Hallituksen päätavoitteena on työllisyysasteen nostaminen neljällä prosentilla eli noin 110 000 uuden työpaikan luominen vuoteen 2019 mennessä. Näin Suomen talouden uskotaan tervehtyvän ja julkisen sektorin kestävyysvajeen kaventuvan kymmenellä miljardilla eurolla. Yksikään merkittävä taho ei kiistä itse tavoitteen mielekkyyttä, vaikka oppositio on eri mieltä sen toteuttamiseksi tarvittavista keinoista.
Hallitus pyrkii päämääräänsä hallitusohjelmaan kirjattujen kärkihankkeiden avulla. Lisäksi se on patistanut työmarkkinajärjestöt neuvotteluihin kilpailukykysopimuksesta, ja tällä viikolla julkistettiin yrittäjyys- ja työllisyyspaketit.
Kyseenalaista kuitenkin on, tarjoaako nykyinen taloustilanne hallituksen politiikkatoimien tukemana realistiset edellytykset tavoitteiden saavuttamiseen asetetussa aikataulussa vai ei. Lisäksi voidaan kysyä, onko työllisyysasteen kohottaminen todella se vipu, jolla Suomen talous käännetään kuntoon ja kansalaisten hyvinvointi saadaan paranemaan.
Kiihdytystä vastatuuleen
Valtiovarainministeriön mukaan Suomen taloudessa on nähty – vihdoin – lievä käänne parempaan, vaikka vienti on edelleen alamaissa. Nyt odotetaan investointituotteiden kysynnän piristymistä maailmalla, mikä yhdessä kilpailukykyä parantavien toimien kanssa saisi vientimme kääntymään nousuun. Viime vuosikymmenen lopun suuren taantuman jälkeinen noususuhdanne on kuitenkin edennyt Yhdysvalloissa jo varsin kypsään vaiheeseen. Siksi maailmantalous ajautunee melko pian uuteen taantumaan, ja ehkä vasta seuraavan nousukauden käynnistyminen vetää Suomen viennin kunnon kasvuun. Tuollöin ollaan todennäköisesti jo lähellä nykyisen vaalikauden päättymistä.
Kansainvälinen suhdannetilanne ei siis luo kovin hyviä puitteita Suomen talouskasvun merkittävälle nopeutumiselle lähivuosina. Myös vaatimattoman kasvun työllisyysvaikutukset voivat jäädä toivottua heikommiksi, sillä monilla organisaatioilla on paljon rationalisointivaraa viime vuosien heikon tuottavuuskasvun jäljiltä. Maailmanlaajuinen kilpailu työpaikoista kiristyy vuosi vuodelta, erilaiset tekniset ja sosiaaliset innovaatiot tarjoavat uusia mahdollisuuksia työn määrän vähentämiseen ja organisaatiot pyrkivät tyydyttämään jäljellä olevat työvoimatarpeensa mahdollisimman joustavin järjestelyin.
Riittävätkö politiikkatoimet?
Hallitus pyrkii vahvistamaan kasvua ja työllisyyttä useiden eri politiikkatoimien avulla. Kärkihankkeet ovat kunnianhimoisin tavoittein mutta rajallisin resurssein käynnistettyjä viranomaisvetoisia hankkeita, joissa edistetään enimmäkseen samoja asioita joita yhteiskunnassa ollaan tekemässä jo muutoinkin. Ministeriöt tulevat varmasti raportoimaan hankkeiden etenemisestä näkyvästi toimintakertomuksissaan, mutta niiden todellinen yhteiskunnallinen vaikuttavuus jäänee useimpien edeltäjiensä tavoin verraten vähäiseksi.
Kilpailukykysopimuksen kohtalo on toistaiseksi avoin. Parhaimmillaan se johtaa vaalikauden ajaksi suhteellisen maltillisiin palkkasopimuksiin vientialojen toimiessa päänavaajina. Samalla kuitenkin paikallisen sopimisen merkitys jää hallituksen aiemmin tavoittelemaa vähäisemmäksi. Lisäksi sopimus rajaa oleellisesti hallituksen liikkumavaraa uudistuksissa, joiden joku sopimusosapuoli voi väittää poikkeavan annetuista lupauksista.
