Jo vuosia sitten päätin että ikäiselläni, yli kolmikymppisellä, pitää olla pokkaa sanoa julkisesti omalla nimellä ja naamalla mitä mieltä on mistäkin. Riippumatta siitä mitä naapurit, sukulaiset ja tulevat työnantajat siitä mahdollisesti ajattelevat. Olen myös päättänyt, että jos kukaan ei tee jotain mitä pitäisi tehdä, niin ainakin yritän tehdä sen. Siitä huolimatta että ainakin lyhyellä aikavälillä tästä seuraa vastuun kasautumista harvoille ja yleistä vastuuttomuutta anarkistiliikkeen sisällä. Lisäksi olen päättänyt, että en ole kokouksissa hiljaa niistä asioista jotka ovat minulle tärkeitä.
Harva pesti on yhtä paska kuin "anarkistien johtajan", koska siihen liittyy kaikki tavallisen johtajuuden huonot puolet, ilman juuri mitään hyviä. Ei pidä montaa kertaa ottaa vastuuta mistään tai sanoa näkemystään suoraan, kun jokaista liikkeessä mukana olevaa kaveria kohtaan on yhtä monta vihaajaa ja paskanpuhujaa. Tämä ehkä pääsyy siihen, ettei anarkistiliikkeessä yleensä kukaan halua ottaa mistään mitään vastuuta.
Omat meriittini ovat vaatimattomia. Olen ollut anarkistiaktivisti yli 20 vuoden ajan enkä ole päässyt paljoa alkupistettä kauemmaksi. Luistin kaikista isommista ja vaarallisimmista Moskovan taisteluista, enkä koskaan päätynyt yhdellekään Moskovan natsien tappolistalle.
Suomessa on kuitenkin niin vähän yli 30-vuotiaita anarkisteja, että jo pelkästään sen puolesta alan olla esikuva. Ehkä myös negatiivinen sellainen: oma esimerkki osoittaa ettei aktivismilla välttämättä päästä pitkälle elämässä (jostain syystä sekä Venäjältä että Suomesta löytyy ihmisiä jotka kuvittelevat että se olisi mahdollista).
En ole mitään johtajatyyppiä, jos vertaan vaikkapa pariin oikeasti karismaattiseen johtajatyyppiin joita olen havainnut läheltä, vaikkapa 90-luvun Suomen eläinoikeusliikkeessä ja Moskovan antifassa. Näille molemmille on yhteistä se, että heidän seurassaan jokainen tuntee itsensä mitä parhaimmaksi ja hauskimmaksi tyypiksi. Näiden henkilöiden vitsit ovat aina hauskoja, mutta olennaisempaa on se, että heidän kanssaan vaikuttaa siltä että myös omat vitsit ovat hauskoja.
Heihin verrattuna olen etäinen ja epäsosiaalinen. Jopa ihmiset joita olen tuntenut yli vuosikymmenen ajan saattavat pitää minua ylimielisenä, ehkä siksi että huumorini on yleensä sarkastista ja kyynistä ja suhtaudun asioihin lähtökohtaisesti skeptisesti.
Toisaalta suoruudella olen onnistunut saavuttamaan myös paljon itseäni nuorempienkin ihmisten luottamuksen ainakin kahdenvälisessä keskustelussa. He uskaltavat sanoa mielipiteitään minulle suoraan eivätkä vain myötäile mitä puhun. Sosiaalisesti taitava ihminen manipuloi muita helposti jopa huomaamattaan, minun seurassani tämä on epätodennäköisempää.
Lisäksi siitä, että anarkistiliike Suomessa on niin pieni, seuraa että voimakastahtoiset ja omilla aivoillaan ajattelevat ihmiset ovat siinä yliedustettuina. Harvemmin olen löytänyt itseni kokouksista joissa kellään ei olisi mitään omia mielipiteitä, tai joissa omat ehdotukseni olisivat menneet sellaisenaan läpi. Mikäli suomalainen anarkismi valtavirtaistuisi, mukaan liikkeeseen tulisi todennäköisesti enemmän kaikenlaisia laumasieluja ja perässähiihtäjiä.
