Tänään vietetään kansainvälistä sananvapauden päivää. Sananvapauden käyttäminen on viime vuosina muuttanut muotoaan paljon. Kun aloitin itse sananvapauteni käyttämisen poliittisessa mielessä 2000-luvun alussa, oli aika harvinaista, että joku nuori henkilö ottaa poliittisesti kantaa yhteiskunnallisiin asioihin. Itselläni se tapahtui ensisijaisesti sanomalehdissä yleisönosastokirjoituksin. Minusta tehtiin oikein juttu Ilkka-lehteen tästä aiheesta. Olin tuolloin lukiolainen, oman aikani outolintu.
Aloittelin kirjoittamiseni nimimerkillä, ikään kuin harjoitellen sitä, että jossakin vaiheessa aloitan nimellä kirjoittamisen. Aika nopeasti siirryin oman nimeni käyttämiseen. Erityisen tyytyväinen olin, kun Suomenmaa julkaisi kirjoituksiani ja maksoi niistä vieläpä joidenkin eurojen palkkion minulle. Siis palkkion tavallisesta mielipidekirjoituksesta. Voitteko uskoa?
Internetissä tutustuin eri puolueisiin, mutta vuorovaikutusta ei juuri ollut. Löysin joitakin samanmielisiä mielipideaktiiveja. Oli kiven takana löytää vastaavanlaisia idealisteja kuin itse olin. Kypsyttelin ajatuksiani aika itsenäisesti lukien kirjallisuutta ja miettien omintakeista ideologiaa kaikessa rauhassa. Tuohon ideologiaan hain sitten puoluetta alustaksi omalle toiminnalleni. Itselleni oli koko ajan selvää, että vien ajatuksiani eteenpäin puoluepolitiikassa ja onnistun siinä varmasti. Jos olisin joutunut aloittelemaan poliittista toimintaani tämän päivän olosuhteissa, olisin ehkä kyllästynyt, sillä en millään taivu pelleksi, jollainen pitäisi olla edetäkseen suoraan lapsuudesta ja nuoruudesta puoluepolitiikan näköalapaikoille ja kunnolliseen vaikutusasemaan.
Nykyään sananvapautta käytetään enenevässä määrin nopeatahtisesti ja impulsiivisesti. Varsinaisten ”puheenvuorojen” merkitys tuntuu vähentyneen. Kanta pitäisi muodostaa nopeasti ja räväkästi, jotta se kiinnostaisi. Esimerkiksi pitkä ja perusteellinen blogikirjoitus luokkaa 5000-10 000 merkkiä saa yleensä vain vähän lukijoita. Toisin on, jos ilmaisee mielipiteensä muutamalla kymmenellä tai sadalla merkillä. Jokainen voi tietysti kysyä itseltään, voiko esimerkiksi yhteen twitter-viestiin sisältyä mitään arvokasta.
Uusi muoti kirjoitustyylissä varmasti vaikuttaa nuorten ajatteluun ja sen kehittymisen mahdollisuuksiin. Kärsimättömyys ja kärjekkyys korostuvat. Tärkeintä on saada huomiota. Vain huomionsaanti on arvokasta. Ei olla tyytyväisiä enää siihen, että sai mielipiteensä julki. Pitää saada nopeasti vastetta. Politiikassa tämä näkyy siinä, että hyvin keskinkertaisella ajattelulla saa aika helpolla huomiota. Ihmetellään oikein porukalla joidenkin yksilöiden ajatuksenjuoksua. Eikä oikeastaan enää itse ajatuskulkua vaan sitä, miten tällainen tai tuollainen ihminen voi oikein ajatella noin tai näin. Kuka vain haluaa sirkuksen pelleksi, areena on vapaa ja yleisö valmiina. Mielestäni sanonta ”kaikki julkisuus on hyvää julkisuutta” on poliittisen menestyksen mielessä vahvistunut.
Politiikassa on siirrytty aidosti huomiotalouteen. Menestys perustuu optimaaliseen tapaan hankkia sopivassa suhteessa ajatuksilleen tai itselleen kannattajia ja vastustajia. Jos halutaan pehmentää omaa imagoa, tai meinaa olla hiljainen hetki, lähdetään julkisesti kommentoimaan ilmiöitä, kuten urheilua. Ehkä sekin päivä tulee, kun vessakäynnistäkin saadaan rakennettua sellainen kokemus ja elämys, että on aivan tavallista kertoa siitä yleisölle tavalla tai toisella. Laiturinnokasta ja omista varpaista ei ole enää pitkä matka pöntölle tai puuceehen. Samaa p….aa molemmat.