Ulkoministeriön tilaama NATO-selvitys on herättänyt keskustelua puolustusliiton jäsenyydestä. Surukseni olen kuitenkin havainnut, että poliittisen kentän vasen laita on edelleen lähes vaistomaisesti NATO-jäsenyyttä vastaan. Uskon, että suuri osa tästä vastustuksesta perustuu yksinkertaisesti vanhentuneisiin tai peräti vääriin käsityksiin - koska olen itse uskonut niihin.
NATO-vastustukseen on toki monia hyviä syitä, mutta nykytilanteessa myös jäsenyyden puolesta voidaan esittää painavia perusteluja. Poliittisesti lähinnä vasemmistoliberaalina ymmärrän hyvin monia jäsenyyttä vastustavia näkökantoja. Vastustin itsekin NATO-jäsenyyttä aina Ukrainan kriisiin saakka. Tällä hetkellä kuitenkin uskon, että jäsenyyden riskit olisivat NATOn ulkopuolelle jäämisen riskejä suuremmat, seuraavista syistä.
1. Kremlin tuki oikeistopopulistisille liikkeille.
Kenellekään ei pitäisi olla epäselvää, että Venäjän nykyiset valtiaat hyötyvät Euroopan oikeistopopulistisesta kuohunnasta ja että on heidän intresseissään tukea sitä. Jopa Jussi Halla-aho on julkisesti todennut, että vastenmielisimmän suomalaisen räyhäpopulismin ja rasismin pää-äänenkannattaja MV-"lehti" on käytännössä, joko tarkoituksella tai tahattomasti, Kremlin käsikassara.
Tunnettua on, että Kremlin herrat pitävät Euroopan reaktionäärisiä oikeistopopulisteja joko liittolaisinaan tai ainakin hyväuskoisina hölmöinä, joiden kautta Kreml voi ajaa Euroopan hajaannusta ja siten harjoittaa ikiaikaista hajota ja hallitse-taktiikkaansa. Tiedämme Euroopan äärioikeiston saavan ruplarahoitusta ja monen oikeistopopulistisen liikkeen esittävän hyvinkin pitkälle Venäjän virallista linjaa myötäileviä kantoja. Tiedämme myös, että kyseisten liikkeiden edustajat saavat kutsuja Venäjälle ja heidän näkökantojaan katsotaan siellä suopeasti.
Suomessa tällainen liikehdintä ei ole aivan yhtä näkyvää kuin monessa muussa Euroopan maassa, sillä kaikkien tuntemista historiallisista syistä suomalainen oikeistopopulisti ei vielä yleensä voi näyttäytyä avoimesti Venäjän myötäilijänä. Tästä huolimatta monet suomalaisenkin oikeistopopulismin edustajat esittävät julkisuudessa kannanottoja Suomen eristäytymisen puolesta ja eurooppalaista yhteistyötä vastaan. Vaikka samat henkilöt saattavatkin jopa samaan hengenvetoon muistuttaa myös ryssävihastaan, tosiasiassa heidän politiikkansa palvelee myös Venäjän etuja. Jos heidän ajamansa päämäärät heikommasta Euroopasta toteutuvat, on varmaa, että Venäjän painoarvo Euroopan ja etenkin sen rajamaiden sisäisiin asioihin kasvaa.
Näiden liikkeiden ja niiden kannattajien ajama arvomaailma on myös huomattavan lähellä Kremlin ennen kaikkea valtapoliittisista syistä aktiivisesti masinoimaa nurkkapatrioottis-muukalaisvihamielistä ja konservatiivista katsantoa, jossa esimerkiksi naisille ja seksuaalivähemmistöille varataan oikeuksia lähinnä nyrkkeilysäkkeinä tai "isänmaallisten miesten" sankarillisen puolustamisen kohteina. Venäjän nykyjohdolle on myös edullista antaa paikallisten populistien lietsoa uhkakuvia esimerkiksi terrorismista, "pakolaisaalloista" tai "Euroopan muslimisaatiosta." Näitä kuvia ja populistien julkaisuja käytetään jo nyt Venäjän valtiojohtoisessa mediassa ja sitä lähellä olevissa länsimaisissa tiedotuskanavissa todisteina Euroopan rappiosta ja Putinin vallan oikeutuksesta. Kun läntiset populistit sitten viittaavat venäläisiin lähteisiin, kaikukammioefekti on valmis.
