Pääministeri Juha Sipilän johtama hallitus on viimeisten viikkojen aikana joutunut tekemään kipeitä ratkaisuja muun muassa Kreikka-kriisin johdosta. Maamme EU- ja eurojäsenyyden asettamat raamit ovat tiukat, eikä liikkumavaraa Suomen kaltaisella pienellä maalla kovin ole. Mukana on pysyttävä ja näin on maassamme pyritty johdonmukaisesti toimimaankin, hallitus toisensa perään. Myös EU:n yhteisten humanitaaristen velvotteiden hoitamiseen on osallistuttu ja osallistutaan.
Keskustalla on aina takataskussaan Paavo Väyrynen, joka on kyllä huomattu. Kokoomuksessa ei ole ilmennyt tarvetta suuremmille selityksille. Ja miksi olisikaan?
Itseään hallituksen kakkospuolueeksi tituleeraavan Perussuomalaisten näkökulmasta katsottuna ovat tehdyt ratkaisut merkinneet täydellistä perääntymistä vaaleissa 2015 annetuista lupauksista. Ei liene mikään ihme, että Suomen kansa ja media ovat tajunneet Perussuomalaisten ajautuneen poliittiseen tilanteeseen, missä puolue on tehnyt takinkäännöllään suomalaista poliittista historiaa. Siis legenda jo eläessään! Tätä ei seuraavan eikä sitäkään seuraavan ”hillotolpan” lähestyessä tulla unohtamaan. Sitä varten maassamme on – ainakin toistaiseksi – politiikan toimittajia, jotka lyövät faktat pöytään isommankin poliittisen heijarin edessä.
Saattaa ehkä syntyä mielikuva siitä, että kolmas hallituspuolue Perussuomalaiset on neutralisoitu ja täysin harmiton keisari ilman vaatteita, kourassaan muutama populistinen hokema. Todellakaan ei näin ole asian laita. Tästä on hyvänä merkkinä kansanedustaja Immonen ja hänen ympärillään oleva poliittinen hohto, mitä oireellisesti vaalitaan kuin kukkaa kämmenellä. Perussuomalaisten vaaleissa 2015 tekemien poliittisten linjavalintojen mielessä tämä oire on enemmän kuin johdonmukainen. Se on asia, jonka tunnistamisessa ja tunnustamisessa on ilmennyt ongelmia.
Vaaleja 2015 varten hiotun poliittisen strategian kovimman ytimen muodostavat uusnationalismin ja arvokonservativismin nuiva yhdistelmä. Tämä yhdistelmä tarjoaa pohjattoman lähteen äkkiväärään populismiin harjaantuneelle puoluekoneistolle, joka on pitkään ja hartaasti haistellut eurooppalaisia tuulia.
Näillä poliittisilla eväillä monien nuivien kriitikoiden arvostelema humanitaaristen velvoitteidenkin hoitaminen voidaan kierrättää nuivien kokemasta poliittisesta ”tappiosta” nuivien silmätikuksi, kun sen aika tulee. Alkaa nuivien varsinainen sadonkorjuu.
Suomen perustuslaki laskee lujan perustuksen monikulttuurisuuden kunnioittamiselle maassamme.
Tämä ei ole hidastanut eikä tule hidastamaan niitä myrkyllisiä tuulia, joiden ominaistuoksut luovat monokultturismin ahdasmielisyyden ja vastakkainasettelujen ilmapiiriä myös Suomessa.
Ei tarvitse ihmetellä sitä, miksi maahamme on rantautunut ranskalaisen radikaalin kansanliikkeen, La Manif Pour Tous:n, tunnuksia käyttävä Aito avioliitto -yhdistys. Yhdistys on rantautettu tänne.
Perussuomalaiset yhdessä apupuolueensa Kristillisdemokraattien kanssa ovat ahkerana taustoissa.
Entäpä FDL, SVL jne.? Mitä voimme sanoa niiden osalta?
Radikalismi haisee siellä ja täällä.
Ensimmäiset merkit Putinin Venäjän tavoista käsitellä poliittisia toisinajattelijoita on havaittu ja ne ovat ainakin osaan suomalaisista jo tehonneet. Mediakin oirehtii.
Mihin ihmeeseen tämä maa, Pohjola ja Eurooppa ovat matkalla?