Tämän kirjoituksen tarkoituksena on osoittaa, mistä maailmanlaajuiseen, teollis-teknologiseen elämäntapaamme kuuluva sukupolvien välinen kuilu johtuu, mihin se on johtanut ja mitä voimme tehdä kuilun kuromiseksi umpeen.
Monesti törmään ajatteluun, jossa syyllistetään nuoria sukupolvia uusavuttomuudesta tai haukutaan pullamössöksi. Tällaista ajattelua harjoittavien ihmisten mukaan nuoret eivät osaa sellaisia elämän perustietoja ja -taitoja, jotka vanhemmissa sukupolvissa ovat olleet itsestään selvyyksiä. Paheksutaan sitä, että vanhat perinteet eivät nuoria kiinnosta, ja että heidän aikansa uppoutuu kaikenlaisen nykyaikaisen hömpän kuten videopelien kanssa näpertelyyn. Tämä nähdään epäterveenä ja jopa loukkaavana vanhempia sukupolvia kohtaan. Kaikesta tästä sälytetään lopulta vastuu nuorille itselleen, koska he eivät osaa elää ihmisiksi niin kuin ollaan totuttu elämään.
Nyt on syytä pysähtyä ajattelemaan. Mitä ihmettä lapset voivat sille, minkälaisiksi aikuisiksi he tähän maailmaan kasvavat, jos heitä ei kukaan opasta tai ohjaa toivottuun suuntaan? Se, minkälaisia ”uusavuttomia” nykyiset ”pullamössösukupolvet” ovat, ei todellakaan johdu heistä itsestään, vaan siitä, millainen maailma heille on jätetty ja millaisia elämisen tietoja ja taitoja heille on opetettu tai jätetty opettamatta.
Eivät tämän päivän nuoria edeltäneet sukupolvet joitain poikkeusyksilöitä lukuun ottamatta yrittäneet vastustaa sitä kehitystä, joka on nykytilanteeseen johtanut, vaan sitä kiihdytettiin työllä ja asenteilla parhaan mukaan. Tämän päivän nuoria edeltäneet sukupolvet ovat omalla työllään luoneet seuraaville sukupolville sellaisen maailman, jossa heidän arvostamillaan asioilla ei ole enää virkaa, jos haluaa pärjätä elämässä yhteiskunnan asettamien mittapuiden mukaan. Ne nuoret, jotka perinnetaitojen ja -elinkeinojen kanssa kaikesta huolimatta haluavat ahertaa, ovat joutuneet hyväksymään vaatimattoman asemansa yhteiskunnan marginaalissa.
Toisekseen voidaan kysyä, kenen tehtävä olisi ollut opettaa seuraaville sukupolville sellaiset tärkeiksi koetut tiedot ja taidot, joiden puutteesta nyt syyllistetään nuoria ja nimitellään heitä pullamössöksi? Isän, joka ei ole opettanut poikaansa pilkkomaan puita kirveellä, ei pitäisi suhtautua alentavasti pojan haparoivaan kirveenkäyttöön. Pilkka osuu omaan nilkkaan. Ohjaaminen ja opastaminen ovat aina vanhemman sukupolven tehtäviä.
Tehtyä emme tekemättömäksi saa, joten tärkeintä on nyt keskittyä siihen, mitä teemme tässä ajassa, johon olemme kehityksen virrassa ajelehtineet. Olemme tilanteessa, jossa aiemmat sukupolvet heijastavat omaa nykyaikaan liittyvää kipuiluaan seuraaviin sukupolviin. Nämä puolestaan ymmärrettävästi turhautuvat ja jopa katkeroituvat siitä vanhemmille sukupolville. Esitän tärkeän kysymyksen: Olemmeko tarpeeksi kypsiä nousemaan tuollaisen vastakkainasettelun yläpuolelle ja ottamaan tietoisesti suunnan kohti uutta sukupolvien välistä yhteyttä?
