Aloitan tämän blogini esimerkillä ja jatkaen saman maalliin. Älkää vaan ajatelko, että olen ”narsistinen hyväntekijä”, joita nyt media näyttää jahtaavan jutuillaan. Teen ja toimin vain niin, kuin itse tunnen ja koen oikeaksi.
Tässä uusin tapahtuma.
Aamulla kävin kaupassa ja yksi vanha tuttavani oli samaan aikaan kassalla ja sadatteli omaa älypuhelintaan, joka oli jumissa. Ystäväni oli käynyt yhden operaattorin liikkeessä hakemassa apua, mutta myyjä ei ollut osannut tehdä mitään. Oli vain todennut, että ystäväni täytyy odottaa, että puhelimen akku loppuu, niin latauksen jälkeen puhelimen voi käynnistää uudelleen, jolloin se jälleen toimii.
Ystävälläni oli pieni hätä, sillä hänen täytyi soittaa yksi tärkeä puhelu. Puhelimella ei voinut soittaa ja vain puhelimessa oli numero, johon soittaa, joten tarjoamastani omasta puhelimestani ei olisi ollut apua. Pyysin puhelimen, että katson sitä, että missä vika voisi olla? Huomasin heti, että puhelimen akku on melkein täysi, joten vasta muutaman vuorokauden kuluttua puhelin sammuu virran loppuessa. Puhelin oli myös sellainen, jossa on kiinteä akku, jota ei voi irrottaa ja saada puhelin sammumaan ja käynnistymään uudelleen. Pohdin vain hetken, että puhelimen saa sammumaan painamalla vähintään puoliminuuttia on/off kytkintä, jolloin puhelin sammuu. Niin sen sain sammumaan ja uudelleen käynnistyksen jälkeen puhelin toimi jälleen normaalisti.
Ystäväni sai soitettua tärkeän puhelunsa ja oli ikionnellinen ja kiitteli vuolaasti. Sanoin ystävälleni, että hänen täytyisi nyt mennä vieressä olevaan puhelinliikkeeseen ja kertoa myyjälle, kuinka ongelma ratkesi, sillä myyjä ei voi tietää kaikkien puhelimien tekniikkaa? Ystäväni heilautti vain kättään, että puhelinliikkeessä täytyy neuvoa häntä, eikä hänen pidä neuvoa puhelinliikkeen myyjää. Minusta hänen olisi pitänyt, sillä jos myyjää olisi neuvonut aiemmin joku asiakas saman ongelman ratkaisussa, niin ystäväni ei olisi jäänyt hätään.
Olin todella pettynyt ystäväni vastaukseen ja suhtautumiseen. Ystävälläni on useita akateemisia loppututkintoja ja lähes 50 julkaistua kirjaa, eri aiheista.
Mihin meidän koulutus, opiskelu ja akateemiset tutkinnot tähtäävät, kun toisilla on mahdollisuus ja älyä opiskella, suorittaa tutkintoja, mutta he eivät viisastu, vaan heistä tulee typeryksiä.
Yhtä typerä minäkin voin olla, mutta onneksi sen huomasin:
Tarina Helsingin ajalta, jonka löysin tietokoneeltani
Kerron tässä Helsingin Hakaniemessä, talvella -96 sattuneesta tapahtumasta, kuinka itse voi oivaltaa asioita. Olin juuri menettänyt kotini pakkohuutokaupassa ja kotiseutuni. Olin joutunut muuttamaan tuttavani asuntoon Helsinkiin, sillä minulla ei ollut varaa vuokrata omaa asuntoa.
Olin menossa Elannon pankkiautomaatilta nostamaan rahaa, mutta se oli suljettu joten suunnistin seuraavalle automaatille. Vastaani tuli sokea mies valkoisen kepin kanssa kolistellen liikkeiden ikkunoita.
Kävelin ohi, kunnes pysähdyin ja käännyin mennäkseni kysymään ”voinko auttaa”, katsoin miestä tarkemmin, hän oli erittäin epäsiisti, pesemättömät hiukset ja risaiset vaatteet. Käännyin ja jatkoin matkaa automaatille, nostaessani rahaa ajattelin sokeaa miestä ja soimasin itseäni, kuinka voin valikoida ja luokitella ihmisiä, jos joku tarvitsee apua niin miten voin avunantamisesta kieltäytyä ulkoisten seikkojen perusteella. Puhumattakaan siitä, että se sokea mies ei arvostele itseään tai muita ulkonäön perusteella sillä eihän hän edes näe.
Olin todella tyytymätön itseeni, ja lähdin pankkiautomaatilta kulkemaan Elannolle päin ja näin miehen uudestaan. Nyt kylläkin aivan erilaisena, ihmisenä joka tarvitsee apua. Menin hänen luokseen, ja kysyin ”voinko auttaa?” hän kertoi etsivänsä KOP:n konttoria. Kerroin auttavani häntä, tartuin käsivarresta, ja ohjasin hänet pankinkonttorin sisälle ja vapaan pankkitoimihenkilön eteen. Ohjaten hänet samalla tuolille istumaan.
Tämän tapauksen jälkeen olin erittäin kiitollinen siitä, että sain uuden mahdollisuuden ja auttaa häntä. Itserakkaasti ajatelleen sain auttaa itseäni. Toisaalta en näe mitään pahaa kyseisenlaisessa itserakkaudessa.
