Katselin 17.3.2016 A-studiota, jossa käsiteltiin koulutussäästöjä. Sitä kuunnellessani korvaani särähti, kun käytännönprofessori (professor in practice) Pekka Mattila, Aalto-yliopistosta, väitti, että hänen edustama yliopisto on Suomen toiseksi paras yliopisto. Asia ei tietääkseni ole niin itsestään selvä. Päätin ottaa selvää ja löysin aivan muuta.
Professori Mattila aivan oikein korosti, että yliopistojen – ainakin sen tutkimuksen – laatua tulee mitata julkaisukanavien laadun ja julkaisujen saamien viittausten määrällä. Niinpä oletan, että hänellä oli tällainen tieteellinen laatu mielessä sijoittaessaan Aalto-yliopistoa Suomen kartalle.
Nykyisin on olemassa useita yliopistojen vertailulistoja ns. Shanghain listan ollessa niistä tunnetuin. Sillä listalla Aalto yliopisto sijoittuu suomalaisten yliopistojen keskinäisessä vertailussa jaetulle sijoille 4-7, Helsingin yliopiston ollessa ykkönen (globaalissa vertailussa sijalla 67) ja Oulun yliopiston ja Turun yliopiston jaetuilla sijoilla 2-3 (globaalissa vertailussa sijoilla 301-400). Shanghain listan suurin rakenteellinen heikkous on, että se suosii resursseiltaan suuria yliopistoja. Osoitin, aikaisemmassa US-puheenvuorokirjoituksessani (14.2.2016), että parhaat ns. maakuntayliopistot Suomessa painivat Shanghain listan mukaisin kriteerin aivan samassa sarjassa kuin Helsingin yliopisto, kun otetaan resurssit eli rahoitus ja akateemisen henkilöstön määrän huomioon.
Vaikka Shanghain listan vahvuus on sen kriteerien objektiivisuus, se mittaa tieteen laatua varsin suppeasti ottaen huomioon Nobelin ja Fieldsin –palkinnot, paljon viitatut tutkijat eri yliopistoissa ISI Web of Science-tietokannassa ja julkaisut Science- ja Nature-lehdissä. Itse julkaisujen yhteydessä se ei huomioi niiden tieteellistä vaikuttavuutta (viittauksia), vaan kriteerinä on vain se, että julkaisukanavana on ollut ISI Web of Science-tietokantaan sisältyvät tieteelliset lehdet.
Times Higher Education (THE)-lehti julkaisee toista tunnettua vertailulistaa, joka ottaa myös julkaisujen saamat viittaukset huomioon. THE-lista koostuu viidestä osiosta: opetus (painotus 30 %), tutkimuksen maine, rahoitus ja volyymi (30 %), tutkimuksen vaikuttavuus (viittaukset) (30 %), kansainvälisyys (7,5 %) ja rahoitus teollisuudesta (2,5 %). Valitettavasti THE-lista on varsin markkinointi-orientoitunut, jossa korostetaan yliopiston mainetta (reputation) sekä opetuksessa ja tutkimuksessa enemmän kuin toiminnan tuloksia. Esimerkiksi tutkimuksen maineen, rahoituksen ja volyymin tapauksessa pelkän maineen painokerroin on 18 %, tutkimusrahoituksen 6 % ja tutkimuksen volyymin samoin 6 %.
THE-listan tapa laskea tutkimuksen volyymi sinänsä näyttää varsin järkevältä, koska siinä otetaan huomioon instituution koko ja tieteenalaerot. En kuitenkaan löytänyt tietoja vertailtavien yliopistojen saamista pistemääristä tutkimuksen volyymiä koskien, jotta olisin voinut tarkastella sitä irrallaan maine-arvioista.
