toisen puolen kanssa.
Tässä mielessä asia on yksinkertainen.
Jos katsotaan avioliittoa käytänteenä niin voidaan huomata että;
1: Avioliitto ei kumoudu jos perheeseen ei synny lapsia. Toisin sanoen esimerkiksi minun ja puolisoni avioliitto ei kumoudu sillä että kumpikaan ei halua lapsia ikinä millään ehdoilla. Käytämme ehkäisyä ja tarvittaessa jopa aborttia. Edes Aidon Avioliiton väki ei halua mitätöidä avioliittoa minunkaltaisiltani. Siis toisin sanoen jälkikasvu ei ole kriteeriattribuutti. Kahden aikuisen välinen sopimus sen sijaan on. Ilman sitä avioliittoa ei ole. Biologisen lapsen syntyminen ja vaikka lapsen isyyden tunnustaminen (tai tunnistaminen geenitestillä) ei käynnistä avioliittotilanteen rakentumista.
2: Avioliittolain pykälät eivät ole lastensuojelulain pykäliä. Lapsen oikeudet saadaan aivan toisista laeista. Avioliittolain pykälät puhuvat puolisoiden oikeuksista. Se mitä avioliitto lain mielessä tekee on yksinkertainen. Se ohjaa aikuisten oikeuksia. Avioliittolaissa ei siis isketä lapsen oikeuksiin vaan aikuisten oikeuksiin. Toki jossain määrin tässä voidaan antaa Huotarille hieman löysää. Sillä jos otetaan aikuisen oikeus hankkia adoptiolapsi niin silloin kysymys on siitä että se koskee jotakuta lasta. Kuitenkin jälkikasvu nähdään usein biologiseksi. Ja tosiasiassa heteroparillekin adoptoitu lapsi on ei-biologinen jälkeläinen. Ja tässäkin oikeus ottaa adoptiolapsi on jotain joka vaikuttaa lapseen. Avioliittolaki on siis adoptiolain kohdalla aina ennen kaikkea aikuisten oikeuskysymys. Se on primaaristi aikuisten oikeuskysymys. Ja adoptio-oikeus voidaankin nähdä ennen kaikkea sitä kautta että yhteiskunta näkee tietyt aikuiset kunnioitettaviksi vanhemmiksi ja toisia ei. Kysymys on aikuisten arvostuksesta. Tämä ei tarkoita että aikuisten oikeudet olisivat moraalisessa mielessä ylemmät kuin lapsen. Se sanoo vain sitä että avioliittolain ja avioliittoperinteen nojalla lapsi on jämäpuolen asemassa. Kenties asioiden pitäisi olla toisin. Mutta jos katsomme mitä avioliittolaki tekee ja ei tee on melkolailla selvää että jos pitäisi olla toisin niin ei ole toisin.
3: Avioliiton esteissä ei ole lisääntymiskykypykäliä. Itse asiassa ironista onkin että avioliittoon pääsee jos on vaihtanut sukupuoltaan. Ja tässä yhteydessä sukupuolenvaihto vaatii steriloinnin. Avioliitto voi siis joskus vaatia hedelmättömyyden todistamista sen sijaan että todistettaisiin kyky jälkikasvun hankintaan! Tämä viittaa siihen että jos avioliiton ihanteessa on jälkikasvuasioita niin se ei ole se mitä juridinen laki tekee. Avioliitto juridisena konseptina, eli se josta käydään arvokeskustelua ja jota säädetään demokraattisessa prosessissa - jota äänestykset ja esimerkiksi erilaiset lainmuutosaloitteet ajavat - ei käsittele sitä asiaa jota tämä ideaalien avioliitto käsittelee.
