Kauhukuva: Liberalistinen internationalismi maailman valtiaana
Demokratia, rauha ja talouskasvu – kapitalismi, liberalismi, finanssifasismi?
*
Toisen maailmansodan loppuratkaisun sanotaan olleen demokratian voitto totalitaarisista ja aggressiivisista ideologia-vetoisista diktatuureista.
Tämä ”hyvän” voitto ”pahasta” avasi tien ”demokraattisen kapitalismin” voittokululle eri tahoilla, mutta erityisesti Lännessä ja siihen liittyneissä ja osin kovakouraisestikin liitetyissä maissa. Viimemainituista kouluesimerkkejä olivat, entiset pahikset ja maailmanpalon aiheuttajat, Saksa läntinen osa talousihmeineen, ja Yhdysvaltain valvonnassa kehitysuralle ohjattu Japani.
Pelkistysten tapaan tämäkin on vain osatotuus, ja sellaisena harvinaisen karkea yleistys. Sotahistoriasta tiedämme, että ”pahan akselin”, - Saksan, Italian ja Japanin kolmikannan - murskaamisessa kovimman rasituksen kantoi bolshevistinen diktatuuri, Neuvostoliitto, joka ankarin uhrein asettautui neljän suuren voittajavallan pöytiin, ja lopulta suurimpana voittajana - sekä ideologisesti että valtapoliittisesti.
Stalin ja Neuvostoliitto ”demokraattisen kapitalismin” suurimpana puolustajana ja voiton kummisetänä – kieltämättä melko problemaattinen asetelma. Maailma rakentuu paradoksien ja vastakohtaisuuksien temmellyspolkuna.
*
Toisen maailmansodan raunioilta alkanut jälleenrakennustyö jatkui 1960-luvun kynnyksille asti, ja laajeni fyysisen ympäristön rakentamisesta ”hyvinvointiyhteiskunnan” kehitysprojektina aina 1970-luvu alkuvuosiin saakka.
Tästä Berliinin raunioista ja Hiroshiman tuhkasta käynnistyneestä ja 1970-luvun öljykriiseihin saakka jatkuneesta rekonstruktion kaudesta muodostui ”demokraattisen kapitalismin” hegemoninen 30-vuotinen kulta-aika – siis noin 1945-1975.
Saksalaisen Max Planck –instituutin emeritusjohtajan Wolfgang Streeckin mukaan demokraattisen kapitalismin kolme peruskiveä ovat:
pääoma, palkkatyöläiset ja valtio.
Näiden keskinäiseen suhteeseen ja valtion rooliin liittyvät keskeisesti demokratia ja politiikka.
Taustaa; https://fi.wikipedia.org/wiki/Taloussosiologia
Jälleenrakennuksen ja hyvinvointivaltion kukoistuksen kaudella näiden kolmen voiman suhteet säädettiin yhteiskuntasopimuksen puitteissa, lainsäädännön voimin.
Valtion tehtävä oli tyydyttää työn ja pääoman tarpeita ja odotuksia, niitä soveliaalla tavalla paimentaen, kannustaen ja rangaisten.
Tämä valtiollinen ohjaus perustui sosiologiseen oppiin ja empiriaan siitä, miten pääomavirtojen ohjailu ja työvoiman sopeuttaminen markkinoiden tarpeisiin oli mahdollista ja reaalista.
*
Valtiovetoinen yhteiskunnallis-taloudellinen marssi lähti näkemyksestä, jossa voimistuva verotus ja sen tuloksena laajentuvat sosiaalipoliittiset tulonsiirrot toisaalta sekä talouskasvu ja yritysten voitot toisaalta oli mahdollista optimoida jossakin punaisessa ympyrässä niin, että siinä toteutuivat kaikkien edut. Tämä oli John Maynard Keynesin talous- ja yhteiskuntapolitiikkaa, ja sen näkyvin edustaja Suomen tutkijapiireissä oli Pekka Kuusi luentoineen ja 60-luvun sosiaalipolitiikka–teoksineen.
