Joku sanoi että sokeiden valtakunnassa yksisilmäinen on kuningas, saattoi olla kreikkalaista alkuperää oleva lohkaisu. Vaikka istun internetin äärellä, en halua tarkistaa. Minulla on varmuus. Niin on monella muullakin. Pian keskustelemmekin jostain aivan muusta kuin mikä on tämän avauksen varsinainen aihe ja juuri sellaisissa ominaisuuksissa ovat pahoinvointimme juuret. Etsimme niiden aiheuttamalle turhautumiselle mieluummin syyllisen jostain muualta kuin omasta toiminnastamme. Eihän meihin, kriittisiin yksilöihin, omantien kulkijoihin ja massailmiöitä tyynesti sivusta analysoiviin voi mitään psyykkisesti iskostaa, saati fyysisesti ehdollistaa. Olemme niin objektiivisia, totuudenhaluisia ja ideologisista pidäkkeistä vapaita, ettei meitä saa millään etenkään juuri haluamakseen hetkeksi valtaansa, toimimaan täysin odotetusti?
Toisinaan poliittisessa päätöksenteossa huomataan jokin omia näkemyksiä edistävä mekanismi, jota sitten toistetaan loputtomiin, aina naurettavaan maneerisuuteen saakka. Samalla tavoin meihin myös iskostetaan "totuuksia" joiden kyseenalaistaminen uhkaa omaa hyvyyden tunnettamme. Suurin osa suomalaisista on kuitenkin velvollisuudentuntoista, sovinnollista väkeä joka jopa hieman väisteleekin konflikteja ympäristönsä kanssa. Kulttuurina kun on että jos joku auktoriteetti tai edes vertaisena pidettävä vaatii jotain, on vastustaminen tulkittu perinteisesti "veneen keikuttamiseksi" ja siitäpä tuleekin sanonta kuinka "kypsempi" antaa periksi. Se taas tarkoittaa että epäkypsät ts. raa'at ihmiset saavat tahtonsa läpi, joskin teorian mukaan oman jalostumisensa kustannuksella.
Päättäjien parissa tapa olla pitämättä edes puoliaan tunnettiin aikoinaan suomettumisena ja on edelleen eräs häpeällisin osa kansallista historiaamme. Koska monet keskeisissä asemissa silloin vaikuttaneet ovat hengissä ja Tarja Halonenkin sai nimikkopuiston, niin voipa mennä pitkäkin aika heidän poismenostaan että asiaan viitsitään (sillä kertaa lähinnä imagosyistä) juurikaan kajota. Eihän seksuaalivähemmistöjen tasavertaisuutta korostanut ja ihmisoikeuksista jopa YK:ssa puhunut, maamme historiassa ensimmäisenä Presidentiksi noussut nainen kuitenkaan näyttäydy DDR-tunnustamiskomiteassa istumisineen, Putinin ja muiden diktaattorien kanssa haliessaan tai Jokelan ja Kauhajoen tragedioiden jälkeen miesten pahoinvoinnin kaikissa esiintymisissään tylysti sivuuttanut henkilö, oikein mahdu siihen muottiin jonka hänelle olemme päässämme valaneet. Puhumattakaan valkoisten muistojuhlan boikotoinnista, uskollisten tovereiden nimittämisistä vastoin omia julkilausuttuja periaatteitaan korkeisiin virkoihin sekä lähipiirille sietämättömiä oikkuja mielivaltaisesti soveltavasta työpaikkakiusaajan roolista. Varmaankin kommenttiosiossa pääsemme keskustelemaan juuri tämän listauksen aiheuttamasta pöyristymisestä sekä puoluetaustastani, sen sijaan siitä todellinen käytös paljastaa että Halosen imagon takana vallinneet ajatukset olivat todella kaukana niin demokratiasta, ihmisoikeuksista kuin tasa-arvosta? Uskomme tietysti mieluummin hyvään, minkä ominaisuuden hyväksikäyttö onkin politiikan ja median yhteenliittymässä erittäin suosittua. Mielellämme emme usko myöskään että niin voisi todella olla.
