Kolonialismin (siirtomaavalta) aikakausi tunnettuine seurauksineen Afrikassa on tavanomaisin, useimmin esiin nostettu sekä myös yleisesti hyväksytty selitys kyseisen maanosan ja käytännössä koko muun maailman välisille valtaisille eroille kehityksessä niin teknologian, useiden humanitaaristen mittareiden, kuten tasa-arvon, sekularismin (uskonnonvapaus), yleisen turvallisuustason toteutumisen, demokratian kuin tieteellisten saavutustenkin saralla.
Yhteistä hyvinkin monille afrikkalaisvaltioille on sekä kolonialismin aikakaudella että sen ulkopuolella – ennen ja jälkeen – se, kuinka konfliktit eri kansanryhmien välillä ovat olleet alati läsnä. Olipa maa-alueen virallinen status itsenäinen tasavalta tai siirtomaa. Yhteistä on heikko keskinäinen toimeentuleminen suoranaisen vihan motiivien vaihdellessa uskonnollis-etnisessä viitekehyksessä.
Eripuraiset heimot ja uskontokunnat, joista maanosan väestöpohja pääasiallisesti koostuu ja joita yritettiin kolonialismin purkauduttua pukea kansallisvaltioiden muottiin jättäen jälkeensä nykyisenkaltaisen sillisalaatiksikin joskus kutsutun maanosan, eivät ole koskaan olleet varsinaisia pioneereja yhteistyön, solidaarisuuden ja yhteiskuntarauhan rakentamisessa.
En ole täysin vakuuttunut siitä, onko nykypäivän konflikteista syyttäminen yksinomaan sitä, kuinka siirtomaavallat kolonialismin aikakautena vetivät rajaviivoja sittemmin itsenäisyyden saavuttaneiden maa-alueiden välille, mikäli niillä asuvat väestöryhmät ovat olleet jo lähtökohtaisesti sekä luvalla sanoen primitiivisistä syistä toistensa kurkuissa kiinni. Ja ovat edelleen.
Tällaisia ajatuksia herätti perjantainen uutinen Etelä-Sudanista. YK:n ihmisoikeuskomissaarin mukaan ...
- "... Etelä-Sudanin armeijan rinnalla hyökkääville taistelijoille on palkanmaksun muotona annettu lupa esimerkiksi varastaa omaisuutta sekä siepata ja raiskata naisia."
Naisten raiskaaminen on jo niin kulunut puheenaihe, että haluaisin pikemminkin asettaa kepin nokkaan kehitysyhteistyön ja Suomen vastuun sekä velvoitteet osallistua siihen jatkuvasti. Kansainväliset mittarit tuntevat käsitteen epäonnistunut valtio (englantilaisittain failed state), jollainen on Wikipedian mukaan ...
- "... toimintakykynsä menettänyt valtio, joka on niin heikko ettei se pysty hallitsemaan aluettaan eikä suojelemaan kansalaisiaan. Ei ole yksiselitteistä, millä taholla on oikeus todeta ja perustella jonkin maan valtiovallan epäonnistuminen. Valtiovallan epäonnistuminen halutaan kiistää, sillä kansainvälisessä politiikassa asialla voi olla huomattavat seuraukset."
Voisiko tämän ajattelutavan ja käsitteen kaikista mahdollisista seurausvaikutuksista sekä kiistanalaisuuksistaan huolimatta laajentaa koskemaan valtion sijaan jopa kokonaista maanosaa?
No, ei aivan, vaikka mieli tekisikin.
Koska tiedotusvälineet voivat saattaa kansan saataville ainoastaan rajoitetun määrän kansainvälisiä uutisia per ajankohta, ei moni tiedä sitä (ja yllättihän se kieltämättä minutkin), että Afrikan unionilla on ollut kuluneiden noin viiden vuoden ajan merkittävä sekä tuloksia tuottanut operaatio haastaa ääri-islamistinen terroristijärjestö al-Shabaab Somaliassa ja palauttaa rauha maahan.
Tämä on tapahtunut osittain YK:n tuella, mutta varsinaiseen kenttätyöhön ovat ottaneet osaa Siad Barren hallinnon jälkeisen, Yhdysvaltojen niin ikään YK:n mandaatilla johtaneen ja lopulta epäonnistuneen intervention sijaan sotilaita mm. Ugandasta, Sierra Leonesta ja Etiopiasta.
Pohjaan tietoni tähän Ytähän YouTubesta löytyvään dokumenttiin. Somalian synkkä status "epäonnistuneena valtiona" vaikuttaa vihdoinkin olevan taakse jäänyttä elämää. Dokumentti on kehnosti otsikoitu, mutta älkää antako tämän hämätä. Sisältö on laadukas, ammattimaisesti tuotettu ja faktoihin perustuva. Asiantuntijahaastattelut ovat sen parasta antia.
Barre on toki ollut kuollut ja kuopattu jo parin vuosikymmenen ajan. Epävakaa turvallisuustilanne on johtunut paitsi klaanien välisistä aseidenkalisteluista myös juuri al-Shabaabista, joka pyrki propagandoineen täyttämään Barren hallinnon jälkeensä jättäneen valtatyhjiön. Se oli katsomani dokumentin perusteella hyvinkin lähellä saavuttaa totaalisen vallan jo entuudestaan kriisiherkällä alueella.