”Demokraattinen kapitalismi” (Ostettua aikaa. Demokraattisen kapitalismin lykätty kriisi. Vastapaino, 2015) ei Wolfgang Streeckin mukaan ollut vakaa ja järkkymätön järjestelmä, vaan jatkuvien neuvottelujen, poliittisten kamppailujen ja työmarkkinataistelujen tulos; ei betoninen päämäärä, vaan alituisessa liikkeessä oleva prosessi. Tässä mielessä se oli nähtävä voimien koitoksen kenttänä, loputtoman yhteiskunnallisen taistelun kehänä. Siksi ekspansiivisen hyvinvointivaltion luomisprosessi oli dynaaminen ja jatkuva tapahtumasarja, jossa voima kohtasi voiman, ja mitään brezhneviläistyvän neuvostojärjestelmän stagnatiivista pystyynkuolemaa ei ollut havaittavissa. https://en.wikipedia.org/wiki/Wolfgang_Streeck
Yhteiskunnallinen taistelu, jota voidaan pahemmin tosiasioille vääryyttä tekemättä kutsua jatkuvaksi luokkataisteluksi, käytiin siis Lännessä, kun taas nimellisesti luokkataistelun alueena esiintynyt kommunistinen ryhmittymä oli jo ”saavuttanut kuolokohtansa”, tilan, jossa avointa tai pinnanalaista sisäistä taistelua ei tunnettu, koska sitä ei ollut, eikä sellaisen virityksiäkään suvaittu.
*
Demokraattisen kapitalismin kriisi
Prosessien tapaan myös demokraattisen kapitalismin elinkaari alkoi heiketä 1970-luvulla. Mitä siinä tapahtui?
Voimasuhteet muuttuivat, toisaalta ulkoisten tapahtumien, ja toisaalta konsensuksen edellytysten suhteen. Pelkistäen voisi sanoa että työn voima heikkeni ja kertautuvien pääomien vahvuus kasvoi. Elinkeinorakenteen muutos ja suurtyöttömyys tai sen uhka heikensi sosiaalivaltion takana seisovien rivejä. Mutta erityisesti pääoman ja markkinoiden edustajat – työnantajat ja yritykset – alkoivat epäillä konsensuksen mielekkyyttä.
Streeckin tulkinnan mukaan pääoma aloitti ”pitkän marssin”, jonka tavoitteena oli vapauttaa talous politiikan ohjauksesta ja avata markkinat uusliberalismin yhteiskuntaopin mukaisesti markkinoiden itsensä, ”näkymättömän käden” tuottaman ohjauksen varaan.
Pääoma ja markkinat eivät enää luottaneet malliin, jossa demokraattiset (kansanvaltaiset) ja poliittiset interventiot talouden alueelle ohjasivat ja rajoittivat pääoman vapaata liikettä ja kasvua.
Vastakkain olivat säätely ja vapaudet; toisaalta kansanvalta ja rahavalta; kolmaalta rahaa edustavien intressipiirien etu kontra kansantalouden ja kansakunnan kollektiivinen etu.
*
Dosentti Ilkka Pirttilä tiivistää tämän prosessin pääpiirteet Streeckin teoksen arviossaan (Yhteiskuntapolitiikka, n:o 1/2016, s. 112-115) huikean terävänä muutoskuvana:
”Streeck näkee, että, nimenomaan pääoman uudet vaatimukset alkoivat muuttaa maailmaa 1970-luvulta lähtien yhä voimallisemmin. Pääoman odotukset vapaasta kansainvälisestä kaupasta, sijoitusten tuottavuudesta, tuottavasta korkotasosta ja velallisten velanhoidosta olivat vastakkaisia kuin kansalaisten, jotka odottivat valtiolta ja politiikalta vakaata työllisyyttä ja sosiaaliturvaa sekä kohtuullisia korkoja ja velkataakan keventämistä.
Koska pääoman vaatimukset osoittautuivat kansalaisten vaatimuksia voimallisemmiksi, niin alkoi asteittain etenevä hiljainen vallankumous kohti liberaalia ylikansallista maailmaa.
Hyvinvointiyhteiskunnan takaamasta verovaltiosta siirryttiin velkavaltioon ja nyt kehkeytyvään vakauttajavaltioon.”
https://www.thl.fi/fi/web/yhteiskuntapolitiikka/arkisto/2016_1
*
Miksi ”pääoman vaatimukset osoittautuivat kansalaisten vaatimuksia voimallisemmiksi”?
Miten ihmeessä pääoma sai jo tuolloin – 40 vuotta sitten – niin vahvan aseman, että se pystyi hivuttamalla ja askel askeleelta toteuttamaan pääoman pitkän marssin keskeiset tavoitteet?
Aivan kuten jääkiekossa, myöskin työn ja pääoman ikuisessa taistelussa pelin luonne – ja lopputulos – muotoutuvat osapuolten voimasuhteiden ja voiman hyödyntämisen perusteella. Pääoman kasvu ja sen voiman lisääntyminen toi etulyöntiä, mutta se ei ollut sittenkään ratkaisevaa. Työläisten joukkovoima hiipui, ei ainoastaan yksilö ja joukkotasolla, vaan suurpolitiikan rakenteissa.
