"Budjettineuvottelija Raimo Sailas (sdp) laati Viinasen toimeksiannosta piinkovan säästöohjelman vuosille 1993-1995. Helpottaakseen ministeriin kohdistunutta rankkaa julkisuuspainetta budjettipäälikkö otti säästölistan nimiinsä. Legendaariseksi tullut Sailaksen lista vaati eläkelainsäädännön kiristystä, lasten päivähoidon ja kotihoidon tuen supistusta ja toimeentuloturvan kutistusta. Sailaksen listan logiikkaa oli vaikea kiistää. Kun kustannuksia on pienennettävä paljon, niitä on vähennettävä sieltä, missä liikkui paljon rahaa." Näin kirjoittaa Jukka Tarkka 2015 ilmestyneessä kirjassaan "Venäjän vieressä".
Marraskuussa 1991 devalvoinnin vaikutuksesta Suomen kansantalouden tila näytti aluksi korjaantuvan, mutta alkuvuodesta 1992 kriisitunnelmat kiristyivät taas nopeasti. Maaliskuun alussa Standard & Poor`s pudotti Suomen luottokelpoisuutta kerralla kaksi pykälää luokkaan AA-. Kansainvälinen lainoitus oli loppumaisillaan ja valuuttaa karkasi miljardeja päivässä. Täysi katastrofi, toteaa Tarkka. Talvikuukausina 1993-1994 työttömiä työnhakijoita oli puoli miljoonaa. Kustannukset kasvoivat kolmessa vuodessa muutamasta miljardista yli 20 miljardiin markkaan."
Tuntuuko jotenkin tutulta? Historia toistaa itseään, eikä devalvaatiota ole enää apunamme.
Entä nyt tänä päivänä? Samainen Standard&Poor´s pudotti Suomen AA+ luokkaan jo lokakuussa 2014. Ja nyt viimeisin luokitus tapahtui viime perjantaina, kun luottoluokitusyhtiö Fitch laski Suomen AA+, eli toiseksi parhaimpaan luokkaan. Kuulemma luottoluokittajilla on tapana, että kun luokitus laskee parhaasta luokasta, laskee se myöhemmin vielä enemmän...lumipalloefektiä... Kysymys kuuluukin, onko meillä tähän varaa ? Käytännössä parempi luottoluokitus ja valtio saa lainaa edullisemmin, eli mitä pitempään vaikeat ajat jatkuvat, niin sitä kalliimmaksi lainaraha tulee, kun korot nousevat.
Meillä ammattiyhdistysliikkeet ja tavalliset kuluttajat eivät vieläkään ymmärrä, kuinka vakava tilanne tulee vielä olemaan. Kuitenkin pienetkin loma- yms. edut ovat niin tärkeitä ettei näistä hyvinä aikoina saavutetuista eduista kukaan voi yhtään luopua. Eilinen joukkovoimaliike oli saanut noin 8000-ihmistä liikkeelle ja hallitusta huudettiin kumoon. Näinhän se aina on, jos juuri minun etuisuuksiini kosketaan näkemättä sitä, että voi olla vieläkin pahempaa tulossa? Eikä se tule olemaan helppoa.
Lienee melkoisen selvää, että nyt kun hallitus on puuttunut voimakkaasti asioihin, joita työmarkkinajärjestöt hoitivat aikaisemmin täysin oman päänsä mukaan etuja aina lisäten, vaikka taloudellinen tilanne ei sitä olisi sallinutkaan. Taloutemme kilpailukykyä pitää parantaa kustannuksia alentamalla. Se ei ole onnistunut, koska Suomi mataa Euroopan heikommin menestyneiden maiden listalla heti Kreikan jälkeen. Vai miten tämä pitäisi ymmärtää?
Yksilöille tulee tietysti sallia taloudellinen menestys, mutta toisaalta erilaiset sosiaaliset menot ja vaateet pitää kantaa yhteisvoimin. Nyt kansalaiset alkavat olla vahvasti sitä mieltä, että meillä on joukko turhan yläluokkaisia palkkajohtajia, joilla itsellään ei ole pienintäkään riskiä tuloksista. Jos olet huono johtaja ja teet vääriä päätöksiä muihin vastaaviin yrityksiin verraten, sinut sanotaan muutaman vuoden päästä irti. Mutta toisin kuin tavallisten ihmisten irtisanomiset, niin voit ennakkoon sopien saada muhkean erorahan ja ison lisäeläkkeen vielä kaiken päälle.
Onhan näistä ollut puhetta täällä Puheenvuorossakin lukuisia kertoja ja omat puolustajansa löytyvät aina isosta joukosta, ja helposti väärin perustein ymmärtäen. Ei kukaan halua kieltää isoa palkkaa menestyvältä, muita paljon fiksummalta, luovalta ja idearikkaalta johtajalta, joka luo yrityksen menestyksestä sen suurimman osan. Kysymys onkin, missä kulkee kohtuullisuuden ja oikeudenmukaisuuden raja. Huomatkaa se, että en puhu pienyrittäjistä, joilla on yksi iso taakka kannettavanaan, jotta pääsemme nopeammin tämän kuilun yli.
Kansa kapinoi helposti, jos kokee epäoikeudenmukaista kohtelua eri ryhmien välillä, eikä itse halua antaa tuumaakaan periksi pienistäkään eduistaan, jos tämä ylin johtoporukka ei tee samoin. Sitäkin kannattaisi yhtiöiden hallituksissakin joskun miettiä, vaikka meillä hyvät veljet pyrkivätkin aina kasvattamaan muiden ja itsensä kaltaisten palkkapussia. Emmehän halua yhteiskuntarauhan rikkoontuvan tässä meidän vielä suhteelisen sopuisassa lintukodossamme. Meillä on vastuu myös tulevista sukupolvista ja heidän velkataakastaan, jos emme saa oikaistua meidän omia menojamme kohtuulliselle tasolle - emme itse voi elää hyvällä omallatunnolla velaksi, jota emme itse pysty niitä maksamaan takaisin.
Eilen HS:n " Merkinnöissä" kirjoittaa hallintopäälikkö Jaakko Lähteenmäki: " Rakastan lastani. Olisin valmis astumaan tuleen hänen puolestaan. Niin varmaankin useimmat muutkin vanhemmat omien lastensa puolesta." Kyllä, ja lisäisin tähän vielä omat lastenlapsetkin mukaan.
"Suomella menee huonosti. Yhä pienenevä työllisten joukko pitäisi elättää alati kasvavaa joukkoa työelämän ulkopuolisia. Julkiset menot ovat noin 10 miljardia euroa suuremmat kuin kuntien valtion tulot. Vajaus katetaan velanotolla."