Viime aikoina keskustelu siitä, mitä saa sanoa ja miten ja mitä ei, on käynyt Suomessa erittäin kuumana. Tiedämme kaikki, mistä se alkoi. Itse olen edelleen sitä mieltä, että keskustelun käynnistäjä teki virheen eli toimi tuossa avauksessaan tavalla, joka herätti enemmän kysymyksiä kuin vastauksia. Sanavalinnat olivat verrattain kokeneelta poliitikolta minun mittapuullani tarkasteltuna epäonnistuneita, sillä jokainen vallankäyttäjä ja vallankäyttöön vakavasti suhtautuva haluaa tulla ymmärretyksi oikein ja jokainen järkevä poliitikko haluaa minimoida mahdollisuuden tulla väärinymmärretyksi. Avauksen jatkokeskustelussa oli mahdollisuus hillitä kuumaverisimpiä innostujia, mutta sitä ei tapahtunut. Sanavalinnat itsessään eivät olleet myöskään sopivia, mitä tulee etenkin puheisiin siitä, että vihollinen kokee tuskallisen tappion. Meidän kulttuurissamme kansanedustajalta odotetaan toisenlaisia valintoja ainakin keskimäärin.
Totaalinen politiikka, uhriutuminen ja pullon henki
Vain totaalisessa politiikassa, jossa otetaan käyttöön kaikki keinot, uhriutuminen ja väärinymmärrysvyöryn alle hautautuminen voi olla tavoiteltava asia. Siinä politiikassa päästetään valloille hallitsemattomia voimia ja ikävä kyllä tämä näkyy jo nyt: Pullon henki on päässyt vapaaksi eli tilanne ei ole enää kenenkään hallinnassa. En pidä sitä hyvänä, sillä arvostan hallittua tilaa, koska mielestäni siinä toimiminen ja vaikuttaminen on mielekkäämpää kuin älämölössä, jossa lopulta röyhkeimmät, uhkarohkeimmat ja mielettömimmät luovat säännöt keskustelulle. Rima lasketaan niin alas, että kyse ei ole enää siitä, kuka hyppää korkeimmalta, vaan kuka tuulettaa parhaiten seisoessaan riman päällä tai vaikka rima hampaidensa välissä peukut pystyssä tekaistu tai aito hullunkiilto silmissä. Pahimmat luulot omista tarkoitusperistään ketjureaktion aiheuttaja on tietysti saanut torpattua, mutta kuten todettua, sillä ei ole enää kauheasti merkitystä kokonaisuuden kannalta, koska reagointi oli hidasta ja siitä tuli alun päinvastaisen periksi antamattoman vakuuttelun seurauksena pääosalle ihmisistä mieleen epäaitous, mistä seuraa epäuskoa. Vain hyväuskoinen uskoo sellaiseen viestintään.
Muka-itsevarmat fanittaja-yksilöt ja harhaiset joukot
Politiikan liepeillä ilman suurempaa henkilökohtaista valtaa, vastuuta ja kannatusta pyörivät ihmiset ovat alkaneet päästellä ilmoille toinen toistaan heikkotasoisempia ja usein varsin pikkunäppäriä kannanottoja. Näin sekä rasistiporukoissa että utopiaa tavoittelevissa suvaitsevaiston leirissä. Näihin joukkouhin ei kannata lähteä mukaan, olipa niissä mukana sitten nahkapäitä tai vaikka Suomen tunnetuimpia artisteja ja näyttelijöitä, jotka harhautetaan mukaan milloin mihinkäkin hankkeeseen tai jotka vaihtoehtoisesti haluavat politikoida niin ikään ilman todellista vastuunkantamista. He saattavat antaa arvovaltansa hallitsemattomien joukkojen tarkoitushakuiseen viestintään ehkä jopa siksi, etteivät kehtaa kieltäytyä kun kysytään. Kuvastavaa ehkä onkin se, että varmasti moni monikulttuurisuuden puolesta mieltään osoittanut koki kansanedustajatason provokaation niin vastustettavaksi, että valitsi puolensa tapahtumien kulussa riippumatta siitä, halusiko ihan sitä, mitä nyt on seurannut, kun järkeviä maahanmuuton ja monikulttuurisuuden kriitikkoja ei meinata enää kuunnella heitäkään ja rasistileimoja jaellaan todella kevyesti. Mielestäni nähdyllä kansanedustajatason provokaatiolla saavutettiin vain lähinnä epätoivottavia seurauksia ja haitataan tärkeää kriittistä poliittista toimintaa. Ruotsissa ruotsidemokraatit ovat tämän ymmärtäneet ja he ovat päättäneet pitää kiinni periaatteistaan, mutta karsia pois ylimääräinen älämölö. Sama on edessä Suomessa, jos meinataan pärjätä, sikäli kun aatteellisuus ja asia oikeasti kiinnostaa enemmän kuin hanhenmaksa ja/tai julkisuus.