Niin kauan kun oikeistopopulismin tukeminen on Kremlin intresseissä, on meidän kaikkien oikeistopopulismiin ja sen ajamiin arvoihin kriittisesti suhtautuvien intresseissä toimia niin, että Kreml ei saa ylenmäärin sananvaltaa Suomen tai muiden Euroopan maiden sisäpolitiikkaan. Kenties suurin pelkoni tällä hetkellä on tilanne, jossa Suomi jäisi ainoana Itämeren maana NATOn ulkopuolelle. Tämä olisi suurvoitto Moskovalle: Suomi luettaisiin silloin - täysin aiheesta - Venäjän etupiiriin kuuluvaksi poikkeukseksi. Venäjän etupiiriin juuttuminen näkyisi aivan varmasti myös Suomen politiikassa, jossa Venäjän "ymmärtäminen" olisi ainoa turva ja mahdollisuus. Nykyisessä ja nähtävässä tulevaisuudessa tämä tarkoittaisi esimerkiksi sisäpolitiikassa konservatiivisen oikeistopopulismin aseman ja sen ajamien arvojen kohottamista, tarkalleen samoin kuin suomettuminen tarkoitti aikanaan vasemmiston aseman ja Neuvostoliiton edustamien, meille vieraiden arvojen vahvistamista tavalla, jota etenkin vasemmistoliberaalin on pidettävä erittäin epäterveenä ja epätoivottuna.
NATO-jäsenyys ei todellakaan ole ihmelääke tahi automaattinen rokotus oikeistopopulismia vastaan, mutta tämän demokraattisten maiden järjestön jäsenyyden antama poliittinen selkänoja tekisi autoritaarisen Venäjän vaatimusten ja toiveiden torjumisen helpommaksi, ja ehkäisisi painetta "ymmärtää" liiallisesti Venäjän vaatimuksia. Jäsenyydellä olisi siten luultavasti myös uutta "kotiryssäkautta" ehkäisevä tai ainakin hillitsevä vaikutus. Ennen kaikkea, jäsenyyden puutteella olisi luultavasti Suomen sisäpolitiikkaan puuttumista helpottava ja sisäänpäinkääntynyttä, ultrakonservatiivista oikeistopopulismia voimistava vaikutus. Tämä on luultavasti allekirjoittaneelle vasemmistoliberaalina se tärkein yksittäinen syy kannattaa jäsenyyttä.
2. NATO on kaikesta huolimatta demokraattisten maiden vapaaehtoisuuteen perustuva järjestö.
En ryhdy tässä kirjoituksessa luettelemaan NATOn historian kipupisteitä, sillä muut ovat tämän sinänsä tärkeän tehtävän jo ansiokkaasti hoitaneet. Huomautan kuitenkin, että NATO on historiallinen erikoisuus: demokraattisten maiden muodostama puolustusliitto, jonka jäsenyys ja toiminnassa mukana olo on aina perustunut vapaaehtoisuuteen, ja jonka sitoumukset on edes pohjimmiltaan hyväksytty demokraattisessa järjestyksessä. Ulkoministeriön NATO-selvityksessä (jonka suosittelen vilpittömästi lukemaan, ajatuksen kanssa) asiaa tarkasteltiin ansiokkaasti, ja todettiin, että yleiset käsitykset NATOsta USA:n politiikan automaattisena jatkeena eivät yksinkertaisesti pidä paikkaansa: NATO-maat ovat usein kieltäytyneet aivan julkisesti toimimasta USA:n toiveiden mukaan, ja on vain arvailujen varassa, kuinka usein jäsenmaat ovat vaikuttaneet politiikkaan kulisseissa niin, että heidän ei ole tarvinnut tehdä kieltäytymistään julkiseksi.
Ongelmatonta sotilasliittoa tai mitään muutakaan valtioiden välistä sopimusta ei ole olemassa. Maailmassa on ylipäänsä hyvin vähän täysin ongelmattomia asioita. Jos haluamme keskittyä vain ongelmiin, voimme varmasti esittää aivan minkä tahansa asian huonossa valossa.
Olisi kuitenkin tärkeää katsoa kokonaisuutta, ja kokonaisuuden valossa NATO on luultavasti maailman tähän saakka näkemistä sotilasliitoista vähiten ongelmallinen. Tästä todistaa sekin, että edes NATOn pohjoismaisten jäsenten sosialidemokraattiset puolueet eivät nykyisin näe jäsenyydessä mitään kyseenalaista, eikä yksikään vakavasti otettava puolue yhdessäkään jäsenmaassa aja NATO-eroa. Olen toisinaan seurannut keskusteluja, joissa suomalaiset tai ruotsalaiset esittävät epäilyksiään NATOn mukanaan tuomista "huonoista puolista;" on ollut silmiä avaavaa huomata, miten moni NATO-maiden kansalainen - jopa vasemmistoliberaali sosialidemokraatti - kysyy vilpittömästi hämmentyneenä vastakysymyksen, "mitä nämä huonot puolet ovat?"
