Hallitus sai gallupissa arvosanan kansalta, ja se oli kurja. Vain joka viides katsoo hallituksen suoriutuneen hyvin tai jokseenkin hyvin. Talouden kasvattaminen leikkaamalla ja maksuja nostamalla ei vakuuta, eikä tilastojen siivoaminen auta työtöntä.
Kaikissa hallituksen uusissa päätöksissä on sama merkittävä puute: ne koskevat spesifisiä yhteiskunnan osa-alueita puuttumatta mitenkään suuriin, rakenteellisiin ongelmiin. Asiantuntijat ja tietyt poliitikot, kuten Kokoomuksen Elina Lepomäki, sanovat suomalaisen järjestelmän kokonaisuutena jääneen ajasta jälkeen, mutta käytännöllisiä ratkaisuja ei heiltäkään kuulu, koska ongelma on liian suuri parilla päätöksellä hoidettavaksi.
Suomen tilasta taloutena ja hyvinvointiyhteiskuntana on tehtävä kattava analyysi, jolla paikannetaan ne merkittävimmät rakenteelliset viat, jotka lamaannuttavat maan. Tämän jälkeen on tehtävä holistisia korjauksia järjestelmään, jotta talous, työllisyys ja yrittäjähenkisyys saadaan liikkeelle.
Yksi lamaannuttavimmista, masentavimmista maamme piirteistä onholhoaminen. Suomi on tutkitusti Euroopan holhoavin yhteiskunta, ja holhoamisella ei ole havaittu olevan mitään vaikutusta kansanterveyteen tai kansan tapoihin. Kuitenkin suomalaisen tyypillinen reaktio uusiin asioihin on "Millä tavalla se on vaarallista? Millä perusteella voisimme kieltää sen?".
Säätely yltää nautintoaineista pihapuiden kaatamiseen ja parkkikiekkojen väriin. Palvelevatko kaikki nämä säädökset aidosti lakien liberalistista tarkoitusta, eli kansalaisten oikeuksien suojelua loukkauksilta? Suomi esitetään sosiaaliliberaalina valtiona, mutta sanan loppuosa putosi matkasta jo kauan sitten.
Kun mietin yrityksen perustamista, herää mieleeni ensimmäisenä kauhukuvia loputtomista paperitöistä ja veropykälien selvittelystä. Kädestä suuhun elämisestä, koska aloitteleva yrittäjä heitetään oman onnensa nojaan mitättömän pienellä starttirahalla, joka ei kata edes alkeellisimpia kuluja. Yrittäminen ei houkuta, koska byrokratia tappaa innon siihen, ja verotus ja maksut imevät aloittelevan yrityksen elinvoiman eli juoksevan rahan ulos yrityksestä.
Jari Lindströmin ideointi työllisyyden lisäämiseksi olivat surkuhupaisaa kuultavaa. Uskon, että pikkupaikkakunnan sosiaaliviranomaisilta tai työpajaohjaajilta kyselemällä olisi saanut samanlaiset ideat. Ministerin työ ei ole helppoa: vaaditun tietotaidon määrä on suuri, eikä paperitehtaalta ministeriksi reväistystä Lindströmistä vaan ole hoitamaan tehtäväänsä sen vaatimalla asiantuntemuksella.
Kaikki Lindströmin ajatukset olivat kikkailua ja tilastojen siivousta: kaikkien päätösten tavoite oli se, että karensseja voitaisiin antaa helpommin ja siten sysätä valtion päivärahakuluja kunnille, koska heidänhän se toimeentulotuki on maksettava. Yksikään Lindströmin päätöksistä ei vaikuta mitenkään siihen asiaan, että Suomessa on satoja tuhansia työpaikkoja liian vähän.
Insinöörin pistäminen siivoamaan ja siivoaoan pistäminen työnhakuun 100 kilometrin päähän kodistaan on niin huono linjaus Suomen mittakaavan työllisyysongelmien edessä, että Lindström ansaitsisi julkisen häpeämarssin ja huutonaurut.
Yrittäjyys, työllisyys ja kysyntä kasvavat, kun on luottamusta talouteen. Nykysuomalaisella ei ole luottamusta eikä kulutuskykyä. Kulutusvoimaa pienennetään jatkuvilla leikkauksilla, ja laskeva kysyntä vaikuttaa vääjäämättä suomalaiseen tuotantoon ja maahantuontiin, ja siten pienentää työllisyyttä entisestään. Päädytään loputtomaan talouden supistumisen kierteeseen.
Sakkojen ja oikeustoimenpiteisiin liittyvien maksujen nostaminen vaarantaa jo koko oikeusjärjestelmän uskottavuuden. Millainen on pienituloisen oikeusturva, jos parkkisakosta valittaminen tulee kalliimmaksi kuin perusteettoman sakon suosiolla maksaminen? Miten kansalaisen tulisi luottaa järjestelmämme oikeudenmukaisuuteen, jos samasta rikoksesta tuleva sakko tuplaantuu vuoden vaihteessa siksi, että valtion lompakko ohenee uhkaavasti? Sillä ei ole enää mitään tekemistä oikeuden kanssa, että harkitaankaan sakkojen suuruuden määräytymistä sen mukaan, mikä valtion taloustilanne on.
Luottamusta heikentää myös kansan itsemääräämisoikeuden heikkeneminen. Pakolaiskriisin edessä kansa on voinut vain katsoa sivusta, kun samana vuonna leikataan 900 miljoonan edestä suomalaisilta ja käytetään liki sama määrä turvapaikanhakijoihin. Luottamus oikeudenmukaisuuteen ja halu maksaa veroja kärsii, jos kansalainen kokee, ettei hän voi vaikuttaa siihen, mihin veroja käytetään.
Suomi tarvitsee tuhdin rokotteen aitoa liberalismia, ei sitä kokoomuslaisten korporatismia tai perussuomalaisten piilososialismia, jota joskus talouskonservatismiksi väitetään.
Tarvitaan rajua säätelyn purkua ja yrittämiseen kannustamista. Tarvitaan kulutuskykyä, jota nostetaan veroja laskemalla ja leikkaamalla valtion menoja turhaa byrokratiaa purkamalla. Pienempi hallinto tarkoittaa enemmän käteen jäävää rahaa kansalaiselle, enemmän vapautta toteuttaa itseään ja tavoitella unelmiaan, enemmän intoa uuden kokeiluun, koska joka suunnassa ei olisi vastassa säätelyn viidakkoa.