Kuinka monta kertaa elämässäsi on käynyt niin, että sinun käyttämäsi solvaava tai haistatteleva kieli on saanut purkauksesi kohteen muuttamaan pysyvästi käytöstään? Entä kuinka usein asiat ovat muuttuneet itsekseen, ilman että joku on nostanut asiaa tikun nokkaan tai tehnyt asioita omin lupineen?
Onko sankaruutta se, että tavallinen kansalainen uskaltaa haistatella ministeriä Twitterissä? Onko rakentavien ehdotusten esittäminen nynnyjen touhua? Onko kielletyn puheenaiheen esille nostaminen osoittelua? Onko vastaaminen vain miellyttäviin kysymyksiin keskustelua?
Sosialinen media on lisännyt kommunikaatiota, mutta tarvitsemme lisää ymmärrystä
Demokratian on jo pitkään tiedetty olevan kriisissä. Kriisi ei ole vain suomalainen, vaan se näkyy USA:n presidentinvaaleissa, Britannian EU kansanäänestyksessä, Puolan ja Unkarin demoratiakehityksessä ja arabimaiden entistä suurempana kuohuntana. Demokratian kriisin rinnalla on maailmantalouden kriisi. Vaikuttaa siltä, että senkin juuret löytyvät samasta paikasta.
Niin politiikan kuin taloudenkin päätöksenteko on ollut liian kapeilla hartioilla
Hyvät vuodet tekivät meidät laiskaksi politiikan ja talouden suhteen. Meillä meni pitkään niin hyvin, että ryhdyimme ajattelemaan politiikkaa ja taloutta asiana, jota hoidetaan jossakin ja oma elämämme on taas muualla. Annoimme meille kaikille kuuluvan vallan vapaaehtoisesti pois. Nyt kun se on johtanut ongelmiin siellä ja täällä, arvostelemme päättäjiä siitä, kuinka he ovat sössineet koko jutun.
Suomen tilan alkuperäinen sössijä on Suomen kansa
Olemme niin mukavuudenhaluinen kansa, että suljemme suumme, kun saamme leipämme päälle kinkkua. Taloudellinen vaurastuminen 80 -luvun jälkeen on vieraannuttanut suuren osan suomalaisista siitä, miten politiikkaan vaikutetaan ja mitä siltä voidaan odottaa. Demokratia meni rikki, mutta se ei johtunut siitä, että eliitti otti vallan.
Valta annettiin eliitille hopeatarjottimella.
Suomen sodanjälkeisen ajan kehitys 80 -luvulle saakka oli poliittisesti hyvin repivää, mutta samalla yhteistä hyvää hakevaa. 80 -luvun jälkeinen kehitys on ollut jotakin muuta. Näennäisen yhteiskuntarauhan taustalla erilaiset ryhmittymät ovat kääntyneet sisäänpäin. Yhä useammin keskusteluissa on asenne me vastaan he, sen sijaan että olisi meidän kaikkien yhteiset asiat.
Kuohunta on johtanut siihen, että eliitti käyttää hienoa kieltä osoittaakseen kansan tyhmyyttä. Ja kansa sanoo rumia sanoja Twitterissä, haistatellakseen ministereitä. Kumpikin puoli on neuvoton. Oma viesti ei mene perille, koska kieli on niin erilainen. Samaistumisen kyky on olematon. Usein keskustelukumppaneilla ei ole edes tahtoa ymmärtää toista. On vain tahto tehdä asiat kuten ennen tai tahto osoittaa, kuinka vastapuoli on niin väärässä.
Haistattelun ja ylimielisyyden sijaan tarvitsemme keskustelua
Televisiossa esiintyvä ministeri puhuu kansalle kuin ensimmäisen luokan oppilaille. Se aiheuttaa ihmisissä inhoreaktion, jonka jälkeen asiallinenkaan asia ei mene läpi. Vastauksena tulee viharyöppy, jossa ei ole muuta pointtia, kuin kertoa kuinka tyhmä, suorastaan idioottimainen ministeri meillä on.
Käsi sydämelle. Kuinka moni sanojista haluaisi itse saada samanlaista ryöpytystä? Kuinka moni muuttaisi omaa asennettaan vastapuolta kohtaan yhtään kuuntelevammaksi ja rakentavammaksi?
Olen optimisti ja uskon ihmisten kehittyvän. Meillä on ainakin parinkymmenen vuoden keskusteluvaje, joka pitää kuroa nopeasti kiinni. Keskustelumme on siitä syystä vielä lapsen kengissä ja ylilyöntejä syntyy. Jaksan kuitenkin uskoa siihen, että tässäkin kriisissä löydämme oikeat tavat lisätä toistemme ymmärrystä. Opimme vielä keskustelemaan rakentavasti myös niiden kanssa, jotka eivät osaa nähdä oman kuplansa ulkopuolelle.
Haistattelun sijaan tarvitsemme kuitenkin haastamista. Haistattelu on vain riidan haastamista, Muutoksen saamiseksi haastamisen pitää kohdistua ihmisten sijaan asioihin.