4: Avioliittoon liittyvät oikeudet koskevat puolisoiden työssäkäymistä, perinnönjakoa jne. Nämä käsittelevät rahaa. Sen sijaan lisääntymiseen ja seksiin ei pakoteta. Itse asiassa vaikka kieli tuntee "aviolliset velvollisuudet" niin tosiasiassa nykyään avioliiton sisällä suoritettu seksi voi olla raiskaus. Toisin sanoen laki sallii sen että aviopuolisot eivät koskaan harrastaisi seksiä keskenään. (Ja vain hyvin harva nuori mies tiedostaa miten joistakuista keski-ikäisistä setämiehistä tuntuu että juuri jotain tälläistä olisi tapahtunutkin heidän omalla kohdallaan.) Ja jos tätä yrittää muuttaa ja ottaa perheen lisääntymisyksikkönä niin tästä saa tuomion. (Tosin "yleinen mielipide" tuntuu usein kertovan että raiskaustuomiot ovat Suomessa hirvittävän lyhyitä.)
On siis selvää että käytännössä lait ovat primaaristi omaisuudenjakoa koskevia. Lapsi on sivutuotteena. Heille tulee asioita tässä sivussa. Mutta muut asiat tapahtuvat oli lapsia tai ei. Tämä viittaa siihen että käytänteiden tasolla avioliitto on jo kauan ollut primaaristi omaisuusasia. Ja vasta sekundaarisesti kyse on ollut jälkeläisistä.
Tämä on itse asiassa hyvin tuttua. Joku voisi ajatella että tässä arvot ovat turmeltuneet. Mutta tosiasiassa jos ajatellaan lapsien oikeudet edellä, niin arvot ovat itse asiassa parantuneet. Tämä demonstroituu hyvin kun mietitään sitä miten lehtolapsia/äpäriä ja muita on kohdeltu. Heitä ei ole arvostettu koska he ovat syntyneet avioliiton ulkopuolella. Lisäksi heidän suhteensa perimiseen ja valtaan ja koulutukseen ovat olleet oleellisesti erilaisia. Talouden piti olla jotain joka tuki lasten oikeuksia. Äpärä on kuitenkin juuri tätä jälkikasvua.
Jos avioliittoon liittyvä omaisuudensiirto olisi sekundaarinen välinearvo jolla tuetaan primaarista itseisarvoa eli lapsien oikeuksia, tämä tilanne olisi ristiriitainen. ; Sen sijaan voidaan aivan ristiriidattomasti ajatella että perinteinen avioliitto on ollut de facto pääasiassa kahden suvun omaisuuden välinen liitto. Ja omaisuuden ja suvun kunnian ja muun abstraktin nimessä on ollut syytä panostaa legitiimeihin jälkeläisiin. Koska tällä sukuinstituutio pysyy kasassa. Lapset saavat oikeuksia sekundaarisesti. Ja siksi ei ole mitenkään ristiriitaista halveksua lasta joka on syntynyt avioliiton ulkopuolella vaikka äpäryys ei olekaan lapsen omasta teoista johtuva asiantila.
Nykyään asia on tietenkin vaikea huomata. Koska tosiasiassa suurin osa moderneista fundamentalisteistakin on sitä mieltä että äpäriä tulee kohdella arvostuksella. Koska nykyajan mielipiteitä projisoidaan taaksepäin, voi unohtua että ei ole kovin paljoa aikaa siitä että ajateltiin että äpärien oikeudet kyseenalaistaisivat avioliiton merkityksellisyyttä. Ja että avioliiton kyseenalaistamisen ja heikentymisen vuoksi moraalikato voisi turmella ties mitä. Ja tämä kenties voisi uhata yhteisöä ja yhteiskuntaa. Nykyään voidaan puhua miten kristinusko on aina puolustanut lapsia. On helppoa kuvitella Jeesus rapsuttamaan luokseen tulevien lasten päitä. Ja aivan yhtä helppoa on unohtaa että vuosituhantinen perinne on myös halveksunut äpärälapsia teoista joita nämä eivät ole itse edes tehneet! (Hurraa lasten oikeuksista teille kaikille!)