Jotta uusi yhteys olisi mahdollinen, meidän on tultava tietoisiksi sukupolvien välisen kuilun todellisista synnyistä. Vaikka äsken sälytinkin hieman vastuuta nykytilanteesta vanhemmille sukupolville, tein sen vain osoittaakseni, että nuorten syyllistäminen on tässä asiassa turhaa ja tekopyhää. Vika ei kuitenkaan ole vanhemmissakaan sukupolvissa. On nimittäin niin, että ihmiset eivät hallitse kehitystä. Se, mikä koetaan hyväksi, arvokkaaksi ja ihmisarvoiseksi uhrataan ja unohdetaan, koska meidän on sopeuduttava johonkin, jota kutsumme kehitykseksi, ja jonka suuntaa kukaan ei hallitse. Kehitys ei sopeudu ihmisiin, vaan ihmiset sopeutuvat kehitykseen, josta on tullut vaikutuksistaan riippumatta päämäärä itsessään. Mieti oman kokemuksesi, havaintojesi ja tietämyksesi perusteella, voitko väittää muuta ja millä perusteella?
Kehitys on siten johtanut tilanteeseen, jossa elämäntapamme muutos on niin nopeaa ja hallitsematonta, ettei edeltävillä sukupolvilla ole heitä seuraaville mitään opetettavaa, eikä seuraavia sukupolvia juuri kiinnosta oppia edeltäviltä sukupolvilta mitään. Kuulostaa hullulta ja ihmisluonnon vastaiselta tilanteelta, mutta sellaiseksi ylistämämme kehitys on elämänehtomme muokannut. Siihen suuntaan näyttää kehitys kulkevan niin kauan kuin teollis-teknologinen yhteiskunta pysyy koossa. En ole löytänyt tähän muuta pätevää vasta-argumenttia kuin uskon päinvastaiseen.
Nyt on jälleen syytä pysähtyä totiseen ajatteluun sen sijaan, että kuittaisimme tähän mennessä kerrotun jollain ulkoa opitulla, ajattelemattomalla fraasilla kuten ”tuo on vain vanhojen hyvien aikojen haikailua”. Esitän seuraavat kysymykset: Onko nykyinen kehityksen suunta toivottava ja sen edustamat arvot ihmisyyden ja maapallon kannalta hyviä? Haluammeko kulkea tuohon suuntaan? Voimmeko tilanteelle yhtään mitään eli olemmeko vapaita ja riippumattomia vai niin perusteellisesti teknologian muokkaaman maailmankuvamme vankeja, ettemme pysty edes havaitsemaan omaa tilannettamme saati toimimaan?
Yhteiskunnallisella tasolla kehityksen suuntaan vaikuttaminen näyttää varsin toivottomalta. Tässä mielessä teknologinen determinismi (teknologian määräävä asema koskien yhteiskunnallisen kehityksen suuntaa) näyttää pitävän paikkansa. Haluaisin uskoa toisin, mutta sille ei tunnu olevan rationaalisia perusteita. Yksilötasolla valintoja arvokkaaksi katsomiensa asioiden eteen voi kuitenkin edelleen tehdä, joskin se vaatii tietoisuutta ja sinnikkyyttä. Kehityksen nimiin vannovan valtakulttuurin rinnalla voi elää toisin jo nyt - ihmisyyttä ja luontoa kunnioittavien arvojen viitoittamalla tiellä. Pienet ja tulevaisuuden kannalta arvokkaat sivu-uomat ovat mahdollisia, vaikkei niistä tässä vaiheessa tulisikaan valtavirtaa.
Sukupolvien välistä kuilua leventävän paheksunnan ja pullamössöpuheiden sijaan tarvitsemme siten tekoja, joilla voimme rakentaa siltaa tuon kuilun väliin. Ensimmäinen edellytys sillan rakentamiselle on tietoisuus tilanteestamme. Sen jälkeen tarvitsemme kiinnostusta, välittämistä ja ymmärrystä sekä ohjausta, opastusta ja mielekästä yhdessäoloa, joiden edellytyksiä ovat aika ja aito kohtaaminen. Kypsemmän sukupolven on näytettävä tietä. Sukupolvien välinen ketju on ihmisyyden perusedellytys, jonka eteen on syytä tehdä periksi antamatonta työtä, vaikkei se kehityksen armoilla aina tuottaisikaan välittömästi toivottuja hedelmiä. Silti meidän on tehtävä parhaamme.