Kaikkeen tähän voi ja pitää vaikuttaa. Pitää yrittää kehottaa ihmisiä ajattelemaan omilla aivoillaan, sanomaan mielipiteensä ja jakamaan vastuuta. Mutta nykyään uskon että tällaiset apinoiden ajalta periytyvät hierarkiat ovat siinä määrin syvässä, että tuskin niitä voi koskaan täysin poistaa.
Kun itse aktivoiduin poliittisesti 90-luvulla, omat esikuvani olivat vanhempia ympäristöaktivisteja. Näiden tyyppien sädekehä on sittemmin karissut, vaikka monia heistä kunnioitan edelleen. On täysin normaalia, että teini-ikäisellä on jonkinlaisia roolimalleja, joilta pyrkii saamaan hyväksyntää ja joista ottaa mallia. Ongelma tämä alkaa olemaan vasta kun mennään liiallisuuksiin, tai sitten jos toimii samalla teini-ikäisten logiikalla vielä yli 25-vuotiaana.
Pienryhmien hierarkiat menevät vähän samaan sarjaan kuin sukupuoliroolit. Jotkut hermoilevat mikäli löytävät itsensä perinteisestä naisen rooleista parisuhteissa. On toisarvoista onko kyse biologiasta vai kulttuurista, koska kulttuurien syvävirtauksiin voi olla aivan yhtä vaikeaa vaikuttaa kuin biologiaan. Olennaisempaa kuin yrittää päästä kaikista tällaisista hierarkioista totaalisesti eroon on säilyttää herkkyys niiden havaitsemiseen ja kriittinen asenne. Tietääkseni ei ole yhtäkään laumoissa elävää nisäkäslajia jolla ei olisi minkäänlaisia hierarkioita.
Valtio ja kapitalismi ovat jotain aivan muuta - niiden hierarkiat ovat muodollisia, anonyymejä ja byrokraattisia, aivan erilaisia kuin 30 hengen apinalaumassa.
Joskus vuosia sitten perehdyin osallistaviin (PRA)-menetelmiin ja vedin niistä koulutuksia. Sittemmin olen päättänyt, että itse pyrin käyttämään valtaosan voimavaroistani ympäröivän yhteiskunnan kanssa kommunikointiin, ja kommunikointi anarkistiliikkeen sisällä on minulle toisarvoista.
Ottaen huomioon anarkistien yhteiskunnallisen merkityksettömyyden, me anarkistit käytämme aivan kohtuuttoman paljon aikaa oman ryhmätoimintamme analysointiin, puunaukseen ja kritisointiin. Jostain syystä meillä on harhakuvitelma, että luomalla täysin ideaalisen ryhmädynamiikan, tämä ryhmädynamiikka heijastuisi välittömästi koko yhteiskuntaan, ja massat ryntäisivät luoksemme.
Todellisuudessa kaikki ryhmädynamiikan kehittämiseen käytetty aika ja resurssit ovat poissa muusta yhteiskunnallisesta toiminnasta, joten näiden välillä pitää löytää joku järkevä tasapaino. Lisäksi, ryhmädynamiikka ja ryhmän avoimuus ovat pääosin yhteensopimattomia, koska uusien tyyppien tullessa mukaan koko prosessi pitää todennäköisesti aloittaa alusta. Mitä ideaalimpi ryhmä on, sitä vähemmän se kykenee toivottamaan tervetulleeksi uusia jäseniä ja olemaan avoin ympäröivälle yhteiskunnalle. Mitä hyötyä on täydellisestä ryhmästä, jos se on täysin eristäytynyt ympäröivästä yhteiskunnallisesta todellisuudesta eikä pysty vaikuttamaan siihen mitenkään?
Antti Rautiainen
Vanhempi kriittinen juttuni ryhmäprosessikoulutuksista englanniksi