Tutkimuksen vaikuttavuus-osio on THE-listan todellinen vahvuus. Se ottaa huomioon julkaisujen – sekä lehti- että konferenssipaperien - saamat viittaukset Elsevierin Scopus-tietokannan tietojen perusteella. Viittaukseen perustuva laskentatapa myös vaikuttaa varsin järkevältä, koska se huomioi tieteenalaerot. Viimeisimmässä THE-listassa on otettu mukaan saadut viittaukset vuosina 2010-2014.
Aalto-yliopisto menestyy THE-listalla Helsingin yliopiston (sija 76 globaalisti) jälkeen toiseksi parhaiten suomalaisista yliopistoista (sijoittuen sijoille 251-300). Se on myös suomalaisista yliopistoista toiseksi paras tutkimuksen volyymia, rahoitusta ja mainetta koskevassa osiossa. Helsingin yliopiston on tämän osion mukaan aivan ylivoimainen Suomessa (pistemäärä 60,4), kun Aalto-yliopiston saama pistemäärä on 32,8. Seuraavaksi parhaalla eli Jyväskylän yliopistolla pistemäärä on 25,5. Voin kuitenkin kuvitella, että Aalto-yliopiston maine ja tutkimusrahoitus ovat aivan eri tasoa kuin Jyväskylän yliopiston, joten kyseiset luvut eivät kuvaa tutkimuksen volyymiä, joka ymmärtääkseni professori Mattilankin mukaan on ensisijaisempi kuin maine ja rahoitus.
Viittauksiin perustuvan osion mukaan Aalto-yliopisto on Suomen kuudenneksi paras yliopisto. Sen edelle sijoittivat Helsingin yliopisto (pistemäärä 82,1), Turun yliopisto (pistemäärä 65,8), Itä-Suomen yliopisto (pistemäärä 65,1), Tampereen yliopisto (pistemäärä 63,7), ja Oulun yliopisto (pistemäärä 62,3), kun taas Aalto-yliopiston vastaava on 62,1.
Leidenin yliopisto julkaisee kolmatta yliopistojen vertailulistaa. Sen viimeisin versio perustuu ISI Web of Science-tietokannan mukaiseen julkaisutietoihin kattaen vuodet 2010-2013. Kyseinen vertailu sisältää useita indikaattoreita kuten julkaisujen kokonaismäärä tieteellisissä lehdissä, sellaisten julkaisujen määrä ja osuus, joiden saamat viittaukset ovat top-1 prosentin joukossa, kun otetaan huomioon tieteenala ja julkaisuvuosi, sekä vastaavasti top-10 prosentin julkaisujen määrä ja osuus. Osuus lasketaan jakamalla kyseinen top-1%- ja top-10%-julkaisumäärä julkaisujen kokonaismäärällä.
Leidenin listalla Aalto-yliopisto menestyy suomalaisista yliopistoista toiseksi parhaiten, kun tarkastellaan julkaisujen kokonaismäärää. Se on yhdessä Jyväskylän yliopiston kanssa toiseksi paras top-1%-julkaisujen osuudessa (1,0 %) ja toiseksi paras top-10%:n tapauksessa.
Leidenin listan heikkous on, ettei se ota huomioon yliopistojen kokoa. Ottaakseni koon huomioon hyödynnän laskelmissani Opetushallinnon Vipunen-tilastopalvelun antamia opetus- ja tutkimushenkilöstön määrätietoja kattaen henkilöt professoreista tohtorikoulutettaviin. Käytän vuoden 2011 tietoja, koska se on ensimmäinen vuosi tietokannassa, jossa tiedot näyttävät luotettavilta. Jaettaessa julkaisujen lukumäärä opetus- ja tutkimushenkilöstön määrällä, Helsingin yliopisto on selvä ykkönen (1,64 julkaisua per henkilö), Turun yliopiston (1,46), Itä-Suomen yliopiston (1,44), Oulun yliopiston (1,32), Tampereen yliopiston (1,28) ja Jyväskylän yliopiston (1,10) ollessa seuraavina. Aalto-yliopisto on tässä tutkimuksen tuottavuusvertailussa heikoin keskeisistä suomalaisista yliopistoista (1,06).