Se suurin ja mahtavin [vastavoima], Neuvostoliitto ja sen pyrkimys maailmanvallankumoukseen ja kolmannen maailman haltuunottoon, alkoi heiketä: systeemisten ongelmien lisääntyminen ei voinut olla heijastumasta maailmanmarkkinoilla. Voima kansanvallan muskeleissa heikentyi. Pelote ja uhka haalistui; pääoma uskalsi entistä rohkeammin ja jopa röyhkeämmin käydä kiihdytettyyn hyökkäykseen.
Tämä on se suuri fresko kaiken takana, ja itse prosessi eteni dosentti Pirttilän kuvaamana seuraavasti:
”Kirjoittajan (Streeck) pääargumentti on se, että valtion [ohentuva ohjaus] muutokset ja siihen liittyvät (selkeytän tekstiä numeroimalla pointit, VH):
finanssikriisi,
fiskaalikriisi ja
talouskasvukriisit
ovat seurausta valtion paniikinomaisista yrityksistä vastata kansainvälisen pääoman vaatimuksiin.
Valtio, demokratia ja politiikka ovat puolustustilassa pääoman hyökkäyksiä vastaan.
Niiden on yhtäällä pakko vastata pääoman vaateisiin, mutta valtio ja poliittiset puolueet eivät voi kokonaan hylätä kansalaisiaan ja äänestäjiään.
Streeckin mielestä valtioiden kujanjuoksu on edennyt siten, että demokraattisen kapitalismin valtiot ovat yrittänet ensin ohjatun suurinflaation sekä sittemmin valtion velkaantumisen ja yksityisten kansalaisten luotottamisen avulla hankkia uutta rahaa korvaamaan pääomaverotuksen jatkuvan alentamisen tuomat vähenevät verotulot; tällä rahalla ne ovat pyrkineet pitämään sosiaaliturvan ja palkansaajien tuloja edes entisellään. Näin valtio ja politiikka ostavat aikaa ja lykkäävät kapitalismin lopullista kriisiä aina tuonnemmaksi tuottaen samalla kolme osakriisiä: finanssikriisin, fiskaalikriisin ja kasvukriisit,
joihin niiden on yritettävä vimmatusti hakea ratkaisuja.
Finanssikriisi eli pankkikriisi johtuu Streeckin analyysissa siitä, että liian monet pankit ovat antaneet läntisen maailman kapitalismissa liikaa sekä julkisia että yksityisiä lainoja. Lisääntyneestä luototuksesta tuli pankeille taakka. … Pankit alkoivat vaatia valtiota apuun ja ottamaan riskipitoisia lainasitoumuksia eli ”roskalainoja”. …
Fiskaalikriisi eli julkisen talouden kriisi on tulosta vuosikymmeniä jatkuneesta julkisen talouden alijäämästä ja sen myötä lisääntyneestä julkisyhteisöjen velkaantumisesta. Prosessi käynnistyi jo 1970-luvulla, jolloin pääoma käynnisti oman verokapinansa. …Demokraattisen kapitalismin verotuotto väheni ja budjettialijäämät alkoivat kasvaa. …suuntaus jatkui… ja syveni pankkikriisin pahenemisen myötä vuodesta 2008 alkaen, kun valtiot yhä enemmän omaa lainanottoaan lisäten vahvistivat rahalaitosten pääomapohjaa ja näin tukivat pankkeja.
Kasvukriisi eli reaalitalouden kriisi näkyy ennen muuta korkeana työttömyytenä; onhan tilastoitu työttömyys – missä ei ole mukana piilotyöttömyyttä – pysytellyt esimerkiksi Euroopan unionin maissa vuodesta 2008 lähtien noin 10 prosentissa. Reaalitalouden kriisi ilmenee myös siinä, että taloudellinen kasvu on demokraattisen kapitalismin maissa pysytellyt 30 vuotta heikkona – keskimääräisen vuosikasvun ollessa yhdessä – kahdessa prosentissa.”
Näin siis Ilkka Pirttilä em. arviossaan.
*
Talous vapautuu demokratian ja politiikan kahleista…
Supervaltio ilman demokratiaa = EU
”Kirjoittaja [Streeck] väittää, että kriisinhallinta demokraattisessa kapitalismissa tuottaa vakauttajavaltion.
Hän esittää, että kansallinen velkavaltio on korvautumassa ylikansallisella vakauttajavaltiolla, jossa velkojen hallinta on toki edelleenkin politiikan ytimessä.
Vakauttajavaltion vaiheessa ylikansallinen politiikka vahvistaa otettaan.
Läntisessä Euroopassa tämä merkitsee sitä, että EU alkaa muodostua supervaltioksi, joka ohjaa vakauttamispolitiikkaa ja syventää uusliberalismia kaikissa unioniin kuuluvissa maissa.