Politiikassa me käytämme valitsemiemme poliittisten virtausten mukaista retoriikkaa vailla ymmärrystä maailman liikkuvuudesta, samalla kun meitä lietsotaan näkemään yksi yleispätevä ratkaisu joka toimii kaikissa tilanteissa. Todellisuus kuitenkin rakentuu tietynlaisille yhteiskunnallisille/poliittisille paradigmoille, jotka ovat turhan monesti muualta suorien ja piilovaikutteiden kautta uineet tunteisiimme ja siten havaintoihimme pesiytyneitä rakenteita: mistä on sopivaa puhua ja miten, millaisia keinoja on hyväksyttävää käyttää ja milloin ja millä tavoin niitä tulee soveltaa. Tämä on paljon oleellisempaa julkisen keskustelun ja otsikoiden kannalta, kuin sellainen todellinen arvokeskustelu mihin pyrimme ja mitkä ovat rajamme, ovatko keinomme ja tavoitteemme edes samalla suunnalla.
Häkellyttävän usein emme oikeasti tiedä mihin pyrimme, rajoistamme puhumattakaan, tästä johtuen keinomme ja tavoitteemme hapuilevat ristiriitaisina johtaen täysin järjettömiinkin johtopäätöksiin, koska eksyneisyyttämme annamme vallan tunteillemme asioissa jotka eivät ole fiiliskysymyksiä. Tämä taipumus tekee elämän kenelle tahansa yhteiskunnan yläportailla helpoksi, edustipa päättäjiä, päätöksiä toimeenpanevaa ylempää virkakuntaa tai mediaa. Kun kaksi vastakkaista käsitystä edustavaa "kansalaismielipidettä" saadaan tappelemaan keskenään, on helppo tehdä aiheesta ihmisten kyllästyttyä päätöksiä, joista ei tarvitse käydä minkäänlaista keskustelua.
On ihmiselle täysin luontaista tietotulvan keskellä hakeutua dogmien, ismien ja laskemattomien muiden jakolinjojen keskelle, toki sille puolelle mistä löytyy vain kaikki hyvä. Taiteella on virkistäviä poikkeamisia harmaalle alueelle ja hyvinkin synkkiin vesiin, mutta sisäänpäin lämpiävänä ja pääosin arvostelijoille ts. toisille taiteilijoille sekä sellaisiksi haluaville tehtynä, se hyvin harvoin onnistuu muuta kuin toistamaan itsestään selvyyksiä, luomaan teoksesta eräänlaisen vakuutuksen että tekijät ovat sisäistäneet heitä sitovat mielipidenormit. Paljon puhuvaa onkin että monet parhaat päivänsä nähneet naistaiteilijat ajattelevat vielä nykyäänkin alastomuuden olevan teatterille jotain uutta ja ihmeellistä, niinq tosi radikaalia. Näin ajattelevat myös monet parhaat päivänsä nähneet miestaiteilijat. Siksi teosten esitystapa, asetelmat ja ilmaisun kuvakieli ovatkin, näyttelystä toiseen, raikas kulttuuripieru 60-luvulta. Tosin siinä vallitsee tietysti sellainen joukkopsykologia että arvostelija ei vaan ymmärrä, juntti kun on, mutta jos teoksia kehuu sellaisistakin ansioista joita niillä ei pyritty täyttämään, on silti suuri taiteen ystävä ja tuntija. Eikä nykyinen taiteemme kyseenalaista vallitsevia normeja, vaan pyrkii diktatuureille ominaiseen tapaan vahvistamaan niitä. Sisäisiä normejaan saati sielullista näivettyneisyyttään ei nykytaide osaa kuvata edes niillä loputtomiin toistamillaan tavoilla.
Maailman liikkuvuudesta, dogmeista ja maneereista pääsemmekin poliittisiin kestoteemoihin eli talouspolitiikka ja maahanmuutto.
