Satu ja Pasi ovat huikeita tyyppejä. Ainakin päivän Helsingin Sanomien perusteella, joissa kerrotaan heidän toimivan kummeina 16-vuotiaalle turvapaikanhakijapojalle. Yhdessä vietetään aikaa ja opetellaan samalla kieltä. Pojasta on seuraa myös Satun ja Pasin 2- ja 5-vuotiaille pojille.
Kielen oppiminen on sujunut nopeasti. Turvapaikanhakijapoika ymmärtää jutun mukaan jo kaiken, mitä perhe keskenään puhuu. Ruokakulttuurikin on avartunut. Yhdessä on kokattu niin irakilaisia kuin suomalaisiakin ruokia. Kana ja riisi maistuvat kaikille.
”Tätä lisää!”, on ensimmäinen ajatus. Juuri tällaista yhdessä tekemistä ja arkisten askareiden ohella oppimista tarvitaan. Kohtaamisia ja vuorovaikutusta, jotka vähentävät ennakkoluuloja, lisäävät ymmärrystä ja vahvistavat kuuluvuuden tunnetta. Kummiperhetoiminta on juuri sellainen asia, joka edistää parhaalla mahdollisella tavalla integroitumista suomalaiseen yhteiskuntaan. Toivottavasti mahdollisimman moni lähtee mukaan.
Kaiken positiivisuuden keskellä hälytyskellot kuitenkin soivat. Jutussa todetaan:
”Helsinkiläiset Satu ja Pasi toimivat kummivanhempina yksin Suomeen saapuneelle turvapaikanhakijapojalle. He esiintyvät jutussa pelkillä etunimillään, koska pitävät aihetta leimahdusherkkänä. Samasta syystä kummipojan nimeä ei mainita jutussa.”
Onko todella niin, että pyyteetöntä osallistumista kummilapsitoimintaan täytyy peitellä niin, että varmuuden vuoksi jättää sukunimensä mainitsematta? Onko todella niin, että myös tällaiseen osallistuvan turvapaikanhakijanuoren täytyy peittää henkilöllisyytensä?
Eikä syy ole Satun tai Pasin, koska näin varmasti on. Aihe on leimahdusherkkä. Julkisen vihan, ryönäämisen ja lynkkauksen kohteeksi voi joutua kuka tahansa, joka tämän aiheen kanssa on tekemisissä. Kyllähän esimerkiksi Partiolaistenkin järjestämistä retkistä turvapaikanhakijanuorillekin kirjoitettiin perusteelliset jutut MV-lehteen. ”Partiolaiset naittavat turvapaikanhakijoita lapsille” jutussa taidettiin julistaa. MV-klikkien välttämiseksi jätän tarkan otsikon tarkistamatta.
Milloin vapaaehtoistyöstä ja auttamisesta on tullut varomisen ja pelon aihe? Millaisen viestin tämän antaa potentiaalisille vapaaehtoisille? Mitä tämä kaikki tekee rohkeudelle osallistua ja kertoa siitä? Ja ennen kaikkea millaisen viestin tämä antaa sille tyypille, joka todella haluaa laittaa kaiken voimansa siihen, että integroituu ja tulee osaksi suomalaista yhteiskuntaa? Miten sairaalle tasolle on yhteiskunnallinen keskustelu mennyt, että Helsingin Sanomissa on parempi jättää varmuuden vuoksi tarkemmat tiedot kertomatta puhuttaessa mistä tahansa turvapaikanhakijoihin liittyvästä?
Niinpä. Hullua on ja hullummaksi tuntuu menevän.