Historian maalaamisesta vakavampaan historiaan
Asiaa voi olla vaikeaa tiedostaa, koska nykyään arvokeskustelua vedetään usein uskonto edellä. Ja tässä vedotaan usein vuosituhantisiin käytänteisiin. Kuitenkin tosiasiassa esimerkiksi abortin puolustus ja vastustus kohosivat puhtaasti kristilliseksi kysymykseksi vasta 1960 -luvulla. Tätä ennen fundamentalistitkin saattoivat aivan täysin olla erimielisiä tästä aiheesta. Mielipiteet ovat tässä mielessä sellaisia että ne eivät ole aina olleet identtisiä. Mutta kun viitataan perinteisiin syntyy mielikuva siitä että asiat ovat olleet aina näin. Ja historiaa tulkitaan tämän vuoksi hyvin asenteellisesti.
On kenties syytä muistaa, että ydinperhe on yksi näistä kovasti muuntuneista konsepteista. Aiemmin on ajateltu että koko kylä kasvattaa lapsen. Perhekonseptissa peltotyöt ja muut vaativat monesti syvää yhteistyötä. Hengissä selviämisen yksikkönä oli nykyistä vahvemmin kyläyhteisö. Mutta sittemmin perhettä on nimetty familismiksi. Sillä tarkoitetaan kodin ja perheen merkityksen nousemista keskeiselle sijalle, jossa ympäristön merkitys ja osuus hiipuu perheestä. Näin yhteisön on korvannut pieni ydinperhe. Ulkomaailma on perheelle lähinnä välineellinen ; Työ tarjoaa rahaa ja yhteiskunta hyödykkeitä.
Tässä perhekonseptissa on monia hyviäkin puolia. Mutta on syytä tiedostaa, että sitä ennen oli hyvin erilainen perhekäsitys. Ja tämä perhekäsitys on myös muuttunut tai muuttumassa. Itse esimerkiksi elän kulttuurissa jossa on normalisoitunut monia sellaisia asioita joita minun vanhempieni sukupolven nuoruudessa paheksuttiin. Esimerkiksi avoliiitto oli "susiparina elämistä". Ja kun tästä mennään vuosia taaksepäin voidaan huomata että puhuttiin myös äpäristä tavalla jossa halveksittiin äpärää eikä vain hänen vanhempaansa.
Familismi on hyvin viktoriaaninen konsepti. Viktoriaaninen kulttuuri perustui olennaisesti kodin ympärille. Koti oli linna joka suojasi kaoottiselta maailmalta. Kodin hengettäreksi korotettiin nainen, jonka tehtäväksi nähtiin kodin rauhan ylläpitäminen. Naiset huolehtivat perheestä ja elannosta. Miehiä pidettiin vähemmän hyveellisinä, heidät nähtiin seksuaalisempina olentoina jotka toimivat talon ulkopuolella. Näin "ulkomaailman kaaoskin" tahrasi miehiä, kun he kohtasivat esimerkiksi maailman viettelyksiä ja kovuutta. Miehen oli ikään kuin oltava ritarillinen voidakseen selvitä. Nainen oli viaton ja herkkä ja mies oli viettelevässä maailmassa oleva taistelija. Naisen jääminen kotiin oli siis perusteltu naisen suojelulla ja korkeammalla sivellisyydellä.
Viktoriaaniseen kulttuuriin liittyikin voimakas yksityisen erottaminen. Tämä on niitä puolia joita itsekin itse asiassa vaalin. Ja jonka kaikuja voidaan nähdä niinkin omituisessa asiassa kuin modernien uusateistien uskonnonvapauskeskustelussa. Sekulaarihumanisteina he erottavat usein vahvasti julkisen uskonnon harjoittamisen joksikin jota tulee rajoittaa. Koti on sitten asia erikseen. Tämä on tietenkin jollain tavalla sensuristista. Ja ei olekaan sattumaa että täsmälleen sama halu näkyi viktoriaanisellakin ajalla. Moraalin totteleminen muodosti erityisen säädyllisyyyden, jossa yläluokkainen ulkona tapahtuva käytös ja julkisuuskuva oli keskeisessä asemassa. Kotona tapahtuvista "paheellisista asioista" vaiettiin. Pahaa ei puhuttu eikä tunnustettu ulkopuolisille. Kodin rikkumattomuus oli tabu, ja kun koti edusti suojaa oli kodin mädännäisyys samaa kuin se, että eli koko elämänsä altistuneena maailman kaaokselle. Tätä kautta korostui jopa naisen sankarillisuus vaikean miehen kanssa eläessä. Moraali rakentui peittelyyn, jossa ulkokultaisuus oli ratkaisevassa tilassa. Status siitä miltä näytti oli tärkeintä. Ja se miten asia oikeasti oli oli sitten "yksityisasia" josta ei oikein sopinut kyselläkään.
