Suomalaisen poliittisen historian vinosuuntauksia yritetään vimmatusti jäädyttää. Se on ymmärrettävää sen vuoksi, että sen keskeiset jälkikäteisesti rakennetut elementit ovat romahtaneet tosiasioiden paineessa. Asiaan liittyy arveluttavia piirteitä. Pääjäädyttäjiä on, kukas muu kuin Erkki Tuomioja. Koko joukko enimmäkseen harrastelijoita seuraa Tuomiojaa kuin hai laivaa murusten toivossa. Ensin selvitän vapaamuotoisesti taustaa, sitten otan esille joitakin todella räikeitä esimerkkejä.
Olin tehnyt uravalintani vuoden 1969 aikana istuessani nimismiehenä Iin suuren poliisipiirin päällikkönä. Ratkaisua pohjusti Ranskalainen kansakoulu vuosina 1950 - 1955. Ihailemani johtajatar Mlle Servé sai minut innostumaan opiskelusta. Hän nostikin minut valmistavalta 0-luokalta ensimmäisen luokan yli suoraan toiselle luokalle. Koulu ei vielä johtanut yliopistoon. Siksi Ressun ranska-pohjainen kielilinja, jota kutsuttiin myös diplomaattilinjaksi, ajoi kohdallani samaa asiaa. Ura lakimiehenä oli myös auki: Iin tuomiokunnan notaarinpaikka oli varma, samoin jatko poliisipäällikkön uralla. Rima ei värähtänyt, kun minut valittiin karriäärivirkamieheksi diplomaattiuralle. Pian jouduin presidentti Kekkosen lähipiiriin, neuvostoasioiden ja Suomen länsimaisen puolueettomuusaseman puolustamisen ytimeen.
Kun aidosti historiasta kiinnostuneena nuorena juristina, valtiotieteen ylioppilaana ja ulkoministeriön virkamiehenä viimeistelin vuonna 1970 pro gradu -tutkimustani Helsingin yliopistossa, törmäsin ensimmäistä kertaa pahaan vinoilmiöön. Graduni otsake on: "Reunavaltiopolitiikan maininkeja. Miksi reunavaltioiden ulkoministerien säännönmukaiset konferenssit päättyivät vuonna 1925?". Se perustui alkuperäisaineistoon.
Olin joulukuun vuonna 1970 UM:stä virkavapaalla viimeistellessäni graduani. Jätin sen pian tarkastettavaksi. Sen jälkeen olen kuullut kummia. Valtiotieteellisessä tiedekunnassa oli opettajia, jotka ilmoittivat pitävänsä Jukka Seppisen gradua neuvostovastaisena. Sain sittemmin kuulla kansliasta, että jotkut olisivat kieltäytyneet arvioimasta sitä. Kuulostaa lainvastaiselta. Kuitenkin löytyi kaksi asiallista silloista dosenttia, jotka sen hyväksyivät vaivatta arvosanalla kiittäen hyväksytty. Syy merkillisiin syytöksiin paljastui: oli neuvostovastaista tuoda esille Viron, Latvian ja Liettuan olleen itsenäisiä valtioita.
Silloin kolahti: tulisin aina pitäytymään tiukasti faktoihin, jollainen Baltian maiden itsenäinen status tuolloin oli. Juristin koulutus ja toiminta nimismiehenä sekä syyttäjänä käräjillä auttoivat avautuneessa radikalismin ja marxilaisuuden käsitteistöviidakossa pitämään kurssin todellisuutta vastaavana. Poikkeaminen tosiasiasta olisi tuomarille tai poliisille vakava virkarikos. UM:n virkamiehet ovat voineet elää sosiaalidemokraattisten presidenttien aikana kuin siat vatukossa, lainatakseni Kalevi Sorsan käyttämää ilmaisua. Olen tänään ammattihistorioitsijana edelleen samalla faktapohjaisella ja analyyttisellä tiellä. Menetin turhan tittelinkipeyden samalla, kun havaitsin suoranaisilla valheargumentoinnilla ja nuoleskelemisella (lip-service) noustavan muodolliseen, hyvin palkattuun akateemiseen kärkeen - ja muihin virkoihin sekä poliittisiin asemiin Suomessa. Asema ei ollutkaan seurausta pätevyydestä, vaan mielistelytaidoista.