Täydellinen NATO ei ole, ja sodanvastustajana koen hyvin valitettavaksi, että NATOlle ylipäätään vaikuttaa edelleen olevan tilausta. Kuten eilisessä kirjoituksessani totesin, keskeinen ja ikuisesti yksikäsitteistä vastausta vaille jäävä kysymys on se, onko NATO nyt sellainen liitto, joka olisi tarvittu 1930-luvulla Hitlerin Saksan hillitsemiseksi - vai sellainen liitto, jonka jäykät avunantoklausuulit syöksivät maailman ensimmäiseen maailmansotaan. Suuri osa nykyvasemmistosta Suomessa vaikuttaa ajattelevan jälkimmäistä; itse en ole aivan samaa mieltä. Asiaa on kuitenkin mahdoton todistaa, suuntaan tai toiseen.
Uskon, että pienelle maalle, joka sattuu sijaitsemaan arvaamattoman, poliittisesti ja taloudellisesti hyvin epävakaan, diktatorisesti johdetun ja päivä päivältä syvemmälle muukalaisvihaan ja paranoiaan uppoavan suurvallan kainalossa, jäsenyys vaikuttaa paremmalta vaihtoehdolta kuin jäsenyyden puute.
3. Olemme jo Kremlin silmissä vihamielinen länsimaa.
Jos voisimme olla varmoja siitä, että NATO-jäsenyyden ulkopuolelle jättäytyminen antaisi meille edes suhteellisen luotettavan mahdollisuuden jättäytyä lähialueillamme mahdollisesti kärjistyvien kriisien ulkopuolelle, vastustaisin edelleen jäsenyyttä. Suomen etu ei ole tulla vedetyksi mukaan kriiseihin, joissa emme ole osallisena.
Mutta näyttää enemmän kuin luultavalta, että tälläistä vaihtoehtoa meillä ei enää ole. Kenties uhkaavin ja ikävä kyllä myös yksi todennäköisimmistä kriisipesäkkeistä Venäjän rajoilla on Baltia. Baltian maissa on suuri venäläisvähemmistö, jonka "suojeleminen" tarjoaisi Kremlille tarvittavan tekosyyn aloittaa ulkopoliittinen selkkaus. Sama vähemmistö voisi toimia Venäjän harrastaman hybridisodankäynnin ja "pienten vihreiden miesten" suojana. Baltian maiden maantieteellinen asema on hyvin haavoittuva - niillä ei ole mitään luontaista puolustusta Venäjän suuntaan; niillä ei ole strategista syvyyttä, mikä saattaisi mahdollistaa kaappauksenomaisen hyökkäyksen nopean onnistumisen ennen kuin NATO ehtii reagoida asiaan; ja Baltian maiden tai jonkin Baltian maan kaappaaminen voisi olla juuri sellainen gambiitti, jolla arvaamaton ydinasevalta koettelisi liittouman kestävyyttä. Jos Venäjän joukot nimittäin vyöryvät vaikkapa Riikaan tai Tallinnaan, NATO joutuu erittäin kovan paikan eteen: hyväksyäkö tapahtunut tosiasiaksi ja ajaa sotilasliitto - ja Eurooppa - pahimpaan kriisiin sen olemassaolon aikana, vai korottaa panoksia ja hyökätä takaisin?
Juuri tällä hetkellä tälläiselle selkkaukselle ei liene olemassa varsinaista motiivia, mutta historiasta tiedämme, että asemastaan huolestuneilla diktaattoreilla on ollut tapana järjestää ulkopoliittinen kriisi huomion siirtämiseksi kotimaisista ongelmista.
