Minkälainen olisi maailma, jos katkeruuden hedelmää eivät olisi maistaneet he, jotka ovat maailmaa muuttaneet paremmaksi?
Nelson Mandela oli varmaan katkera, koska hän joutui kärsimään kidutusta ja virumaan vankilassa vuosikymmeniä. Dalai Lama oli varmaan katkera joutuessaan maanpakoon, kun Kiina miehitti Tiibetin ja surmasi valtavan määrän tiibetiläisiä. Mahatma Gandhi oli varmaan katkera, kun Intia oli Iso-Britannian alusmaa. Martin Luther King, jr. oli varmaan katkera, kun mustilla ei ollut mitään oikeuksia Amerikassa. Malala Yousafzai oli varmaan katkera, kun hänet yritettiin tappaa, sillä hän ajoi tyttöjen/naisten tasa-arvoista asemaa koulutuksessa ja yhteiskunnassa, jossa naisilla ei ole oikeuksia (kannattaa lukea suomenkielinen Wikipedia artikkeli, jossa tästä ei ole edes mainintaa?) Näille katkerille ihmisille on myönnetty Nobelin Rauhanpalkinto – miksi? Suomalaiset toteavat vain, että miksi näistä katkerista ihmistä puhutaan, kirjoitetaan ja miksi heitä kuunnellaan? Virolaiset olivat varmaan katkeria, kun maa miehitettiin ja jouduttiin alistumaan Venäjän vallan alle viideksikymmeneksi vuodeksi.
Heille kaikille on yhteistä se, että ovat kokeneet jotain sellaista, joka koskee suuria kansajoukkoja, valtiota, etnistä taustaa, sukupuolten tasa-arvoa, vapautta, oikeudenmukaisuutta jne. Vapautta päättää omista asioista tasa-arvoisesti ja oikeudenmukaisesti, riippumatta valtaapitävien tahdosta suojata omia saavutettuja asemiaan suhteilla, aseilla ja väkivallalla. Em. henkilöt ovat sivistyneen maailman arvostamia Sankareita, heistä ei puhuta ”katkerina ihmisinä”. Vain Suomessa heitä pidetään ”katkerina ihmisinä”, joiden täytyisi päästä yli katkeruudestaan ja unohtaa kokemansa.
Tässä jälleen Sunnuntaisaarnani, nyt katkeruudesta, josta olen aivan eri mieltä, kuin suomalaiset psykologit ja Suomen media.
Kirjoitan nyt heistä, jotka ovat joutuneet kärsimään uskontojen, pelon, alistamisen, vallan, vääryyden ja epäoikeudenmukaisuuden tähden. Heistä, jotka muuttivat maailmaa paremmaksi.
Minä olen, varmaan monen mielestä, kirjoittanut tänne satoja blogeja katkeruudesta, josta en ole päässyt yli. Kuinka meidät, meidän yrityksemme, omaisuutemme ja kotimme ryösti SKOP:n pankkiirit. Surmattiin minun äitini ja kaksi veljeäni Suomen valtion hallussa olleen pankin toimesta ja poliitikkojen siunauksella. Ensin kidutettiin ja sitten surmattiin. Samoin tehtiin inkvisition aikaan Katolisen kirkon määräyksestä. On hyvin harva, sadoista tuhansista blogieni lukijoista, jotka ymmärtävät, että en kirjoita itseni vuoksi, vaan yritän blogeillani muuttaa Suomen lainasäädäntöä, vaikuttaa poliitikkoihin ja päättäjiin, että korruptio ja epäoikeudenmukaisuus loppuisi. En missään nimessä vertaa itseäni heihin, joista blogini alussa kirjoitan, mutta he kaikki ovat antaneet minulle esimerkeillään voimia ja rohkeutta tuoda Suomen epäkohtia esille. Siitä olen heille kiitollinen, sillä en tunne olevani yksin. Minulla ei vain ole sellaista väkivallan taustaa, että se ylittäisi median uutiskynnyksen, että keskustelua ja muutosta syntyisi.
Helppoa minulla olisi ollut tehdä tämä toinen kadehdittava valinta elämässäni.
Hyvin harva ymmärtää tai tietää sitä, että olisin voinut valita itse nämä viimeiset 10-vuotta elämästäni eri tavalla, ulosoton loppumisen jälkeen. Kadehdittavan hyvällä eläkkeellä eläen, nauttien maailman paratiiseista, suurkaupungeista ja pikkuisen luxus-elämästä paratiisisaarien valkoisilla hiekkarannoilla. Lämmitellen varpaitani kristallinkirkkaassa lämpöisessä merivedessä maaten valkoisella kuumalla hiekalla, kun tarjoilija tuo jääkylmää ranskalaista samppanjaa tuoreitten mansikoiden ja muiden eksoottisten hedelmien kera. Unohtaen kotimaani Suomen.