EU haluaa koko unionin tasolla vapauttaa talouden demokratiasta ja politiikasta.
Se asettaa julkiselle taloudelle budjettikattoja ja velkajarruja. Kirjoittajan mukaan EU alkaa olla ylikansallinen supervaltio, jossa ei vallitse demokratia – vaan medioitunut näennäisdemokratia.
Komissio ja sen sidosryhmien johtajat ja ylimmät asiantuntijat määräävät käytännössä EU:n suunnan. …
Tämä [EU:n säätäminen] johtaa siihen, että EU-maissa valtion reaalitulot vähenevät vuosi vuodelta, mikä saa aikaan sosiaali- ja terveyspalvelujen supistamista, mutta myös valtion ”harkinnanvaraisten menojen” (mm. valtion tutkimus- ja taidemenot) jatkuvaa karsintaa”, Pirttilä kirjoittaa.
*
Streeck pohtii uusia lääkkeitä talouden elvyttämiseksi. Hän käy läpi konventionaaliset ja jo käytössä olevat keinot, EKP:n tuottaman virtuaalirahan ja inflaation kasvattamisen nykyisestä stagflaationrajoilla keikkuvasta tilanteesta pääsemiseksi. Hän kuitenkin tunnistaa näihin keinoihin sisältyvät riskit.
Toinen Streeckin muutosehdotus perustuu D-vitamiinin - eli devalvaation palauttamiseen keinovalikoimaan.
”Kirjoittaja pitää devalvaatiota valtioiden oivallisena keinona parantaa kansallista kilpailukykyään. Tämä tietenkin edellyttää euromaiden kohdalla sitä, että ne ottavat uudelleen käyttöön omat valuuttansa”.
D-vitamiinilääkitystään Streeck täsmentää siten, että ”uudistuneessa EU:ssa jäsenvaltioiden oikeus omiin devalvaatioihin ei tulisi olla ehdoton, vaan niitä tulisi koordinoida tavalla tai toisella muiden unionin maiden kanssa”.
Siinäpä sitä kädenvääntöä sitten riittäisi!
*
Kapitalismin voitto demokratiasta
Vaikka nämä nykynäkymin radikaalit ”peruutukset” toteutuisivatkin – siis Euron hajoaminen ja devalvaation paluu – ne vain lykkäisivät suurta kriisiä.
Valintaa demokratian ja kapitalismin välillä ei voi välttää.
Streeckin ”Ostettua aikaa” puhuu sen puolesta, että kapitalismin voitto demokratiasta on todennäköisempi vaihtoehto.
”Kapitalismi ilman demokratiaa ei merkitse totalitaarista valtiota, vaan valtiota, jossa valtio ja politiikka ovat tehneet itsensä jotakuinkin tarpeettomiksi”, Pirttilä tiivistää Streeckin sanoman.
Uusliberalistinen valtion käsittäisi kaksi ydintehtävää, poliisin ja armeijan, eli siis tunnetun yövartijavaltion ulottuvuudet.
Näkökuva tulevaisuuden valtiosta on karsea:
Tällaisella valtiolla olisi aluksi vielä kansallisen valtion muoto, kunnes se globaalin liberalisointiprosessin myötä muodostuisi valtioksi, jossa vallitsisi vain yksi poliittinen oppi, ääriliberalismi.
”Kansalaisilta, poliittisilta puolueilta ja (kansallisilta) valtioilta olisi viety kaikki taloudellinen valta, ja tätä kautta niiltä olisi heikennetty ratkaisevasti mahdollisuutta vaikuttaa maailman menoon.”
Voisi sanoa: kansa ilman valtaa, valtio rahan orjana.
Valtion loppu.
Kansalaisten määrätön orjuus pääomien mielivallan alla. Hurja tulevaisuusnäky!
*
Yksi kylmimpiä kuvia
Pääomien ohjaama kansainvälistyminen.
Liberaalinen internationalismi.
Voisi kyllä määritellä näinkin – kuten eräässä toisessa yhteydessä äskettäin tulin maalailleeksi:
Keskuudessamme on jo nyt ”globaali finanssiliberaali fasismi”.
Fasismin muodoista levinnein ja tappavin.
Yhdyn heihin, joiden mielestä tämä nykyinen muutossuunta vaatii vastavoiman. Vahvan vastavoiman.
*
Lopun kuvat ovat omiani, vastaan niistä, ne ovat vain jatkoajatuksia dos. Ilkka Pirttilän huipputärkeään teosesittelyyn. Kuvaavasti teoksen kirjoittajasta, Wolfgang Streeckistä ei löydy suomenkielistä Wikipedia-artikkelia.
*