Toki varhaisemmassakin vaiheessa oli havaittavissa että naiset olivat kotona ja miehet ulkona. Viktorianaikaiset ihmiset eivät keksineet tätä. Joten jos katsotaan perheyksikköä historian käytänteiden määrittelemänä ilmiönä ja oletetaan että tämä tarkoittaisi sitä että mitään konseptia ei saa muuttaa koska alkuperä ja historia naulaa siihen mitkä mielipiteet ovat järkeviä ja luvallisia ja mitkä pitää hylätä Huotarin sanoin "tarpeettomaksi inttämiseksi" tai "höyrypäisyydeksi" on kenties enemmän Huotarin puolella olemista kuin voisi ajatella.
Jos mennään kreikkaan voidaan nähdä että Kreikkalaista taloutta kuvaavia käsitteitä. Yleisesti ottaen kotitaloutta tarkoitti sana oikos (οἶκος). Ja se piti sisällään yleensä talon korkeinta valtaa pitävä miespuolinen kyrios (κύριος) ja hänen vaimonsa, lapsensa ja usein lähisukunsa. Kysymys oli siis "laajassa mielessä kotitaloudesta". (Termi on siitä kiinnostava että myös suomen kielessä on talouden pito jossain mielessä talon pitoa.) Tämä oli kuitenkin jaettu kahtia.
1: Ensimmäinen osa oli naisten hallitsema alue, gynaikonitis (γυναικωνῖτις) joka oli itse asiassa kotitalouden keskusta. Se keskittyi hoitamaan talousasioita oikoksen sisällä.
2: Sitten oli andronitis (ἀνδρωνῖτις) joka oli miesten hallinta-aluetta. Miesten tehtävinä oli hoitaa diplomatiaa muiden talouksien kanssa. Eli naisen valta oli "introverttia" ja miehen valta "ekstroverttia". (Tähän voisi vitsailla sukuelinanalogioilla. Jätän mielikuvat lukijoiden päähän istutetuiksi ja valmiiksi itämään.)
On selvää että tämänlaisiin asioihin tarvitaan juridisia säädöksiä. Sillä kun raha liikkuu, mukaan tulee byrokratiaa. Perhe ja lisääntyminen ovat sellaisia että niitä on tehty aina. Ja lapset syntyvät vaikka äpäriksi välittämättä byrokratiasta. Avioliitto on tosiasiassa glorifioitua järjestelmällistettyä byrokratiaa. Toisin sanoen juridiikkaa. Joka on rakennettu pääasiassa sen vuoksi että raha, toisin kuin lapset, vaativat kirjanpitoa. (Kirjoitustaitoakin tarvittiin heti kun talousasiat olivat tarpeeksi mutkikkaita. Kirjoitustaidon menestys ei ollut valitettavasti runojen, seikkailukertomuksen tai uskonnollisten tekstien keksimisessä vaan sillä että niiden avulla saatiin tehtyä byrokratiaa ja laskelmia. Itse asiassa uskontojen valtajärjestelmätkin hankkivat oikeutuksiaan helposti samaa kautta. Huotari ilmaisi asian tavalla josta en ole täysin erimielinen ; "Uskonto on avioliitossa myös epäolennainen asia. Sikäli uskonto/kirkko on ollut hyödyllinen, että se on vahvistanut avioliittoinstituutiota, ja tarjonnut samalla siis jälkeläisille paremmat mahdollisuudet. Mutta uskonto ei ole olennainen asia, jos avioliitto on muuten toimiva." Tosin en tiedä onko uskonnosta oikeasti ollut mitään hyötyä vai onko se vaan ottanut toimivan järjestelmän ja loisinut sen yllä olemassaolevia valtarakenteita hännystellen. Eli kun käytänne on jo olemassa on kätevää sanoa että Jumala haluaa juuri sellaista.)