Lekotellen ilta-auringossa palmupuiden alla, ja tuntien kauniin hierojan pehmeiden painallusten hyväilyn ihollani. Nauttien illallisesta hyvien viinien kera tasokkaissa ravintoloissa. Yön saapuessa kääriytyen silkkisten lakanoiden alle uuden seuralaisen kanssa. Heräten pehmeästi auringon ensisäteiden valaistessa makuuhuoneen. Vaihtaen välillä maata ilmaston mukaan. Nauttien useista keväistä vuoden aikana, ja kansainvälisistä seurapiireistä. Olisin voinut elää näin, kuin tässä kuvasin, 365 päivää joka vuosi, unohtaen vastuuni Suomesta ja sen hyvinvoinnista. Voisin elää tulevaisuudessakin, koko loppu elämäni samoin, mutta valitsin toisen tavan, eli ”ruikutan” täällä blogeissani sitä, mitä minulle ja perheelleni Suomessa tehtiin. Mutta miksi, tällaisen epämiellyttävän elämän valinnan tein, siitä nyt kerron. Se, joka on lukenut aiempia blogejani tietää, että elin elämääni Kainuussa vaatimattomasti tehden vain työtäni yrittäjänä. Luovuin useasti perinnöistäni vapaa-ehtoisesti toisten hyväksi. Raha, maine ja kunnia ei ole minua varten. Se, että ne kaikki on viety minulta ja annettu ansiottomasti toisille, se ei ole oikein eikä oikeudenmukaista.
Ne eri konstini herättää nukkuvat
Olen yrittänyt saada blogieni lukijat kateelliseksi, mutta sekään ei tehoa. Ei ruikuttamisella, ei kateellisuuden herättämisellä, ei sanoilla, ei millään näytä saavan muutosta aikaan, jos ei ole apinana häkissä, veronmaksajien kustantamalla poliittisella pallilla. Valtamedia ja asiantuntija valta pitävät kansan tietämättömyyden otteessaan. Yksilöt on saatu keskittymään ja ajamaan vain omaa etuaan. Joka on ohittanut yhteisen edun, jonka seurauksen yksilöt joutuvat kärsimään, mutta vallan lähipiiriin kuuluvat henkilöt menestyvät. Tämä kappale oli tarkoituksella populistinen.
Eniten minä olen katkera siitä, että Suomessa sanalla katkeruus on negatiivinen kaiku.
Katkeruus on positiivinen tunne, joka on muuttanut ja muuttaa maailmaa paremmaksi, kun katkeruuden kokija tuntee vastuun, ei vain itsestään ja läheisistään, vaan kaikista tässä ajassa elävistä ihmisistä, ympäristöstä ja luonnosta. Katkeruus on energiaa, jota voidaan johtaa sähkön lailla ympäristöön ja se voi saavuttaa pimeimmänkin nurkan maailmassa. Tuoden sinne valoa, elämänvoimaa ja toivoa paremmasta tulevaisuudesta.
Kodin kuvalehti otsikoi:”Katkeruus on pettyneen suojakuori”
Iltalehti 31.3.2016: ”8 tapaa, jotka tekevät katkeraksi.”
Suomessa on outo ja väärä suhtautuminen sanaan katkera, katkeruus.
Wikipedia kertoo näin ” Argumentum ad odium (katkeruuteen vetoaminen) on tunneperäinen argumentaatiovirhe, jossa vastaväite pyritään kumoamaan sillä, että vastaväittäjällä on jotakin hampaankolossa väitteen esittäjää vastaan.
Ei, ei näin, sillä ihminen, joka on kokenut sortoa, kidutusta, epäoikeudenmukaisuutta tai muuta inhimillisyydelle vierasta, niin haluaa omien kokemuksiensa kautta lopettaa pahan ja muuttaa toisten elämän paremmaksi tulevaisuudessa, kuin itse on kokenut. Ymmärrän sen, että kaikilla ihmisillä ei ole siihen vahvuutta. Toiset ihmiset keskittyvät ajamaan vaan omia oikeuksiaan, ja kun oikeutta on saatu, niin katkeruus loppuu siihen. Kun oikeutta ei saa niin elämä loppuu siihen tai se lopetetaan oman käden kautta.
Se toinen vaihtoehto, jonka minä valitsin katkeruudessani.
Koin katkeruutta omalla kohdallani epäoikeudenmukaisuuteen. Valtavaa pettymystä isänmaahani Suomeen, jonka lakeihin, oikeuslaitokseen ja oikeudenmukaisuuteen olin jo pienestä pitäen oppinut luottamaan. En voinut uskoa, että puolueetonta ja riippumatonta oikeutta Suomessa ei saa. En voinut uskoa, että meidän suvun elämän työ voidaan varastaa oikeusviranomaisten tuella maassa, jota sukumme oli ollut rakentamassa, sen hyvinvointia lisäämässä. En voinut uskoa sitä, että isänmaani presidentti kutsuu koolle konklaavin, jossa antaa ohjeet tuomareille toimia lainvastaisesti rikollisten hyväksi ja heidän uhriensa vahingoksi.
Olen jo 24-vuotta yrittänyt tuoda meidän perheen kokemaa vääryyttä oikaistavaksi, mutta ilman mitään tulosta. Samalla yrittänyt vaikuttaa koko Suomen lainkäytön vääryyteen ja epäoikeudenmukaisuuteen, josta ovat kärsineet sadattuhannet suomalaiset ja kärsivät tänäkin päivänä. Olen yrittänyt tuoda julki niitä henkilöitä, tapoja ja toimia, joilla Suomen kansa on jaettu heihin, joille suodaan oikeutta ja heihin, joilla ei ole mitään oikeutta. Niin sanoi minulle myös SKOP:n pankkiiri puhelimessa, ”Teillä ei ole mitään oikeutta”, kun kysyin, että eikö meillä ole oikeutta yrittää saada yritystämme ja omaisuuttamme takaisin, joka on meiltä ryöstetty. (puhelunauhoite on minulla tallessa)
Suomi luisuu alamäkeä niin kauan, kuin valta ja vallan käyttö ei ole oikeudenmukaisuuteen ja tasa-arvoon pyrkivää. Jalka otettiin jarrulta 6.5.1992, nyt olisi aika jarruttaa.