Anu Ubaud kirjoitti tänään Hesarissa otsikolla “Tyttö pukeutuu pinkkiin – ei tehdä siitä ongelmaa”. Tavallaan olen Ubaudin kanssa samaa mieltä siitä, että pukeutukoot tytöt kaikin mokomin pinkkiin, jos siitä tykkäävät. Niin sanottu “perinteinen” tyttömäisyys ei ole sen huonompi tapa ilmentää sukupuoli-identiteettiään kuin muutkaan tavat.
Asiahan ei kuitenkaan ole ihan niin yksinkertainen. Kyse on siitä, mitä pinkki prinsessatouhu kenellekin symboloi.
Kun olin lapsi 1970- ja 80-luvuilla, lastenkirjallisuus ja populaarikulttuuri tarjosivat tyttöyden malliksi Peppi Pitkätossua, joka toki oli hauska ja rohkea, mutta jolla oli tukka sekaisin ja rumat vaatteet. Satukirjojen prinsessat puolestaan istuivat näteiksi laitettuina odottelemassa prinssiä, ja heidän elämänsä vaikutti kovin tylsältä. Oli myös Anni Polvan Tiina, joka kovasti yritti olla kunnon tyttö, mutta jotenkin aina lettinauhat hukkuivat ja polvet menivät ruvelle. Ja Viisikon Pauli, joka oikeastaan halusi olla poika.
Siinä vaiheessa, kun vastakkainen sukupuoli alkoi kiinnostaa, oli monenlaisia tyttöyteen ja naiseuteen liittyviä narratiiveja: Älykkäät tytöt eivät saa poikaystävää. Pienirintaiset tytöt eivät saa poikaystävää. Tyttöjen kuuluu kuunnella ja hymyillä nätisti, kun pojat puhuvat. Tytöt eivät saa olla seksuaalisesti aktiivisia.
Kun itse olin kovaääninen ja rääväsuinen, enkä yhtään osannut tai halunnut istua hiljaa kuuntelemassa, kun joku puhui läpiä päähänsä, tuli aika usein sellainen tunne, etten osaa olla oikealla tavalla tyttö. En kuitenkaan ollut mikään “poikatyttö”, vaan pidin kovasti kauniista vaatteista, vaapuin kiikkerillä korkokengillä ja laitoin tukkaani tuntikausia. Hirveästi henkistä energiaa kului siihen huolenaiheeseen, kiinnostuuko kukaan poika minusta ikinä, kun olen tällainen.
Ubaud kirjoittaa kolumnissaan Disneyn Frozen-elokuvasta, jonka ansiosta vaaleansinisestä tuli uusi pikkutyttöjen lempiväri. Minusta Frozenin Anna ja Elsa ovat ennen kaikkea tuoneet valkokankaalle sellaisen tyttöyden mallin, jossa saa olla samaan aikaan hurja ja omatoiminen ja kuitenkin pukeutua hienoon mekkoon. Samaa sarjaa ovat myös Disneyn Helinäkeiju-elokuvat. Ne ovat mannaa tytöille, joiden prinsessamekko saattaa toisinaan revetä puuhun kiivetessä, ja tukasta voi löytyä käpyjä.
Kun itse toisinaan irvistelen pinkeille prinsessajutuille, se ei johdu siitä, että väheksyisin tyttömäisyyttä tai vastustaisin prinsessoja sinänsä. Itsekin olen viisivuotiaana leikkinyt prinsessa Dianan häitä äidin alushame päässä, että se siitä.
Puhina ja närkästys johtuu siitä, että muistan aivan liian hyvin, minkälaista oli kasvaa ympäristössä, jossa tyttöyteen ja naiseuteen liittyvä diskurssi ja roolimallit olivat pääosin voimakkaassa ristiriidassa oman itseni kanssa. Ja myös siitä, että olen huomannut, miten oma topakka, älykäs ja räväkkä pikku tyttäreni on omaksunut erinäisistä prinsessa- ja keijuaiheisista tv-sarjoista ajatusmalleja, joiden mukaan tyttöjen kuuluu olla passiivisia.
Isoksi kasvaminen on ihan tarpeeksi raskasta ilman, että pitää koko ajan taistella omaa perusluonnettaan vastaan.
Siksi olen sitä mieltä, että tarvitsemme enemmän sen tyylisiä narratiiveja kuin Shrek-elokuva, jossa kapeauumainen prinsessa löytää onnen vasta muututtuaan vihreäksi piereskeleväksi jätiksi. Toivon myös enemmän pikkutytöille suunnattua viihdettä, jossa päähenkilöiden ei tarvitse olla Barbie-nuken näköisiä voidakseen viettää vauhdikasta elämää ystävineen, seikkailuineen ja romansseineen. Ja toivon, ettei jokaikiselle lasten elämän alueelle tarvitse luoda prinsessaversiota.
Prinsessat ovat kivoja. Tytöt ovat ihania. Aina tyttöjen ei tarvitse olla prinsessoja.