“Vanhus” lienee aikansa elänyt sana, nyt on ”seniori”. Nuoremmat alkoivat pettämään itseään luodessaan uuden sanan, ja sille sanalle aivan uuden merkityksen.
Vanhukset lakaistiin maton alle, sillä he olivat ”vaivaisia” ja sairaita. Seniori on terve, aktiivinen ja kuolematon. Vanhuksista täytyi pitää huolta, mutta seniorit elävät omaa elämäänsä, joista ei ole huolta lapsille. Heistä on vain iloa. Seniorit nauttivat viiniä etelän rannalla, pulahtavat välillä lämpimän meren aaltoihin. Seniorit mielellään ottavat lapsenlapset viikonloppuhoitoon tai jopa viikoksi. Seniorin pankkitilit ovat ehtymättömiä, kun lapsilta loppuvat rahat ylisuuren asunnon lainanlyhennyksiin tai uuden maasturin kuukausimaksuihin.
Vanhukset olivat aikoinaan niitä isoäitejä ja –isiä, joista pidettiin huolta. Mentiin hautajaisiin, itkua pillitettiin ja muisteltiin vanhoja aikoja. Kesäisiä hetkiä heinäpelloilla ja joululahjoja. Jo seuraavana päivänä alkoi sisarusten kanssa riita siitä kulhosta ja kahvikalustosta, piirongista ja muista tarvekaluista. Metsiä palstoitettiin ja rantakaistaleita mitattiin. Sisarukset erosivat sulassa vihassa, kun perintö oli jaettu.
Nyt, kun seniori alkaa käydä lapsille taakaksi, niin huudetaan apuun kuntaa ja valtiota. Ottakaa hänet taakaksenne, sillä hän on maksanut veroja ja me maksamme veroja. Piilottakaa seniori pois katseilta, hänestä on tullut vanhus. Vaihtakaa te vaipat, ruokkikoon yhteiskunta hänet, parempi olisi, että suotaisiin jo eutanasia. Parempi olisi, että nopeasti silmistä pois, niin emme joudu kohtaamaan kärsimyksen näkemistä. Saisimme sen perinnönkin jo nopeammin.
Niin vähän, niin arvottomana pidämme elämää, isiämme ja äitiämme, jotka olivat arvokkaimpia elämämme alussa, ilman heitä emme olisi selvinneet edes ensimmäisiä minuutteja elämme alkutaipaleella. Olisimme jääneet paitsi elämän kokemisen arvokkaasta ainutkertaisuudesta.
Nyt kun me olemme suuria poliitikkoja, kansanedustajia, ministereitä, korkeasti koulutettuja virkamiehiä ja pankkiireita tai ihan tavallisia työllämme ansaitsevia ihmisiä, niin me haluamme unohtaa elämämme alun.
Katsokaa edes hetki eteenne, katsokaa tulevaisuuteenne. Katsokaa taaksenne, mitä jälkeenne jätitte? Sen minkä jälkeenne jätitte on teidän tulevaisuutenne – sairaudet, vanhuus ja toisten avun tarve.
Kysyn Teiltä, että miksi luotte nyt syyt siihen, että vanhetessanne kohtalonne on kärsiä yksinäisyydessä, märissä vaipoissa, sidottuna sänkyyn, aamusta iltaan kyynel silmäkulmassa? Lapsenne odottavat vain letkujen irtivetämistä ruumistanne, että pääsevät perinnöllään maksamaan asuntovelkanne ja etelänlomalle.
Voi meitä ihmisiä, joille suotiin kieli, ajatukset ja mieli, joiden myötätunto riittää vain itselle, nuorille, terveille, kauniille ja tälle päivälle – Säälin Meitä!
Miksi tämän kirjoitin?
Itse olen yksinäinen ihminen, minulla ei ole ketään, joka minusta huolta pitäisi. Läheiseni, kotikontuni ja kotimaani menettäneenä vieraassa maassa, ilman omaa syytäni. Ajattelen Teitä, joilla on kaikki mahdollisuudet turvata oma vanhuutenne nyt, tässä ajassa. Pitäkää huolta omista isistänne ja äideistänne kärsivällisesti ja rakkaudella. Älkää koskaan unohtako myöskään toisia vanhuksia, varsinkaan poliittiset päättäjät. Kaikilla ihmisillä ei ole läheisiä tai sukulaisia, jotka heistä huolta pitäisivät. Huolehtimalla toisista, niin Te turvaatte jopa tuntemattomien avun ja läheisyyden itsellenne vanhetessanne. En odota, että kukaan pitäisi minusta huolta vanhetessani, mutta siitä huolimatta itse pyrin pitämään huolta kaikista, tuntemattomistakin ihmistä, niin nuorista, aikuista kuin vanhuksista - sillä elämäni kulkee kohti loppuaan, joten autan heitä, jotka apua tarvitsevat.