Poliittiseen historiaan (ja politiikkaan) pesiytynyt suomalainen suomettumiseen johtanut käyttäytyminen muistutti neuvostohistorioitsijoiden asenteita. Olin esimerkiksi vuonna 1975 UM:n poliittisen osaston edustajana suomalais-neuvostoliittolaisen historiatoimikunnan kokouksessa. Neuvosto-osapuoli kielsi Molotovin-Ribbentropin elokuun 1939 sopimuksen sisältäneen salaista etupiirijakoliitettä. Nykyisinä aikoina presidentti V. Putin on lausunut myönteistä kyseisestä sopimuksesta. Se kuitenkin perusti Neuvostoliiton liittosuhteen natsi-Saksan kanssa ja oli tuhoisa lukuisille kansoille. Suomi oli vuonna 1939 ensimmäisiä länsimaisia demokraattisia valtioita Ranskan ja Ison-Britannian ohella, jotka nousivat vaikuttavalla tavalla diktaattoreiden Hitlerin ja Stalinin toimintaa vastaan. Ylpeys hiipii mieleeni asiasta.
Entinen ulkoministeri Erkki Tuomioja oli radikalismin kärkihahmoja jo 1960 -luvulta alkaen. Muistan renkutuksen "Tuomiojan Erkki, edistyksen merkki". Hän ei tehnyt silloin vaikutusta minuun, no - ei tee vieläkään. Vasemmistoradikalismi, jos mikä, oli Neuvostoliitolle kuuluisaa "hyödyllisten idioottien" toimintaa. Vastaavaa menoa löytyi paljon Kepusta, vaan ei Johannes Virolaisen joukoista, jopa osin kokoomuksesta.
Erkki Tuomiojan sukutausta on hänen asemansa pohja. Isoäiti, neuvostovakooja ja törkeästä maanpetoksesta elinkautiseen vuonna 1942 tuomittu Hella Wuolijoki on kaiken ydin. Wuolijoki vakoili ja toimi kuin illegaali residentti. Hän ei pyrkinyt rauhaan laillisen Suomen hyväksi. Muu on pelkkää myyttiä. Hella Wuolijoki oli Stalinin puudeleita. Stalin nosti Wuolijoen vankilasta käytännössä Yleisradion pääjohtajaksi. Wuolijoen kommunistinen propaganda kaikui kautta maan kyllästymiseen asti, kunnes Wuolijoki erotettiin vuonna 1950. Wuolijoki nosti vävynsä Sakari Tuomiojan hallitukseen syksyllä 1944. Erkki on siis nepotismin seuraus ja yrittää sievistellä isoäitinsä raakaa todellisuutta. Wuolijoki oli valitettavasti jopa lähelläni: hän istui Ranskalaisen kansakoulun johtokunnassa vahtimassa tuota hienoa koulua.
Räikeitä historiaväärennöksiä on Suomi ollut sotien jälkeen tulvillaan. Neuvostoliitto pyrki syyllistämään Suomen aloittamastaan sodasta. Se väitti kaikenlaista, joita väitteitä Suomessa alettiin sotien jälkeen apinoimaan suosion toivossa. Britit ihmettelivät Suomen siirtymistä harjoittamaan "lip-service"-politiikaa. Kun Suomessa padottiin äärilaitoja vasemmalla ja oikealla ennen sotia, on yritetty väittää natsimielisyyden nousseen. Kun sisäpolitiikka vakiintui keskustahakuiseksi punamullaksi, siis maltillisen tannerilaisen sosiaalidemokratian ja maalaisliiton yhteistyöksi, edelleen väitettiin sotien jälkeen natsimielisyyden vahvistuneen. Kun sota syttyi, piti sanoa Suomen epäonnistuneen ulkopolitiikan johtaneen siihen. Kun Suomi julistautui vuonna 1935 pohjoismaiselle puolueettomuuslinjalle, se kuulemma lähestyi natsi-Saksaa, joka luovutti silmää räpäyttämättä Suomen Neuvostoliitolle elokuussa 1939. Hitlerillä ei ollut tuolloin minkäänlaista intressiä Suomessa.
