Tiedämmehän nuo romanikerjäläiset. Nämä monesti kippojen kanssa keikkuvat naishenkilöt, jotka herättävät kotimaisessa poliittisessa kentässä suuria tunteita. Ja aivan syystäkin heidät nähdään osana järjestelmällistä rikollisuutta, missä ihmiskauppa rehottaa ja almukiposta suurimman tilin vetää joku ulkomainen mafioso. Tylyä hädällä rahastusta.
Jätetään tämä seikka kuitenkin taka-alalle ja pureudutaan tällä kertaa kotimaiseen kerjuuseen, mutta pidetään tämäkin globaali kerjuu- ja rikollismuoto mielessä taustalla.
Taannoin piipahdin seurakunnan leipäjonossa. Ei ollut eka kerta. Edelläni meni äiti ja mitä ilmeisimmin hänen tytär. Siinä alakoululuokkien ensi luokilla neiti taisi olla aika lailla. Ajatus vaelsi kauas, kun vilkaisin hänen ulkoasua. Jopa minun vaatimattomalla muotitietoisuudella huomasin, että nuoren neidin vaatteet olivat takuuvarmasti jostain kirpputorilta.
Veti hiljaiseksi, kun mietin, että miltähän tästä neidistä mahtaa tuntua mennä kouluun. Kyllä, tiedämme sen, että nykyisin koulussa vertaillaan koululaisten kesken iPhonen malleja ja merkkikuteita ja jaetaan tältä pohjalta tylysti ihmiset eri sosiaalisiin luokkiin jo ennen kymmentä ikävuotta nuoren ikäpolven kesken.
Tuolloin leipäjonossa mietin ohikiitävän hetken, että Brittien malli, eri sukupuolille sopiva yhtenäinen koulupuku, olisi ehkä sittenkin Suomeenkin sopiva sosiaalisia luokkia kaventava malli, jotta jokainen voisi päteä omalla osaamisellaan eikä iPhone Kutosella.
Vaan sananen tähän väliin sukupuolten välisistä kerjuueroista.
Seinäjoella oli takavuosina aivan ikoninen edesmennyt hahmo nimeltä Waltteri. Toisen maailmansodan aikainen tulenjohtolaukku olalla hän paineli viinakaupan nurkille muutaman vuosikymmenen liki joka aamu kerjäämään almuja Alkon asiakkailta. Niillä hiluilla sitten Sorbusta ja sen sellaista huiviin Alkon tiskiltä. Habitus oli takuuvarmaa rantojen miesten lookia ja muuan paikallinen kapakkakin sai aikoinaan toviksi Waltterin nimen ja habituksen käyttöönsä firmansa nimeen ja logoon.
Seinäjoen rautatieaseman nurkilta löytää nykyisin Waltterin miespuolisia jatkeita tämä tästä. Rujo habitus kerjää milloin kolikoita sämpylöihin ja milloin mihinkin. Ulkoasu ei toki anna pienintäkään epäselvyyttä siitä, mihin almut sijoitettaisiin.
Summa summarum: mies antaa palaa täysillä eikä häpeile ulkoasuaan. On juoppo ja ryysyläinen reilusti ja antaa palaa täysillä hamaan loppuun saakka. Tämänhän me jo tiedämmekin.
Näiden esimerkkien valossa kuitenkin esiin tuli taannoin jotain, mikä pysäytti lopunkin sen suhteen, mitä muotoja kotimainen kerjuu on saanut.
Muuan hintelä ja siististi puettu vanhempi naishenkilö tuli taannoin pyytämään muutamia kolikoita Seinäjoen rautatieasemalla. Tulkitsin asian väärin ja ajattelin, että hänellä olisi vessahätä. Osoitin häntä kolikoiden puutteesta johtuen viereiseen R-kioskiin, mistä annettaisiin tiukan paikan tullen poletteja.
Ehei, hätä oli toinen. Junalipusta uupui jokunen euro. Valitettavasti ei ollut antaa hilujen puutteesta johtuen. Sympatiaa tunsin ja ajattelin, että tulipa tällainenkin tapaus nähtyä.
Vaellan liki päivittäin juna-aseman läpi johtuen asuinpaikastani, mikä on Seinäjoen rautatieaseman ratapihan toisessa päädyssä. Päivä pari tämän jälkeen tuli deja vu. Samainen nainen oli asemalla ja jutteli jonkun henkilön kanssa. Henkilö ojensi muutaman euron ilmeisesti. Ei ollut juna vieläkään lähtenyt naisen kohdalla. Ja niin kilkatti freelancer-journalistin kellot ja otin tavaksi ohittaa asema junien saapumisten aikoihin.
Ensitapaamisestamme edespäin hän on ilmaantunut kellon tarkasti tiettyjä junia vastaan useina päivinä tarkkaillen sopivia kohteita, joille mennä kertomaan todennäköisesti sama tarina. Tarinan rakenne näyttää hyvältä. Kukkaron nyörit heltyvät useilla. Kuka nyt ei vanhaa naishenkilöä auttaisi pääsemään määränpäähänsä. Ja aina yhtä huoliteltu ja käsiveska toisessa kädessä ja viimein H&M:n muovipussi toisessa. Ihan ikään kuin junalle menossa, mutta kun ei.
Kestän tulevaisuuden edes jotenkin, kun en näe alta kymmenvuotiasta tyttöä rääsyissä enkä itselleni äidiksi ikänsä puolesta sopivaa junalipun hinnan kerjääjää, millä ostetaan ties mikä päiväysranskanleipä seuraavana päivänä. Syitä näihin tilanteisiin toki voi olla useita enkä ala huutamaan sosiaaliturvan 100 %:n nousun puolesta, mutta tällaiset ääripäät pysäyttävät kuitenkin.
Laittaa vain kuulkaa hyvät ihmiset miettimään, että miten tähän on tultu.