Tämä seuraava tapaus on vuosikymmenten takaa, kun olin kaksikymppinen
Olin käymässä perheemme maatilalla ja menin sattumoisin veljeni talon taakse. Kaksi veljeni pikkupoikaa oli siellä leikkimässä ja toinen heistä oli pää alaspäin sadeveritynnyrissä, vain jalat näkyivät täysinäisestä vesisaavista. Hänen vuotta vanhempi veljensä, noin 7-vuotias ei tietenkään osannut tehdä mitään. Juoksin sadevesitynnyrille ja nostin veljenpoikani sieltä takaisin elämään. Muistelimme tätä tapahtumaa pari vuotta sitten, kun samainen veljenpoikani täytti 40-vuotta. Hän kirjoitti minulle näin ”Tosissaan hyvä säkä että satuit olemaan paikalla...olen kyllä ikuisesti kiitollinen” Minä olin tietenkin onnellinen, että sain pelastaa veljenpoikani hengen, mutta en pidä itseäni sankarina, sillä kohtalo johti siihen, että satuin paikalle.
Tämä seuraava tapahtuma on siltä ajalta, kun menetin isänmaani ja jouduin pakosta maanpakolaiseksi Viroon.
Kun nyt tämän tarinan tässä kerron, niin en kerro sitä siksi, että pitäisitte minua jotenkin parempana ihmisenä. Kerron sen siksi, että me kaikki voimme oppia joka päivä olemaan parempia ja myötätuntoisempia ihmisiä toisillemme.
Se oli yksi hyvin kylmä talven lauantai-ilta Tartossa kun kävelin kotiini Küüni katua. Kadulla oli eestiläinen mies, iältään noin 40-50-vuotias. Mies oli kylmissään ja nuhruisissa vaatteissa, hänellä oli leipä kainalossaan. Aloin juttelemaan hänen kanssaan. Hän kertoi omaa elämänsä tarinaa. Rankkaa lapsuutta ja useita vankilakeikkoja, jotka hän oli saanut varkauksista. Hän asui nyt hylätyssä talossa, ilman mitään mukavuuksia ja lämmitystä.
Pyysin hänet luokseni, että teen hänelle ruokaa syödäkseen. Kävelimme meille. Pyysin, että hän menisi ensin suihkuun, sillä hän haisi ulolle. Annoin hänelle pyyhkeen ja valkoisen kylpytakin. Sinä aikana kun hän oli suihkussa valmistin yksinkertaisen aterian hänelle, niistä aineksista mitä minulla jääkaapissa oli. Paistoin kananmunia ja makkaraa, jotain lisukkeitakin oli. Juomaksi mehua ja purtavaksi vielä leipää. Kun hän tuli suihkusta, niin ruoka oli katettu. Pyysin häntä tyhjentämään vaateidensa taskut sillä laitoin kaikki hänen vaatteensa pesukoneeseen. Pesukoneessani oli täyskuivausohjelma, joten 2-3 tunnin kuluttua hänellä olisi puhtaat ja kuivat vaateet, kun ne vielä vähän aikaa saisivat tuulettua lämpimässä huoneilmassa. Vieraani ruokaili suurella antaumuksella. Ei muistanut, että milloin viimeksi on pöydän ääressä syönyt. Jälkiruoaksi keitin hänelle kahvia ja tarjosin moldovialaista brandya. Juteltiin elämästä ja sen vaikeudesta.
Tarjosin hänelle vuoteeni, jonne hän voi käydä nukkumaan. Vierashuonetta minulla ei ollut. Minä itse valvoin koko yön ja pesin pyykit. Hän meni nukkumaan ja minä jäin yksin istumaan keittiön pöydän ääreen. Pesukone lopetti työnsä yöllä. Vaateet olivat kuitenkin vielä hiukan kosteita, joten levittelin ne tuolien selkänojille lähelle pattereita. Istuin ja odotin aamuun saakka.
Valmistin aamiaisen ja kävin herättämässä vieraani. Hän puki puhtaat vaateet ylleen ja söi aamiaisen, jonka jälkeen hän jatkoi matkaansa.
Seuraavana kesänä tapasin hänet samaisella kadulla päivällä. Hän tuli kiittelemään välittämisestä. Hän oli ollut nyt jonkun aikaa töissä ja yhdessä toivoimme, että hänen elämässään kääntyisi onnellisempi lehti. Hän kysyi vielä minulta, ”Et kai pelännyt, että varastaisin sinulta jotain?“ Sanoin, ettei tullut edes mieleeni. Siihen hän totesi, ”Ettei varaskaan varasta häneltä, joka häntä auttaa.” Onneksi hän ei tiennyt sitä, että juuri he, joita minä olin Katinkullan aikaan auttanut tarjoamalla työtä ja toimeentuloa, olivat auttaneet minun ja sukumme ryöstämisessä. Minä autoin eestiläistä, sillä Eesti oli suonut minulle turvasataman pari vuotta aiemmin, kun kotimaani minut hylkäsi.
Tällaisia tapahtumia elämäni on täynnä, lapsuudesta alkaen tähän päivään ja eri maissa. Minulle on suotu aistit: kuulo, näkö, havainnointi ja myötätunto toisia elollisia kohtaan, joten niillä vaistoilla toimin. Ne ovat meillä kaikilla syntyessämme, koulutusta ne eivät vaadi, ne ovat meidän sisällämme, kun vain annamme niille tilaisuuden. Älkää antako opiskelun, aseman tai varakkuuden niitä tuhota.
Media kertoo päivittäin ISIS:n raakalaismaisista teoista, sodista, raiskauksista, väkivallaasta, niin voinen sen vastapainona kertoa siitä, kuinka voimme tehdä myös hyviä tekoja, ei vain pahaa toisillemme?