Väite Suomen liittolaisuudesta jatkosodan aikana natsi-Saksan kanssa on romahtanut pölykasaksi ja huuhtoutunut likaviemäriin. Pelkkä logiikka sen romahduttaa, saati tosiasiat. Suomi käytti natseja hyväkseen Neuvostoliiton kuolettavan uhan alla. Väite Liittoutuneiden Suomelle osoittamasta antautumisvaatimuksesta Teheranissa 1.12.1943 on perustunut suoraan valheeseen. Eivät kai sitä esittäneet tohtorit ole olleet niin täysin lukutaidottomia idiootteja, etteivät osaa lukea selvää tekstiä? Tapahtui päinvastaista. Roosevelt, Churchill ja Stalin tunnustivat Suomen erillissota-aseman ja päättivät neuvotella Suomen sodasta. Prosessi alkoi Tukholmassa, jossa Paasikivi tapasi Kollontain helmikuussa 1944. Paasikivi tosin lupasi kahden kesken Karjalan Stalinille ja talvisodan rauhan rajan, vaikka presidentti, hallitus, eduskunta ja Mannerheim hakivat Suomelle parempaa rajaa. Paasikivi pelasi omavaltaisesti Stalinin hyväksi kaksilla raiteilla. Roosevelt puolestaan toivoi Stalinilta Viipuria Suomelle.
Yhdysvallat oli puolueeton talvisodan aikana ja vielä jatkosodan alussa aina Japani hyökkäykseen Pearl Harboriin 7.12.1941 saakka. Silloin natsi-Saksa ja sen liittolaiset julistivat pian sodan Yhdysvalloille. Suomi ja Yhdysvallat olivat ystävällisissä diplomaattisissa suhteissa pitkään, aina heinäkuulle 1944, jolloin Rytin tunnettu henkilökohtainen paniikkikirje Hitlerille aiheutti katkoksen diplomaatisissa suhteissa, vaan ei sotatilaa. Keskinäinen ystävyyssuhde ei siitä todellisuudessa huojahtanut. Suomessa on päässyt pitkälle tietämättömyydellä näistä tosiasioista - tai suoralla valehtemisella. Edelleenkään en usko niin paljoa poliittisen historian tohtorin lukutaidottomuuteen.
Vakavia ovat myös neuvostotiedustelun merkittävän roolin peittämisyritykset Suomessa. Ns. kotiryssäjärjestelmä teki paljon pahaa, mutta oli suuri menestys Neuvostoliitolle, joka sai Suomen sisäpolitiikan sekaisin ja oli vähällä nielaista koko maan leiriinsä. Tässä prosessissa olleita presidenttejä olen myös tutkinut koko lailla, ja jatkoa seuraa. Kansakunnan täytyy oman etunsa ja tulevaisuuden rakentamiseksi saada tietoa tapahtuneista tosiasioista, niin salaisiksi kuin niiden usein haluttaisiinkin jäävän.
Erkki Tuomioja, joka kyttäsi kannoillani jonossa Helsingin yliopiston suuressa juhlasalissa valtiotieteellisen tohtoripromootiossa, hilluu maailmalla hankkeensa kanssa, joka tähtää poliittisen historian vinosuuntauksen jäädyttämiseen. Yrityksen nimi on jotain Historioitsijat ilman rajoja Suomessa. Nimi lienee matkittu ansiokasta työtä tehneiltä lääkäreiltä. Hän on käynyt Moskovassa, käyttää omaa henkilökohtaista etuaan ajaakseen väärin asemaansa entisenä ulkoministerinä ja yrittää vaikuttaa jopa entisiin ranskalaisiin kollegoihinsa keittiön kautta.
Onneksi tuotantoni on jo edennyt pitkälle. Se perustuu tosiasiafaktoihin, ristikuulusteltuun alkuperäiseen laajaan alkuperäisaineistoon. Paperit pysyvät, sillä tuskin sentään Suomen Kansallisarkisto putsaa arkistoaan. Uskon, että ei. UM:n arkistosta en ole vielä täysin varma. Tulevat tutkijasukupolvet löytävät kuitenkin aineiston. Tuotantoni, jonka laajentaminen on ajankohtainen asia, on myös käytettävissä.