Tässä järjestelmässä "naisen paikka oli keittiössä". Mutta minkälainen paikka se olikaan. Homeros kuvaa miten etenkin ylhäisillä naisilla oli melko vapaa elämä. (Alempisäätyisillä taas ei ollut valtaa olivatpa he miehiä tai naisia.) Heillä oli valtaa talon sisäisten asioiden päättämisessä. He päättivät keitä palkataan ja keitä ei. He päättivät ruokailuasioista. Mies ei voinut vain mennä tekemään ruokaa tai välipalaa mielensä mukaan vaan hänen täytyi pyytää avaimet naiselta. Nainen piti huolta ruokavarastosta ja käytti tässä mielessä melko paljon valtaa. Samoin naisten tehtävänä oli varmistaa että asiat talon sisällä sujuivat. Jos heilt puuttui ruukkuja, niitä yleensä tehtiin oikoksen sisällä. Siinä vaiheessa jos tämä ei ollut mahdollista piti miehen käydä kauppaa toisen oikoksen kanssa. Ja jos kauppa oli epäreilu, tähän diplomatiaan saattoi liittyä sotimista. Toisaalta naiset siirtyivät usein muihin talouksiin. Valtaa pitävä mies taas pysyi paikallaan. Tämä oli ovela tapa levittää valtaa. Sillä naiset saattoivat liittoutua lähisukulaisten naisten kanssa. He saivat myös tietoa siitä mitä heidän miehensä olivat sanoneet ja suunnitelleet. Tämänlainen juonittelu on "juoruilua" jolla on voitu vaikuttaa siihen kuka naitetaan kenenkin kanssa. Ja jota usein halveksitaan. Mutta tosiasiassa tähän liittyy valtavasti myös valtaa. Se ei kenties ole "kunnioitettua valtaa", sellaista joka kiinnostaa historiankirjoittajia. Mutta se on kuitenkin hyvin voimakasta.
Tässä kohden voidaankin sanoa että naisilla oli yllättävän paljon valtaa erilaisiin päätöksiin. Tämä kuitekin paheni markkinatalouden iskettyä maailmaan aivan toisella tasolla. Naisen hallitseman alueen valta muuttui aikojen saatossa melko mitättömäksi. Jos mietimme miksi nykyään valtiot ottavat velkaa, on tulos yllättävä. Ideana on se, että ei riitä että on omaisuutta. Tämän täytyy kasvaa korkoa. Ja vieläpä korkoa korolle. Valtion velan ideana on nykymaailmassa olla jotain jota ei täysin makseta pois. Se on ikuista velkaa jonka syö olemattomiin ilmiö nimeltä inflaatio. Tämänlainen idea tekee rahakirstun päällä istuvasta nopeasti köyhän. Inflaatio syö "kasvua kasvulle" -maailmassa niin omaisuuden kuin velatkin. Kaupankäynti sen sijaan tarjoaa mahdollisuuden kasvulle. Toisin sanoen tässä maailmassa vain perinteiselle miehen alueella on merkitystä.
Siksi on toisaalta tavallaan ymmärrettävää miksi feminismiä tarvitaan juuri modernina aikana. (Ja miksi se on ilmestynyt kuvioihin laajasti vasta modernina aikana.) Naisilla ei ennen ollut tasa-arvoa mutta toisaalta heillä oli omanlaistaan valtaa. Kun tämä valta mitätöityi oli tietenkin tarve miettiä uudestaan se että miten naiset saisivat valtaa. Ja tässä kohden tasa-arvo on hyvä keino. Naisilla ei ole enää ollut "mitään muuta menetettävää kuin kahleensa". Viktoriaanisen ajan ongelma olikin se että se otti entisen järjestelmän sellaisenaan eikä tajunnut miten taloon liittyvä hallinta ja valta oli itse asiassa tavallaan kadonnut.