Katujen liikehtijöistä ja nettisivujen puppugeneraattoreista ei ole vallankäyttäjiksi. Itseäni tilanne harmittaa paitsi siksi, että ilmapiiri on räjähdysaltis, tilanne on ajettu siihen pisteeseen, että nyt on käynnissä täysi varustautuminen puolin ja toisin: Rajuja syytöksiä, joista on vaikea perääntyä kasvojaan menettämättä. Ei nähdä mahdollisuutta toimia rakentavasti, vaan suunnitellaan jo uutta toisten päänmenoksi. Kyse on lähes sirkuksesta ja kansanhuvista. Itku pitkästä ilosta?
Politiikka on rikki – ketkä korjaamaan ja miten?
Politiikassa on paljon aatteellisia ihmisiä, joita kuunnellaan, jotka saavat kannatusta ja joiden esille nostamista asioista keskustellaan ilman että työllistetään juristeja ja kasataan koolle mylviviä joukkokokouksia ja marsseja. Politiikka on nyt kuitenkin jossakin määrin rikki, ja jos jotakin hyvää kohusta ja kuohunnasta haluaa hakea, se on paljastanut tämän tosiasian, vaikka tämä tosiasia on jopa tasavallan presidenttiä myöten kiistetty viime keväänä, mikä lienee kuitenkin lähinnä kansanjoukkoja tyynnyttelemään tarkoitettu viestinnällinen ulostulo. Tosiasia on, että kansalaisten usko demokratiaan ja politiikkaan on koetuksella. Sitä ei kuitenkaan palauteta tai vahvisteta sillä, että päästämme irti ihmiset, joista ei vain ole käyttämään valtaa eikä antamaan rakentavia neuvoja. Kovalta kuulostaviakin muutoksia politiikkaan ja yhteiskuntaan on luvallista ja sallittua - tarpeellistakin - ajaa, mutta se ei voi tapahtua järjestelmän kustannuksella. Silloin ollaan heikoilla jäillä, joille en suosittele kenenkään lähtevän. Tarvitaan periaatteellista ja tinkimätöntä politiikkaa. Sen puute on syy demokratian alennustilaan ja siitä vastuu lankeaa ennen kaikkea Suomessa ns. vanhoille puolueille, mutta nyt myös entistä enemmän perussuomalaisille. Jos periaatteet myydään, tilalle tulee huutoa, mylvintää ja rauhatonta liikehdintää ja niiden, jotka periaatteensa ovat politiikassa valmiit myymään, on turha tulla rauhoittelemaan. Kukaan ei kuule tai ainakaan kuuntele, mistä olen tehnyt havaintoja aivan viime päivinä. Sanansa syöjät ovat osasyyllisiä nyt Suomessa syntyneeseen tilanteeseen ja liikehdintään.