Kolmanneksi tukijalaksi on julkistettu uusi yrittäjyys- ja työllisyyspaketti. Kyse on kuitenkin suhteellisen pienimuotoisista aloitteista, joiden käytännön sisältö on vielä suureksi osaksi hämärän peitossa. Mistään oleellisesti yritysten toimintaedellytyksiä parantavista tai työmarkkinoiden toimintaa tehostavista toimista ei kuitenkaan ole kyse.
Reailistisesti arvioiden on varmasti syytä olla tyytyväinen, jos näiden toimien yhteisvaikutuksena työllisyysaste saadaan nousemaan 2019 mennessä vaikkapa prosentin korkeammaksi kuin mihin muutoin päädyttäisiin. Neljä prosenttia tuntuu nykyoloissa täydeltä utopialta.
Lisäksi kannattaa ottaa huomioon, että hallitus on tehnyt yhtä ja toista muutakin. Koulutuksen ja tutkimuksen leikkaukset eivät edistä kasvua ja työllisyyttä. Talvivaaraan on tehty satojen miljoonien tappiollinen investointi, jonka jälkien korjaaminen maksaa valtavasti. Sote-uudistuksen luvatut kustannussäästöt kääntyvät todennäköisesti lisärahoitustarpeiksi viimeistään kahdeksaatoista maakuntahallintoa ja viittä sote-yhteenliittymää pystytettäessä. Siten hallitus joutuu miettimään uusia julkistaloutta tasapainottavia toimia, jotka vaikeuttavat työllisyystavoitteiden saavuttamista nousevien verojen ja uusien julkissektorin saneerausten muodossa.
Onko tavoite mielekäs?
Työllisyysaste kuvaa kiistatta paremmin työllisyyspolitiikan tuloksellisuutta kuin esimerkiksi työvoiman ulkopuolella olevat huomiotta jättävä työttömyysprosentti. Mutta sitä määriteltäessä ihminen luokitellaan työlliseksi jo yhden tutkimusviikon aikana tehdyn ansiotyötunnin – tai nollan jos hän on ylipäätään työsuhteessa – perusteella. Siten nykyisellä pirstoutuvan työn aikakaudella työllisyysaste ei välttämättä kuvaa kovin tarkasti yhteiskunnan todellista taloudellisen aktiivisuuden astetta. Esimerkiksi vuosittain tehtyjen työtuntien määrä – viime vuonna runsaat 3,9 miljardia – antaisi asiasta paremman kuvan.
Tämän ohella voidaan kysyä, kuinka hyvin ansiotyötä tekevien tai tehtyjen työtuntien määrä ylipäätään mittaa yhteiskunnan todellista taloudellista suorituskykyä, kansalaisten tuottavan osallistumisen mahdollisuuksia tai elämisen laatua. Esimerkiksi Tilastokeskuksen käyttämän työpanosindeksin mukaan Suomessa tehdyn työn määrä saavutti maksiminsa jo puoli vuosisataa sitten, mutta silti kansantalouden kokonaistuotanto ja elämisen laatu ovat parantuneet huomattavasti sen jälkeenkin.
Juuri nyt me elämme isoa murrosta muun muassa sen vuoksi, että elämänmuotomme on ajautunut kauas yli luonnon tosiasiallisen kantokyvyn. Näissä oloissa yksiviivainen pyrkimys tuotannon, kulutuksen ja työnteon maksimointiin heikentää elämisemme laatua sen parantamisen sijasta. Samaan aikaan työ on muuttumassa rutiiniluontoisesta puurtamisesta luovaksi ongelmanratkaisuksi, jolloin työn ja ei-työn rajat hämärtyvät samalla kun työhön käytetyn ajan ja aikaansaadun tuloksen välinen sidos heikkenee oleellisesti. Ansiotyö ei jää enää ainoaksi mielekkään tuottavan osallistumisen kanavaksi, ja vapaasti käytettävissä oleva aika muodostuu yhä keskeisemmäksi hyvinvoinnin osatekijäksi.
Äärimmilleen vietynä karrikatyyrinä: talouskasvun jäädessä tavoitteista hallitus voi toki yrittää hillitä tuottavuuskasvua ja ajaa väkeä osa-aikatöihin niin, että vuonna 2019 72 prosenttia työikäisistä joutuu olemaan ainakin tunnin verran läsnä työpaikallaan. Tuolloin hallitus kyllä pääsee tavoitteeseensa, mutta toivottujen talous- ja hyvinvointivaikutusten osalta tilanne on jotakin ihan muuta.