Viskipuolue päätti lauantaina puoluekokouksessaan vaihtaa nimensä Liberaalipuolueeksi (VU 16.5.2016), alla jonkin verran ajatuksia aiheesta.
Kun liityin Viskipuolueeseen, ei minulle ollut edes täysin selvää “liberaali” tarkoittaa, mutta Nolanin karttaharjoitukset (Wikipedia) asettivat minut selkeästi liberaalien alueelle sekä arvo- että talousakseleilla. Vuoden päivät olen nyt asiaan ehtinyt perehtyä, ja asia alkaa itselleni selvitä. Huomatkaa, että tämä kirjoitus on omani, ei ole puolueen virallinen kannanotto tai minkään sortin määritelmä.
Arvoliberaaliuteni määrittelen itselleni niin, että koska omat arvoni ovat subjektiivisia, ne eivät ole sen oikeampia kuin kenenkään muun arvot, tai pragmaattisemmin: mikä minä olen sanomaan muille miten heidän pitäisi elämänsä elää.
Tästä klassisena esimerkkinä vaikka saman sukupuolen väliset avioliitot - kaikella rehellisyydellä, asia ei henkilökohtaisesti ole minulle kovin tärkeä, mutta kun asetetaan vierekkäin saman sukupuolen välisiä avioliittoja kannattavien, sekä vastustavien mielipiteet, mielestäni kumpikaan osapuoli ei ole sen enempää oikeassa kuin toinen, jolloin ihmisten ollessa tasavertaisia (eräs liberalismin perusajatuksista), oikeus avioliittoon on kaikilla.
Tässä on tosin huomionarvoista, että omaa lähestymistapaani voi kutsua arvonihilismiksi, mutta Nolanin kartalla se näkyy arvoliberaalina. Yhteiskunnallisella tasolla näkisin tämän pragmaattiseksi - jos eduskuntalaitos kokee, että sen tehtävä on määritellä mitä ihmiset saavat, tai eivät saa tehdä, se käyttää valtavasti aikaa ja “laskentatehoa” kansalaisten hyvinvoinnin kannalta täysin epäolennaisten asioiden pohtimiseen. Siltä osin kuin epäkohtia on (esim. kansalaisten tasa-arvoisuuden tai oikeusturvan kannalta), ne on toki syytä korjata.
Eduskuntalaitoksen pitäisi kuitenkin edistää ensisijaisesti kansalaisten hyvinvointia (pitkällä aikavälillä), josta pääsemme talousliberaaliuteen. Sillä ymmärryksellä mikä minulla on, kansalaisen hyvinvoinnin kannalta merkittävin tekijä on elintaso, ja elintason kannalta merkittävin tekijä on toimiva talous.
Toimiva talous tarkoittaa minulle matalaa työttömyysastetta, korkeaa ostovoimaa ja positiivista säästämisastetta. Toki hyvinvoinnin kannalta on muitakin erittäin tärkeitä mittareita kuten elinikäodote, lapsikuolleisuus, lukutaito, ja ehkä olennaisin mittari kaikista, onnellisuus, mutta näiden asioiden ollessa kunnossa (kuten Suomessa voidaan sanoa olevan), elintaso on se asia, jonka eteen kannattaa tehdä töitä yhteiskunnallisella tasolla.
Jos hyväksymme, että toimiva talous on hyvä päämäärä, seuraava askel on miettiä miten sinne päästään. Tässä suhteessa uskon, että kilpailu toimivan talouden kannalta yksittäisin merkittävin asia - kilpailu on ainoa tapa saada kaikki toimijat miettimään “Miten minä tekisin tämän paremmin?”
Tämä voi tarkoittaa työnhakijaa, joka laatiessaan työhakemustaan miettii miten hän erottuisi edukseen, tai mitä taitoja hänen on hankittava parantaakseen asemiaan. Toisaalta, palveluja tarjoava yrittäjä miettii, että miten hän saisi asiakkaansa viihtymään paremmin kuin naapurissa olevalla kilpailijalla, tai suuressa mittakaavassa, korporaatiota, joka miettii mistä sen kannattaa hankkia raaka-aineensa, jotta se voisi myydä lopputuotetta hieman halvemmalla.
Siinä missä kilpailu parantaa palvelun laatua, jos kilpailua ole, pienemmät kustannukset tai työn tuottavuuden kasvu (esim. automaatio) ei näy kuluttajalle halvempina hintoina, vaan yritys jatkaa tuotteiden myymistä entiseen hintaan suuremmalla voitolla (kts. Monopoli, Wikipedia).
Kilpailu on talousliberalismin kulmakivi, ja jotta kilpailua voi olla, pitää markkinoiden olla sellaiset, että niille pääsee mahdollisimman helposti. Tällöin suuret voitot jollakin sektorilla houkuttelevat mukaan uusia yrityksiä, ja lisääntynyt kilpailu laskee hintoja ja parantaa laatua.
Jotta markkinoille pääsee helposti, pitää sääntelyn olla minimaalista. Erilaiset lupamenettelyt tai muuten yrittäjyyttä vaikeuttavat tekijät, kuten esim. säädökset (HU 23.12.2014) ovat esimerkkejä kilpailua haittaavasta säätelystä.
Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteikö sääntelyä pidä olla lainkaan. Esim. voi olla järkevää, että apteekin perustamiseen tarvitaan proviisorin, tai vähintään farmaseutin tutkinto, mutta lupamenettelystä pitäisi luopua. Aivan samalla tavalla taksin ajamiseen tarvittaisiin edelleen ajokortti, mutta taksiluvan voisi hyvin saada ilmoitusmenettelyllä.
Kysymys “Miten minä tekisin tämän paremmin?” on ajankohtainen myös kun tarkastellaan sosiaaliturvajärjestelmäämme - merkittävä osa kansalaisista käyttää aikansa ja energiansa sen laskemiseen, kuinka maksimoida erilaiset tuet.
Uudistamalla sosiaaliturvajärjestelmää perustulon ja/tai perustilin suuntaan on mahdollista saada ihmiset miettimään tukien maksimoimisen sijaan mitä lisäarvoa he voivat itselleen tai muille tuottaa. Tämä voi tarkoittaa yrittäjyyttä, työntekoa tai kansalaistoimintaa. Kaksi ensimmäistä tuo maahan myös verotuloja, mutta kolmattakaan ei pidä väheksyä - sekin on parempi kuin ravaaminen byrokraattien pakeilla erilaisten lappujen kanssa.
Tämä on myös liberaali näkökulma asiaan - ihmiset toimivat yhteiskunnan parhaaksi, kun heidän toimintaansa säännellään mahdollisimman vähän. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että muiden velvollisuus on maksaa heidän harrastuksensa - jos ja kun perustuloon ja/tai perustiliin siirrytään, sen pitäisi mielestäni kattaa vain minimitoimeentulo.