Pintapuolisesti katsoen NATO-jäsenyys lisäisi riskejämme, koska olisimme silloin tälläisessä tilanteessa varmasti osa Venäjän-vastaista liittoumaa. Käytännössä on kuitenkin äärimmäisen epävarmaa, olisiko Suomen missään olosuhteissa mahdollista jäädä Baltian maita koskevan selkkauksen ulkopuolelle. Olemme jo sitoutuneet avustamaan muita EU-maita, myös sotilaallisesti. Vähänkin pidemmällä tähtäimellä erityisesti Viron vapaus on Suomelle ensiarvoisen tärkeää, ja NATOn hajoaminen "Baltia-gambiitin" seurauksena olisi meille valtava isku: se takaisi Venäjälle sen havitteleman etupiirin Venäjän rajamaissa - Suomi mukaanlukien.
Venäjällä tiedetään tämä, ja useat venäläiset sotilasasiantuntijat ovat avoimesti todenneet, että Venäjä pitää Suomea länsileiriin kuuluvana maana. Näissä oloissa mahdollinen konflikti Baltian maissa tarkoittaisi aivan minimissään äärimmäisen jännittynyttä tilannetta myös Suomen rajoilla. Todennäköistä olisi, että Venäjä pyrkisi estämään ennakolta Suomen alueen käyttämisen NATOn tukialueena esimerkiksi Baltian takaisinvaltausta ajatellen. Tämä voisi tarkoittaa esimerkiksi koordinoitua valtaushyökkäystä Suomenlahden pohjoisrannan strategisten kohteiden ja Ahvenanmaan varmistamiseksi. Useat suomalaiset sotilaslähteet ovat pitäneet tämänkaltaista uhkaa hyvin todennäköisenä, mikäli Venäjä päättää kokeilla puolustusliiton pitävyyttä Baltiassa. Samat asiantuntijat ovat myös sitä mieltä, että tällä hetkellä Suomella on käytännössä NATO-jäsenyyden haitat, mutta ei sen etuja.
Venäjän asevoimat ovat viime aikoina harjoitelleet lähialueillamme aktiivisesti hyvin huolestuttavia operaatioita. Sotavoimia Pohjois-Suomen vastaisella rajalla on vahvistettu voimakkaasti. Karjalassa on harjoiteltu yllämainitun rannikon valtauksen kaltaista "lähiulkomaan puolueettomuuden varmistamista" ja Itämerellä on nähty erittäin todennäköisesti harjoitusydiniskuja Ruotsiin. On melko varmaa, että myös Suomen käristämistä ydintulella on harjoiteltu, mutta harjoittelijoina ovat luultavasti olleet ohjusjoukot, eikä ohjuslaukaisujen simuloinnista jää jälkeä lennonvalvontatutkiin.
Ydinaseista puhuminen jäi kylmän sodan jälkeen pois muodista, mutta karu totuus on, että Venäjä on edelleen ydinasevalta, ja sen doktriini ydinaseiden käytöstä on sallivampi kuin millään muulla maalla. Venäläiset sotilaslähteet puhuvat avoimesti "de-eskalaatiosta," jolla ne tarkoittavat käytännössä esimerkiksi pääkaupungin tuhoamista yhdellä tai muutamalla ydinaseella varoitukseksi ja Venäjän aloittaman konfliktin lopettamiseksi Moskovalle edullisin ehdoin. Doktriineja ei kirjoitella huvin vuoksi, ja venäläisten, ydinaseita kuljettamaan kykenevien pommittajien äskettäiset harjoitushyökkäykset esimerkiksi Tukholmaa vastaan on pakko nähdä tässä valossa.
Venäjän viimeaikaiset toimet ja arvaamattomuus huomioiden ei ole asiatonta pelätä, että Venäjä käyttäisi tai uhkaisi käyttää ydinaseita myös nimellisesti puolueettomia valtioita vastaan. Suomella ei ole mitään vastinetta tälläiseen pelotteluun; ainoastaan liittokunnan tarjoama ydinasesateenvarjo antaisi Venäjän nykydoktriinia vastaan edes jonkinlaisen selkänojan. Ilman tälläistä selkänojaa, Venäjä voi viime kädessä saada läpi aivan minkä tahansa tavoitteensa: sen tarvitsee vain uhata suomalaisia poliitikkoja kulissien takana ydiniskulla. Kuinka moni poliitikko katsoisi Venäjän kortit? Pitäisikö heidän edes katsoa?
Liittoutuneena tilanne olisi hieman parempi. Ydinaseuhka olisi edelleen olemassa, mutta Venäjä ottaisi tällöin riskin eskalaatiosta - mitä neutraalin Suomen uhkaaminen ei mitenkään toisi.