Miksi historiakattaus oli tärkeä?
Ylläoleva rakenne oli toki typistetty versio historiasta. Historiaa on ollut monta vuotta monessa kulttuurissa ja sen kaiken esittäminen seikkaperäisesti ei sopinut yhteen blogitekstiin. Oleellista on kuitenkin huomata että se näyttää perhemallia joka rakenteeltaan hyvin vahvasti nojaa siihen että ydinperhenäkemys on ollut juuri sen suuntainen mitä Huotari ja vastaavat ihmiset ajattelevat. Sen sijaan miksi asiat ovat näin kyseenalaistavat sitä että avioliitto todella olisi lasten asia. Joka taas oli Huotarin statement. Mikä viittaa siihen että ei hänen väitelauseistaan voi ainakaan hänen mielipiteitään johtaa.
Onkin huomattavissa että avioliittoa haetaan helposti käytännön syistä. Ja niiden lait ovat itse asiassa rakentuneet näiden käytännön syiden vuoksi ja niiden ympärille. Sitten niiden päälle on rakenneltu ideologisia tarinoita jotka selittävät ei-käytännöllisiä syitä näille samoille ilmiöille. Ja muuttuttuaan symboliseksi instituutio on voinut jatkaa toimimattomia konsepteja sellaisiin aikoihin jolloin nuo käytännön syyt ovat itse asiassa kadonneet. (Ja jotka pysyvät siitä huolimatta että käytänteet eivät itse asiassa tue niitä asioita elävässä elämässä joilla tätä konseptia oikeutetaan.) Koen aika vastenmieliseksi sen että yhteiskunta määrittäisi sen minkälainen arvomaailma ihmisillä on. Yhteiskunnassa on arvoa koska se antaa ihmisille järjestelmiä hoitaa arkeaan. Jos yhteiskunta muuttuu arvoasioissa mielipidepoliisiksi, eletään teokratiassa tai vastaavassa järjestelmässä. Ja niille en anna kovin mainittavaa arvostusta. Siksi on syytä tiedostaa että avioliittoa haetaan jotta saadaan arvostusta ja perinnönjakoa koskevia asioita. Tämä on se ydin jota säädökset ajavat. Niiden päälle voi toki rakentaa eettisiä tulkintoja ties mistä. Mutta on hyvä tiedostaa että nämä ovat yhteiskuntatasolla enemmän liimaa ja koristelua kuin kovaa ydintä. Ne ovat sekundaarisia ja niiden pitääkin olla sekundaarisia. (Mikä ei ole se että sanoo että ne ovat vähäarvoisia. Minusta on hyvä että yhteiskunta antaa yksilöille tilaa tehdä valintoja tärkeissä asioissa. Tylsä käytänne ja triviaali tylsistely on sen sijaan hyvä hoitaa systematisoidulla byrokratialla. Eli laeilla.)
Nähdäkseni tämä on se miksi demokratiat toimivat paremmin kuin teokratia. Teokratioissa ilmiöt määritellään ulkoakäsin. Niille luodaan ehdottomat määritelmät ja oikeassaolemisen ehdot. Ja sitten selitetään että nämä asiat on nyt kerrottu ja sen vuoksi voidaan lopettaa höyräminen ja keskustella asiapohjaisesti ja perustellen muista asioista. (Mikä yleensä kertoo aika vahvasti että mikä on se heikoin lenkki. Jos jokin asia on kritiikin ulkopuolella, syynä on usein se että ne ovat argumentaatioketjuun otettuja ei-perusteltuja premissejä joiden varaan kaikki muut asiat rakennetaan. Jos nämä kyseenalaistaa koko järjestelmä usein kaatuukin. Kaatumisen välttämiseksi on hyvä vain kutsua niitä "ilmiselvyyksiksi" eikä vain asenteellisksi statementeiksi jotka on tehty tavalla jossa ei eroteta mikä on "tieteellinen tosiasia" ja mikä "mielipide joka on vedetty mututunteella" tai "mielipide joka perustuu siihen että auktoriteetti sanoi että aina on tehty näin"....)