Tämän tuottavuusvertailun heikkous on, ettei se ota huomioon tieteenalaeroja. Sen mukaan viidessä julkaisutoiminnan suhteen tuottavimman yliopistossa on mukana lääketiede, jossa tunnetusti julkaistaan paljon. Leidenin antamat tiedot top-1%- ja top 10-%-julkaisumääristä muodostavat tässä suhteessa paremman vertailukohdan, koska ne sisältävät tieteenalakohtaisen analyysin tunnistaessaan kyseiset top-julkaisut. Kun otetaan huomioon opetus- ja tutkimushenkilöstön määrä, Helsingin yliopisto on ykkönen top-1%-julkaisujen tuottajana (0,018 top-1%-julkaisua per opetus- ja tutkimushenkilö), Itä-Suomen yliopiston, Turun yliopiston ja Tampereen yliopiston ollessa seuraavina (kaikilla 0,012 top-1%-julkaisua per henkilö, kymmenestuhannesosien ratkaistessa niiden keskeisen järjestyksen). Jyväskylän yliopiston ja Aalto-yliopisto tulevat seuraavina (0,011) ja Oulun yliopisto peränpitäjä (0,009).
Tilanne muuttuu hieman, kun tarkastellaan top-10%-julkaisuja. Helsingin yliopistolla on niitä 0,18 per opetus- ja tutkimushenkilö, Turun yliopistolla 0,14, Itä-Suomen yliopistoilla 0,13, Oulun yliopistolla 0,12, Tampereen ja Jyväskylän yliopistoilla 0,11 (tuhannesosien ratkaistessa sijoituksen) ja Aalto-yliopiston on peränpitäjä (0,10).
Summa summarum, Helsingin yliopisto on eittämättä Suomen johtava yliopisto, vaikka otetaan huomioon sen suurempi koko muihin suomalaisiin yliopistoihin verrattuna. Ainoa objektiivinen asia, jossa Aalto-yliopisto menestyy on top-1%- ja top-10%-julkaisujen osuus kaikista sen julkaisuista Leidenin listalla. Sen mukaan se mitä Aalto-yliopistossa julkaistaan (ISI Web of Science-tietokannan mukaan), pyrkii olemaan valikoivampaa kuin muissa suomalaisissa yliopistoissa Helsingin yliopistoa lukuun ottamatta. Mutta opetus- ja tutkimushenkilökunnan määrään suhteutettuna Aalto-yliopisto tuottaa kokonaisuudessaan sekä vähemmän top-1%- ja top-10%-julkaisuja kuin muut yliopistot. Se viittaa, että sillä on ongelmia tutkimuksen tuottavuudessa ja laadussa.
Näiden faktojen jälkeen Aalto-yliopistoa täytyy melkein onnitella erinomaisen onnistuneesta imagon rakentamisesta sekä kotimaassa että ulkomailla. Markkinoinnin professori Pekka Mattilan esiintyminen A-studiossa 17.3.2106 voi nähdä osaksi kyseistä imagokampanjaa, jota suomalainen media kritiikittömästi tukee. Kuitenkin kun kyseessä on Ylen asiaohjelma ja erityisesti kun vierailijoina on professoreina esiintyviä henkilöitä, toivoisi, että he koettavat pitäytyä tosiasioissa.
Kyseistä A-studiota katsoessa oli mielenkiintoista havaita, että professori Mattila kehui kahteen kertaankin Aalto-yliopiston asemaa Suomen toiseksi parhaana yliopistona, kun taas toisella vieraalla, professori Teivo Teivaisella Helsingin yliopistosta, oli varaa antaa arvo ns. maakuntayliopistoille. Hän toi rehellisesti esille, että niissä myös tehdään aivan tasokasta tutkimusta - niin kuin tehdäänkin. Eli ero on professorilla ja professorilla.