Ennen kaikkea, NATO-Suomi vahvistaisi merkittävästi Baltian puolustusta, ja siten osaltaan nostaisi Venäjän kynnystä sotilaallisiin seikkailuihin ylipäänsä. Tällä hetkellä Suomen turvallisuuspolitiikan suuri riski on siinä, että Venäjä luulee Suomen tai Baltian olevan helppo kohde pienelle sotilaallis-poliittiselle kurinpalautukselle.
4. Venäjän taloudellinen romahdus on hyvin todennäköinen.
Pelkoni Venäjän sotilaallisista seikkailuista lähiulkomaissa olisi huomattavasti vähäisempi, jos maa ei olisi jo osoittanut ottaneensa asevoimat kansainvälisen politiikan välikappaleeksi, ja jos Venäjä olisi taloudellisesti ja poliittisesti vakaa maa. Mikään näistä ehdoista ei kuitenkaan täyty. Kenties huolestuttavinta on se, että Venäjä on aivan selvästi suuntaamassa kohti konkurssia. Maa on epäonnistunut pahasti taloutensa uudistamisessa, korruptio ja tehottomuus syövät sekä valtion tuloja että yksityisyrittäjien motivaatiota, ja öljyn hinnan lasku on tehnyt koko yhtälöstä aivan silminnähden mahdottoman ratkaista.
Putin pelkää aivan aiheesta värivallankumouksen kaatavan hänet ja hänen kleptokratiansa, ja varautuu tuleviin sisäpoliittisiin ongelmiin esimerkiksi rakentamalla itselleen uskollista, aseistettua kansalliskaartia. Venäläisten matkustamista ulkomaille rajoitetaan koko ajan, ja valtiojohtoinen propaganda täyttää lähes kaikki viestintäkanavat, Internetin ollessa jopa maksettujen Kreml-trollien valtaama. Kansalaisille rummutetaan yksinkertaista viestiä: oikeamielisen äiti Venäjän ongelmat, sikäli kun niitä on, johtuvat epäilyttävistä, paheellisista ja Venäjää vihaavista länsimaista. Tyytymättömyys pyritään näin kanavoimaan ulospäin, sillä minkäänlaista mekanismia rauhalliseen vallanvaihtoon Venäjällä ei ole.
Nyt jo näyttää varmalta, että Putinin hallinnon tilinpäätös tulee olemaan tavallisen venäläisen kannalta karmea. On kuitenkin pelättävissä, että ennen kuin Putin kaatuu, hän vie mukanaan paljon muutakin. Nykyinen järjestelmä on useamman asiaa seuranneen mielestä jopa neuvostojärjestelmää vaarallisempi, sillä itsevaltias Putin on voimakkaampi kuin luultavasti yksikään neuvostojohtaja Stalinin jälkeen, eikä hallittuun, verettömään vallanperimykseen ole mitään olemassaolevaa järjestelmää. Jos Putin kaatuu, myös hänen tukijansa kaatuvat, ja heidän ansaitsemansa omaisuus tulee melko varmasti jaettavaksi - epäonnisempien päätyessä mahdollisesti roikkumaan lähimmästä lyhtypylväästä. Neuvostojärjestelmässä oli Stalinin jälkeen sentään mahdollista jatkaa poliittisessa johdossa, vaikka johtaja vaihtui: nykyjärjestelmässä tälläistä mahdollisuutta tuskin on.
Putin on jo osoittanut Georgiassa, Ukrainassa ja Syyriassa käyttävänsä asevoimaa ulkopoliittisiin seikkailuihin ja jopa suoranaisiin alueanastuksiin hyvin pienellä varoitusajalla heti kun näkee siitä koituvan sisä- tai ulkopoliittista hyötyä. Tarve seikkailuille luultavasti vain kasvaa, kun Venäjän talous jatkaa syöksykierrettään. Yhtäläisyydet maailmanhistorian diktaattoreihin ja diktatuureihin ovat selvät ja äärimmäisen epämiellyttävät.
Voi myös hyvin olla niin, että vaikka Venäjällä tapahtuisikin värivallankumous, sen värit olisivat ruskeat paidat ja mustat housut.
Tälläisen maan naapurina ei ole mukava olla. Maantieteelle emme kuitenkaan mitään voi. Voimme ainoastaan pyrkiä harjoittamaan politiikkaa, jolla riski joutumisestamme sotilaallisen seikkailun tai poliittisen painostuksen uhriksi minimoidaan. Tähän saakka puolueettomuuden teeskentely ja Venäjän miellyttäminen ovat toimineet. Mutta mitään takeita ei ole siitä, kuinka pitkälle nyt harjoitetulla politiikalla päästään. Myös ennen toista maailmansotaa suomalaiset poliitikot uskoivat vakaasti, että itänaapurin kanssa voitaisiin neuvotella tasavertaisten kesken kuin raastuvanoikeuden eteisessä, ja että eihän Kremlin valtias nyt sentään niin hölmö olisi, että merkityksettömän Suomen vuoksi mobilisoisi armeijansa.