Kun jokin vain määritellään, niin ei helposti huomata että järjestelmä on enemmän kielenkäytön jäsentämisen työkalu ja ideologian rakenteen kuvaus kuin tosiasia. Ideologiat määrittelevät asioita ja kieltävät toisia määritelmiä jatkuvasti. Itse pyrin arvioimaan asioita niiden omien ehtojen kautta. (Esimerkiksi tämä teksti syntyi kun katsoin että jotkin asiat olisivat primaareja ja toiset sekundaareja. Ja katsoin onko todella näin. Että onko jokin toissijainen ja toinen ensisijainen. Onko toinen itseisarvo joka on aina mukana ja jonka poissaolo kumoaa koko konseptin olemassaolemattomaksi vai onko toinen sivutuote joka joko on tai ei ole mukana.)
Itse näen että avioliittoasioiden kaikista asioista on keskusteltava. Myös siitä onko avioliitto vaikka kahden aikuisen ihmisen sopimus. Vai sopimus joka on tehty jälkikasvu mielessä. On kiinnostavaa havaita että jos käytänne ja periaatteet ovat ristiriidassa, voi joku olla jopa motivoitunut muuttamaan lakeja. Ja demokratiassa kanta voi muuttua ajan mittaan. Tämän pitäisi olla Huotarin kannalta lohdullista. Sillä juuri nyt on vedetty muutoksia avioliittolakiin. Ja tätä kautta voimme pian olla tilan teessa jossa homoseksuaalit sekä pääsevät naimisiin että voivat adoptoida. Jolloin syntyy tilanne jossa "Kuten todettiin, avioliittoon kuuluvat jälkeläiset, ja jos parille ei sallita adoptiota, liittoa tulisi kutsua joksikin muuksi kuin avioliitoksi" on juridisessa mielessä hyvin omituinen argumentti.
Esimerkiksi omassa perheessäni avioliittokysymys on relevantti siinä mielessä että jompi kumpi aikuisista voi kuolla. Tilanne on siis hieman kuten menneinä aikoina. Avioliitto oli osaltaan varmiastamassa että puoliso ja lapset selviävät hengissä sen jälkeen jos itse vaikka kuolee merillä tai töissä tai muutoin. Moderni keskustelu ajattelee lapsia niin paljon että unohtaa että tosiasiassa perhe määrittyy juridisesti ja käytännössä jotenkin muutoin. Esimerkiksi ruokakuntina. Ja tässä näkökulmassa lapset eivät ole mikään kriteeriattribuutti. Avioliitto vaatii miehen ja vaimon. Lapset ovat sivutuote, jotain joka joko on tai ei ole. Avioliitossa on tätä kautta helposti kyse nimeomaan puolison oikeuksista. Ja lasten oikeudet ovat sivutuotteena sitä kautta että ajatellaan että jos vanhempi perii omaisuutta ja vaikka asunnon niin hän sitten osaa käyttää tätä lastensa hyväksi. (Tosiasiassa omaisuuden hallintavalta on absoluuttinen. Mutta lastensuojelukysymykset viittaavat että tosiasiassa absoluuttinen valta ei anna absoluuttisia kykyjä monellekaan vanhemmalle.) Lapset ovat käytänteiden valossa sivutuoet.
Pitääkö näin olla vai ei? Itse näkisin että tästä pitää keskustella. Siksi en laitakaan kommenttilootaa kiinni ja väitä että asia on keskusteltu ja että höyrypäisyyttä olisi puuttua koko aiheeseen. Että tässä on teille teepussiaforismi ja avioliiton määritelmä jonka olen antanut ikään kuin Jumalan asemasta. Että nyt kun olen sanani sanonut niin muut saavat sitten keskustella muista asioista ja mukautua tähän ehdottomaan oikeaan ja lopulliseen määritelmään joka sanoo että mitä mieltä saa missään olla mieltä siitä mitä avioliitto tarkoittaa tai mitä sen pitää tarkoittaa...