Maan hiljaiset vielä voimanlähteenä, mutta kunnioitettavat kyvykkyydet uhanalainen laji politiikassa
Itse olen tähän asti aina luottanut ns. maan hiljaisiin. Esimerkiksi suoraan omassa vaalityössäni on ollut pääosaan aktiivipoliitikoista verrattuna erittäin pieni määrä ihmisiä, kourallinen, suoraan minun tiedossani alle 20 henkilöä per vaali, joista useamman päivän todella kovaa vaalityötä suoraan minun kampanjaani on tehnyt alle kymmenen ihmistä eläkeikäisten vanhempieni tehdessä ylivoimaisesti eniten. Sen tietävät kaikki, jotka ovat toimintaani seuranneet läheltä esimerkiksi viimeiset viisi tai kymmenen vuotta. Olen tyytynyt tilanteeseen, koska en ala mielistelemään, kestitsemään ja sirkuspelleksi, jos näytöt ja asia eivät kelpaa ja riitä. Oikeasti isolle joukolle ne ovat onneksi riittäneet, vaikka kannatus on toki aina vain lainassa. Kun luottaa itseensä, on helpompi luottaa myös joukkoihin ilman, että kaikkien kanssa tarvitsee tehdä tuttavuutta ja sinunkaupat. Politiikassa pitää nostaa hattua hyville suorituksille eikä lähteä puolustelemaan ilmiselviä huonoja suorituksia, ei edes oman puolueen toimijoiden. Huonoja suorituksia puolustamalla työnnämme kyvykkäimmät ihmiset entistä kauemmaksi politiikasta, ja tämä on yksi mädän poliittisen nykykulttuurimme suuri dilemma. Todella moni kiertää politiikan kaukaa, ja ikävä myöntää, että en ihmettele sitä itsekään. Miksi taitava ihminen, jolla on asiat kunnossa ja joka on oman elämänsä periaatteen mies tai nainen, lähtisi politiikkaan takkuamaan toistaitoisten mölyäjien kanssa tai vastaavasti myisi sielunsa ja maineensa omaa etuaan ajavien kieroilijoiden uran pönkittämiseksi, kun pitäisi siinä samalla vielä saada torjuttua toisten poliittisten liikkeiden ajama politiikka, onnistua ajamaan omaa politiikkaa ja pärjätä vaaleissa? Miksi? Hyvää syytä ei varmasti monelta löydy kovin helposti, ellei luonnevika ole sellainen. Ehkä jokin äärimmäinen talouslama voi houkutella koittamaan siipiä politiikassa, mutta jos toiset katkovat ne heti kärkeen kadehtien ja juonitellen, löytyykö enää sen jälkeen motivaatiota. Moni on tullut ja moni on lähtenyt.
Konservatiiville politiikan sääilmiöt eivät edusta poliittista ilmastonmuutosta
En kertaa päivittäin tapahtumiani koko kansalle ja keskustele jonninjoutavia ja sitten kun siihen kyllästytään, ala riehua riehumisen takia netissä huomiotalouden merkeissä. Olen maaseudun pikkukaupungista, jossa pitää pystyä kohtaamaan ihmiset joka päivä silmästä silmään ja puhumaan kaikkien kanssa. Täällä ei voi mennä piiloon tai paeta, vaikka kokisi kuinka tulleensa väärinkohdelluksi, tai vaikka väärinymmärretyksi. Täällä pitää elää ihmisiksi, mutta silti olla aktiivinen. Se on sitä aitoa sosiaalisuutta. Välillä tuntuu, että metropolisaatio, kaupungistuminen ja internet vaikuttavat aika lailla poliittiseen kulttuuriin jo Suomessakin, koska sisällöt viikkokausiksi syntyvät näistä alustoista. Alustoista, jotka ovat itse asiassa globaalikapitalismin ja arvoliberalismin synnyttämiä, ja ne taas ovat tietysti ihmisen aikaansaannosta. Aikaansaannosta, joka on vastareaktio nationalismille ja konservatismille, joiden äärimuodot 1930-luvulla huipentuivat avoimeen rasismiin. Nykyajan maltillisten, mutta periaatteellisten kansallismielisten konservatiivien on hahmotettava se, mitä on sellainen uskottava poliittinen vaihtoehtoisuus, jolla on menestymisen mahdollisuuksia ja samalla ymmärrettävä, että emme voi kamppailla liberaaleja vastaan heidän omalla tyylillään ja heille sallituilla tavoilla ilman että uskottavuutemme konservatiiveina rapisee. Meidän on hyväksyttävä se, että liberaaleille on omat sääntönsä ja liberaaleja mielipiteitä on helpompaa ja sallitumpaa ilmaista. Se on jopa kunniakysymys meille. Liberaalit voivat voittaa konservatiivisen aatteen ajassamme ja näissä talouden näkymissä vain jos konservatiivit tekevät omassa politiikassaan virheratkaisuja. Yksi virhe on alkaa marmattaa vain siksi että pieni joukko yliaktiivisia fanijoukkoja haluaa meiltä sirkushuveja ja on valmis antamaan kannatustaan niille, jotka niitä tarjoavat.
Maan hiljaiset ratkaisevat ja on aistittava, mitä maan hiljaiset arvostavat. He eivät sitä tule korvaan karjumaan toisin kuin eräät. Maan hiljaisten viesti pitää itse oivaltaa ja ymmärtää. Se vaatii rohkeutta.