Näin koulutusvälikysymys viikolla haluaisin kysyä miksi Suomi, jossa ylpeillään korkeatasoisesta koulujärjestelmästä, on tieteen tasossa jäänyt jälkeen Eurooppalaisista kilpailijamaista.
Oma näkemykseni on se että juuri peruskoulun menestys on tieteemme tason laskun merkittävimpiä syitä, sillä se on tuudittanut opetusministeriön siihen väärään kuvitelmaan että myös tiede -ja innovaatiopolitiikkaa on hallussa. Tieteemme tason lasku ja tutkijoilta saatu palaute kertoo karua kieltä siitä että näin ei todellakaan ole asia. Se että Suomessa on tehty linjatonta ja asiantuntematonta tiedepolitiikkaa jo pitkään johtuu pitkälti siitä että maamme tulevaisuuden kannalta ratkaisevan tärkeää ministeriötä on kerta toisensa jälkeen valittu johtamaan ministeri jolla ei ole mitään substanssiosaamista tieteestä. Toisaalta, jos ja kun tiedepolitiikasta vastaavana ministerinä toimitaan iltapäivälehden toimittajan työkokemuksella, olettaisi että ministerin tueksi hankittaisiin asiantuntijakokemusta. Sivistyslautakunnan puheenjohtaja Tuomo Puumala (Kesk.) myönsikin viime syksyn TUTKAS seminaarissa että kansanedustajat pystyvät ymmärtämään peruskoulutusta oman kokemuksensa perusteella, mutta että eivät he taida tieteen realiteetteja ymmärtää. Tämän rehellisen huomion toivoisi herättävän myös ministerin. Sen sijaan nykyhallitus päätti jättää täyttämättä syksyllä auki olleen tiedeasiantuntijan toimen, ja ministeri Grahn-Laasonen palkkasi itselleen erityisavustajaksi maanviljelijä-teologin jonka tiedekokemus rajoittuu maisterin tutkinnon gradutyöhön. Hallituksen tiedevihamielisyyden teemaan sopivasti tässä erityisavustajan gradutyössä kyseenalaistetaan lääketieteellisen tutkimuksen mahdollistavien geenipankkien toiminta (http://ethesis.helsinki.fi/julkaisut/teo/syste/pg/uusitalo/).
Ministeri Grahn-Laasosen intoilu peruskouluopetuksen muutoksista onkin hyvä osoitus siitä että käynnissä olevassa koulutuskeskustelussa ei pystytä hahmottamaan asioita jotka oikeasti ovat merkityksellisiä maamme tulevaisuuden osaamisen tasolle. Mitä merkitystä loppujen lopuksi hyvinvoinnillemme on sillä jos lapsemme osaavat sujuvasti seikkailla digitalisaation viidakossa ja heillä on yläasteella mailman parhaat PISA pisteet ? Mitä niillä PISA pisteillä tehdään, voiko niitä pisteitä syödä tai myydä ? Vai pitäisikö meidän mielummin seurata Saksan, Ruotsin ja Tanskan tietä jossa koululaiset pärjäävät PISA pisteissä hieman Suomea huonommin, mutta he saavat jatkokoulutusta huomattavasti korkeatasoisimmissa yliopistoissa ? Onko siis todellakin parempi että meillä nuoria joilla on takanaan loistava PISA tulevaisuus mutta jotka saavat keskitasoista korkeakoulutusta, vai keskitasoisia koululaisia joille pystymme antamaan huipputasoista korkeamman tason opetusta ja tätä kautta saada työmarkkinoille ja elinkenoelämäämme todellisia osaajia ?
Kirjoitukseni lähtökohtana ei olekaan kyseenalaistaa peruskoulutuksen merkitystä kansakuntamme tulevaisuuden ja sivistyksen pohjana vaan muistuttaa siitä että koko osaamisketjua ei voida käsitellä samojen periaatteiden pohjalta. Itsekin kahden koululaisen isänä arvostan suuresti suomalaista koulujärjestelmää ja opettajien ammattitaitoa. Olen vain varma että niinkuin koko kansakunnalla, minunkin lapsillani olisi parempi tulevaisuus jos maassamme olisi tulevaisuudessakin korkeatasoiseen tieteeseen opetuksensa perustavia yliopistoja ja uuden tiedon aikaansaamien innovaatioiden mukanaan tuomaa kilpailukykyä. Kysymys on loppujen lopuksi siitä että haluammeko luoda Suomesta yhteiskunnan joka tunnetaan huipputason koululaisista jotka päätyvät keskinkertaisiksi osaajiksi, vai yhteiskunnan jossa korkeimman tason osaaminen on lähellä mailman huippua. Olemmeko rakentamassa yhteiskuntaa jossa koulutus ja sitä kautta koululaiset ja yliopisto-opiskelijat nähdään tuotannon välineinä, vai yhteiskuntaa jossa lukiolainen joka haluaa teoreettisen alan perustutkijaksi voi luottaa siihen että hänen intohimolleen on paikka tulevaisuuden Suomessa. Tämä uravalinta täytyisi pystyä tehdä ilman että hän pystyy perustelemaan valintaa tehdessään miten hän tukee yhteiskunnan kaupallista kilpailukykyä.
Toivon että tämän viikon välikysymyskeskustelussa ei juututa pelkästään opintotuen tasoon, tai väittelyyn siitä olisiko Helsingin yliopistolta pitänyt leikata apteekkikorvaus vai ei, vaan keskustellaan vakavasti myös siitä haluammeko että Suomi vielä joskus palaa tieteen tasolla kilpailijamaiden kuten Saksan, Ruotsin ja Tanskan tasolle. Viimeisen 10 vuoden aikana tehty ja nykyinen tiedepolitiikka ei meitä sinne tule johtamaan. Tarvitaan siis tietoinen ja selkeä muutos ja ennen kaikkea asiantuntemusta sen tekemiseen.