1990-luvun alussa, siis neljännesvuosisata sitten, kuuluin opiskelijoiden viimeiseen vuosikertaan, josta koulutettiin kodinhoitajia. Niitä vanhanaikaisia kodinhoitajia, jotka osasivat pestä pyykit ja mankeloida, valmistaa silakkapihvejä ja vispipuuroa, pestä ikkunat ja puhdistaa uunin luukun laseja myöten. Sen lisäksi kodinhoitaja pystyi hoitamaan säärihaavan, pistämään insuliinin, jakamaan lääkkeet, hoivaamaan koliikkivauvaa, leikittämään isompia, kuuntelemaan, täyttämään lomakkeita, leipomaan pullaa, käymään kaupassa. Sitten joku suuressa viisaudessaan keksi, että kodinhoitajan sijaan pitää saada lähihoitaja. Kodinhoitajien koulutus lakkautettiin. Kohta lakkasi myös kodinhoitajien toiminta sellaisena kuin se oli. Työ pirstaloitui. Vanhuksen luona saattaa ravata väkeä kuin hollituvassa: yksi käy siivoamassa, toinen tuo ruoan, kolmas toimii saattoapuna lääkärireissulla, neljäs pesee ja pukee ja niin edelleen. Tätä perustellaan tehokkuudella, mutta kaukanahan se on tehokkuudesta, kun työntekijät ajavat korttelirallia ympäri kaupunkia kunkin käydessä pikaisesti hutaisemassa sen oman pienen viipaleen "kokonaisvaltaiseksikin" kehutusta vanhustyöstä. Kun yksi työntekijä tai työpari tekisi kaiken tarvittavan kunkin asiakkaan luona, säästyisi sekä aikaa että rahaa, ja ennen kaikkea asiakkaan ja kodinhoitajan välille voisi kehittyä luottamuksellinen suhde, jota ei voi koskaan liikaa korostaa niin intiimissä ja henkilökohtaiseen tilaan tunkeutuvassa vuorovaikutuksessa, mikä kodinhoitajan ja asiakkaan välille väistämättä muodostuu. Haluaisitko sinä, että takapuolesi pyyhkii milloin kuka vaan kohdalle sattuu, kun et enää itse kykene sitä tekemään?Lapsiperheiden kotipalvelu koki melkein kuoliniskun; lyötiin henkihieveriin, ja sanottiin, että kodinhoitaja, jonka virkanimike muutettiin perhetyöntekijäksi, myönnetään vain lastensuojelun asiakkaille. Perhetyöntekijän ei edellytetty osallistuvan kodinhoitoon, vaan joko keskustelevan vanhempien kanssa, tai vievän lapsia vaikka uimaan tai keinupuistoon, jotta äiti voi sillä aikaa tiskata, siivota ja pyykätä. Kun minusta tuli perhetyöntekijä, olin ehtinyt hankkia korkeakoulututkinnon. Se ei auttanut minua ymmärtämään, miksi työnjako kuului olla niin, että äiti jää kotiin siivoamaan ja perhetyöntekijä lähtee lasten kanssa ulos antaakseen heille hauskan hetken. Ohjeista piittaamatta minä hyökkäsin tiskivuoren kimppuun, kaivoin imurin kaapista, vaihdoin lakanat - ensin ajettuani asiakkaan lapsineen vaikka sitten sinne puistoon touhuamaan, viettämään laatuaikaa keskenään. Sitä laatua kun umpiväsynyt aikuinen ei jaksa, ei pysty tarjoamaan. Mutta kun joku löytää tiskipöydän kannen likaisten kuppien ja lautasten Himalajan alta, ja vielä pesee ja kiillottaa sen pöydänkin, vanhempi voi keskittyä löytämään lapsensa ja syventämään suhdettaan häneen. Äiti, joka ei milloinkaan tiskaa, on parempi kuin äiti, joka ei juuri koskaan jaksa kuunnella, mitä koulussa tapahtui tai ei jaksa lähteä sinne leikkipuistoon antamaan keinuun vauhtia.Mäntsälässä on herätty. Siellä on palautettu vanhanajan kodinhoitajien työ kaikkien lapsiperheiden tarvittaessa saatavaksi palveluksi, ilman että apua saadakseen täytyisi perustaa lastensuojelun asiakkuus. Säästöjä on tullut miljoonia euroja, ja mikä parasta, huostaanotot ovat vähentyneet merkittävästi.Koska herätään muissa kunnissa ja myös vanhusten palveluiden järjestämisessä, ja nostetaan oikeat, omaan työhönsä koulutetut kodinhoitajat takaisin arvoonsa, hoitamaan asiakkaansa kokonaisvaltaisesti, yksilöllisesti, asiakaslähtöisesti ja tehokkaasti?