Talouspolitiikassa meillä on kaksi pääsuuntausta, toinen näkee verotuksen omaisuuden tasaisemman jakamisen välineenä ja toinen taas korostaa verotuksen taloudellista liikkuvuutta ruokkivia, ts. dynaamisia ominaisuuksia. Vallitseva oikeisto/vasemmisto-akseli on rakentunut sille että kumpikin puoli lukkiutuu omaan maailmanselitykseensä ja tyrkyttää sitä ratkaisuksi kaikkiin tilanteisiin. Vasemmistoliitto on auringonlaskun perinnekerho kommunisteille, joten heidän sanomisistaan ei onneksi enää tarvitse välittää. SDP ymmärsi aikoinaan Korpilammella erittäin hyvin ettei sosialismi ei olekaan automaattinen vastaus kaikkeen, tosin Antti Rinne ei tiennyt mihin lähti ja jos Urpilainen olisi saanut jatkaa, niin hallituspolitiikkaa tehtäisiin nyt demarien sävyllä. Jäsenistöä jakanut niukka voitto ay-jyrän hyväksi on sellainen temppu mitä ei äijäfeminismistä puhumalla paikata. Kokoomus saattaisi joutua olemaan hiljaa oppositiossa, kannattajamme kun eivät arvosta sitä että on äänessä ja vastustaa kaikkea, vaan pitää olla asiaa ja perusteita. Siksi Matti Vanhasen 2. hallitus sisälsi runsaasti sosiaalipoliittisia uudistuksia, nimenomaan kokoomuksen ajamana. Tämä johtuu siitä me kyllä ymmärrämme että tulojen tasaamisen aika on kriisien tullen, koska on turvattava rahoituspohja palveluille joiden käyttö kasvaa jatkuvasti. Rakenteellisia uudistuksia emme ole saaneet aikaan, koska Lipposen kakkosesta tultua nykyisyyteen, ovat veronkorotukset olleet ainoa johon kaikki muut suostuvat. Sitten toisena hetkenä, kuten nyt, olisi ns. dynaamisten vaikutusten ruokkimisen aika, jolloin tulot kääntyvät kasvuun ja aiemmin saavutettu palvelun taso voidaan vakiinnuttaa. Tämä tarkoittaa kokonaisuutena tason nousua juuri niillä sektoreilla jotka taas kriisin tullen ovat arvossaan.
Maahanmuuttopolitiikassa meillä on kaksi pääsuuntausta myöskin, mutta emme noudata niistä kumpaakaan, vaan pelaamme hämmentävällä tavalla ristiin. Tavoitteemme ja keinomme eivät ole linjassa, joten hapuilu johtuu siitä. Meillä on korkeakouluissa kasvava määrä ulkomaalaisia opiskelijoita joille tarjoamme maksuttoman korkeakoulutuksen. Suurimpina maina mm. Venäjä. Kuitenkin vain häviävän pieni osa jää Suomeen valmistumisensa jälkeen, vaikka se olisi kaikille paras vaihtoehto: tulija on käynyt koulunsa ja saanut keskeiset valmiutensa muualla, meidän järjestelmässämme hän on sen 3-5 vuotta useimmiten. Tämän jälkeen hän olisi valmis töihin, mutta tässäpä tuleekin vastaan monta muuria ja todella moni menee mieluummin jonnekin missä edes työllistyminen saati yrittämminen on helpompaa. Humanitaarisella puolella taas olisi hyödyllistä että he olisivat järjestelmässämme 3-5 vuotta ja lähtisivät sen jälkeen rakentamaan kotimaataan kun pahin on ohitse. Jos tämä kuulostaa "rasistiselta" niin tervetuloa vaan iskostettujen maailmaan, keneltä sitä kotimaansa jälleenrakentamista voi odottaa ellei juuri heiltä jotka sieltä joutuivat lähtemään? Mikäli Suomi joutuisi sotaan on moraalimme kuitenkin täysin toisenlainen mitä odotamme muilta. Pidämme tällaista väheksyvää asennetta toisten edellytyksille, taidoille sekä isänmaanrakkaudelle jotenkin "inhimillisenä" joskaan emme sallisi sitä itsellemme. Se jos mikä on rasismia ja sinänsä jo tuomittavaa.
Sen sijaan että keskustelemme mikä sitten olisi järkevää tämän hetken tilanteessa, me mielellään puoluejohtajien ja toimittajien opastuksella lällättelemme natsia tai punaviherhyysäriä karsinoidemme yli.
Kummallakin saralla tehdään samaan aikaan päätöksiä niiden ihmisten toimesta joiden tavoitteet ja keinot ovat ristiriidassa, samoin kuin siellä myöskin mellastaa joukko jolle tärkeintä on vain saada tahtonsa läpi, seurauksista viis.