Monet somalit ympäri maailman ovat kyseisen dokumentin perusteella palanneet kotimaahansa jälleenrakentamaan sitä, luomaan yrityksiä ja kehittämään sen sisämarkkinoita sekä yksinkertaisesti asuttamaan konfliktin seurauksena autioituneita seutuja.
Kehitysapua perustellaan niin ikään kolonialismin aikakauden räikeillä ihmisoikeusrikkomuksilla sekä kohdemaiden luonnonvarojen häikäilemättömällä riistolla emämaiden vaurastuttamiseksi. Kehitysavun historia juontaa juurensa siirtomaavallan loppumetreille ja kuluneiden noin neljän vuosikymmenen aikana avustusta on myönnetty rahallisessa sekä paitsi muussa materiaalisessa myös immateriaalisessa muodossa tulosten ollessa vaihtelevia.
Kehitysapu käsitetään usein kompensaationa siitä kärsimyksestä, jonka siirtomaavallat kohdemaille aiheuttivat, samoin kuin toki humanitaarisena apuna epäsuotuisista luonnonoloista johtuen. Tässä kohden tuleekin muistaa ero kehitys- ja kriisiavun välillä.
Kriisiapu on luonteeltaan akuutti, tapauskohtainen, ja sitä on perusteltua antaa katastrofien, kuten äärimmäisen kuivuuden aiheuttaman nälänhädän, maanjäristysten, tulvien tai muiden luonnonmullistusten seurauksena.
Sen ulkopuolelle kuitenkin jää aikanaan aiheutettujen kärsimysten paikkaaminen sekä moraalisen likapyykin pesu kerta toisensa jälkeen. Kukaan tuskin kykenee laskemaan mitään absoluuttista määrää niistä luonnonrikkauksista, jotka Afrikasta satojen vuosien ajan roudattiin Euroopan imperialistien hyväksi, mutta jossain vaiheessa tämäkin lakipiste tullaan saavuttamaan. Ellei sitä sitten ole jo saavutettu, kuka tietää.
Mikäli keskeisin tai jopa ainoa peruste kehitysavun jatkamiselle aika ajoin tapahtuvan tilannekatsauksen jälkeen on vallitseva tilanne, eikä mitattavissa oleva tasapaino, on koko järjestelmä luonteeltaan pysyvä.
Oma katsontakantani on niinkin materialistinen ja kylmä, että millä tahansa projektilla täytyy olla olemassa jokin laskennallinen tavoite. Mikäli tavoite ei täyty projektin edetessä, on projekti perusteltua keskeyttää.
Afrikan tapauksessa edistys ei ole kovinkaan huomattavaa vaan pikemminkin kerta toisensa jälkeen nousee jokin uusi fundamentalistinen ääriporukka, joka vie toiminnallaan kaiken takaisin lähtöpisteeseen. Infrastruktuuri tuhotaan, miljoonittain väkeä ajetaan pakosalle ja huomattava osa lahdataan niille sijoilleen. Lisäksi historian suurin katastrofi, väestöräjähdys, jatkuu jatkumistaan.
Onko perusteltua hakata päätään seinään kymmeniä ja taas kymmeniä vuosia?
Kolonialismin aikakauden orjuuteen liittyen Suomestakin on haalittu orjia. Koskahan me mahdamme saada tästä historian epäkohdasta kompensaatiota suomalaiskansaa orjuuttaneilta valtioilta, kuten pääasiassa Venäjältä? Tietenkään tällaista ei ole mitään syytä jäädä odottamaan, koska olemme asemoituneet yhteiskuntamme teollisessa ja jälkiteollisessa vaiheessa länsimaiseksi hyvinvointivaltioksi, joka kuuluu poliittisesti korrektin liturgian mukaan samaan riistokapitalistiseen rintamaan tosiasiallisten siirtomaavaltojen kanssa.
Sen lisäksi nyky-Venäjää ei ole satojen vuosien takaisesta toiminnasta syyttäminen. Miksei tämä toimi kolonialismin osalta?
Ei nykyisten Ison-Britannian, Espanjan, Portugalin, Ranskan, Belgian, Hollannin ja Italian valtionpäänmiesten syntilistalle oikein ole mielekästä laskea sitä, mitä kyseisten valtioiden tai pikemminkin niiden edeltäjien toimintatapoihin kuului. Sitä paitsi niidenkin toimesta kehitysapua on annettu vuosikymmeniä tulosten jäädessä itseäni toistaen vaihteleviksi, ellei suorastaan kyseenalaisiksi.
Pitkällä tähtäimellä Suomen olisi ollut järkevämpää olla kehittymättä mihinkään suuntaan vaan jäädä heittopussiksi, joka olisi kansainvälisten velvoitteiden ja humanitaarisen syyllisyydentunnon vuoksi avunsaaja yksinomaan siksi, että hommat eivät ota sujuakseen sitten kerrassaan millään. Edellytykset tällaiseen reppanaksi heittäytymiseen voisivat olla vaikka karut luonnonolot. Koetapa mennä viljelemään perunoita, kun ulkona on 30 astetta pakkasta ja puoli metriä lunta.
Valkoisen miehen taakka on sopimuskieltä hyväksi käyttääkseni luonteeltaan toistaiseksi voimassa oleva, eli ikuinen, ellei jompi kumpi sopimusosapuoli katso osallistumisvelvoitettaan sopimukseen päättyneeksi syystä tai toisesta.