Toivon, ettemme tee samaa virhettä 80 vuoden välein.
5. NATO-jäseneksi on turha hakea, jos tilanne on jo vakava.
Ulkoministeriön NATO-selvitys paljastaa kirkkaasti, että paljon puhuttu NATO-optio on puhtaasti suomalaisten poliitikkojen sisäpoliittisiin tarpeisiin kehittelemää hölynpölyä. Sivuilla 39-40 todetaan ulkomaisten diplomaattien suulla suorasanaisesti, että vaikka Puolustusvoimien tekninen NATO-yhteensopivuus on hyvä, poliittinen Suomi ei ole mitenkään valmistellut mahdollista liittymistään länsiliittoon. Raportissa tehdään myös selväksi, että vaikka niinsanottu "nopeutettu liittyminen" - jossa Suomi saisi erittäin poikkeuksellisesti NATOn turvatakuut jo ennen kuin liittymisprosessi on valmis - olisi teoriassa mahdollinen, käytännössä se voi hyvinkin mahdollisesti kaatua muiden NATO-maiden politiikkaan. Liittyminen siis tuskin onnistuisi ilman pitkällistä jalkatyötä poliittisen tuen varmistamiseksi.
Yhteenlaskettuna tämä tarkoittaa mitä todennäköisimmin sitä, että "NATO-optiota" ei ole koskaan ollut olemassakaan. On toki mahdollista, että asiasta on käyty salaisia keskusteluja kulissien takana, mutta nykyisen parhaan tiedon valossa Suomen NATO-jäsenyys vaatisi etukäteistä poliittista valmistelua - mitä siis ei ole edes aloitettu. Niin kauan kun tälläistä valmistelua ei ole edes aloitettu, mitään "optiota" ei ole millään järjellisellä tavalla olemassa, paitsi siinä mielessä, jos "optiolla" tarkoitetaan suomalaisten poliitikkojen "optiota" eli mahdollisuutta aloittaa kyseiset keskustelut niin halutessaan! Kansalle NATO-optio on kuitenkin myyty jonkinlaisena ohituskaistana, jolla Suomi halutessaan livahtaa kuin varkain liittouman jäseneksi. Tämä on lähes varmasti täyttä kukkua.
Asiasta ovat suomalaisia viimeaikoina yrittäneet varoittaa mm. USA:n entinen NATO-suurlähettiläs ja Viron presidentti Toomas Hendrik Ilves: NATO ei etenkään nykytilanteessa mitenkään automaattisesti hyväksy uusia jäseniä, eikä Suomen jäsenyys olisi millään tavalla itsestäänselvyys, varsinkaan kriisin jo kärjistyessä.
Emme tiedä, mihin suuntaan Venäjän politiikka kehittyy. Selvää kuitenkin on, että maan suunta käy yhä lähemmäksi konkurssia, ja kaiken historian valossa on suorastaan huimapäistä odottaa vararikkoa kohden hoippuvan diktatuurin muuttuvan nopeasti vakaammaksi ja rauhallisemmaksi yhteistyökumppaniksi. Ihmisten organisaatiot muuttuvat radikaalisti lähinnä pakon edessä ja kriisien kautta, eikä Venäjän järjestelmä ole valitettavasti vielä lähellä pohjakosketustaan.
Ymmärrän puheenvuoroja, joissa NATO-jäsenyyttä ei pidetä juuri nyt ajankohtaisena Euroopan kireän turvallisuustilanteen vuoksi. Veneen keikuttamisen pelko on suomalaisiin, järvikansaan, syvään iskostettuna. Mutta pidän näitä ajatuksia valitettavina ja lyhytnäköisinä, sillä milloin NATO-jäsenyyttä sitten ajateltiin hakea? Jos Venäjästä on todella tulossa Suomelle vakava uhka, turvallisuustilanne tuskin helpottuu mainittavasti nykyisestä. Jos taas siitä ei ole tulossa uhkaa, NATO-jäsenyyden haitat olisivat vähäisiä ja rajoittuisivat lähinnä kiukutteluun.