Vallitsevassa maailmankuvassamme ihmiskunnan historia selitetään kehityksenä. Tämän tarinan mukaan olemme aloittaneet kauan sitten ensin eläiminä ja sitten villeinä, mutta kohtalonamme on ollut kehittyä niin biologisesti kuin kulttuurisestikin kohti korkeaa, luonnon yläpuolelle noussutta asemaa. Tarinan mukaan olemme esivanhempiimme nähden saavuttaneet ylivertaisen elämäntavan, ja tarkoituksemme on jatkaa edelleen eteenpäin kohti uljasta tulevaisuutta.
Miksi tulevaisuus näyttää sitten niin epävarmalta ja jopa uhkaavalta, kun mietimme ihmiskuntaa uhkaavia ekologisia ja sosiaalisia kriisejä? Vastauksen saamme ihmiskunnan tarinasta, kun kerromme sen erilaisesta näkökulmasta kuin mihin olemme tottuneet. Se kertoo meille, mitä kehitys loppujen lopuksi tarkoittaa kulttuurimme luonteen kannalta.
Jostain syystä noin 70 000 vuotta sitten homo sapiens -populaatioon tuli geneettinen pullonkaula, jolloin esivanhempiemme määrä väheni joihinkin tuhansiin yksilöihin. Lajiamme uhkasi välitön sukupuutto. Riippumatta siitä, mistä populaation raju väheneminen sitten johtuikin, kyseessä oli homo sapiensin säilymistä vakavasti uhannut kriisi.
Tärkeimmäksi työkaluksi kriisistä selviytymiseksi muodostui kulttuuri, joka mahdollisti luontaisten vaistojen ohittamisen ja toimimisen ennakoimattomissa tilanteissa uusilla, soveltavilla tavoilla. Tietenkin kulttuuri oli ollut osa ihmistä jo aiemmin eikä se syntynyt tuossa tilanteessa tyhjästä, mutta ensimmäistä kertaa se otti ihmisen tarinassa määräävän aseman. Tapahtui ns. suuri harppaus, joka alkoi pian näkyä myös arkeologisten löydösten rikastumisena.
Ihmiset löysivät siis olemassaoloaan uhkaavassa tilanteessa keinon selviytyä lajina, ja se oli kehitys. Myyttisten kielikuvien kautta ajateltuna homo sapiens siirtyi nyt murrosikään. Ihmiskunnan oli selviytyäkseen uhmattava kulttuurisilla voimillaan vanhempiaan, maata ja aurinkoa. Luontoa.
Selviytymiskeinona kulttuurinen kehitys oli kuitenkin äärimmäisen tehokas ja siten vaarallinen ja vaikeasti hallittava. Varsinkin, kun geneettisen tiedon perusteella homo sapiens aloitti samaan aikaan suurimman vaelluksensa Afrikasta muualle maailmaan. Tyhjät ekologiset lokerot ja ihmisestä tietämättömät lajit sekä suuret maaeläimet odottivat ihmiskuntaa, joka teini-ikäisenä vasta opetteli kulttuuriseen kehitykseen perustuvan uuden voiman hallintaa.
Metsästystekniikoiden ja muun kehityksen sekä alueellisen levittäytymisen myötä väestö kasvoi. Ekologinen tasapaino järkkyi ihmispopulaation saavuttaessa paikallisia kyllääntymispisteitä. Seurauksena riistaeläimet hupenivat ja suurimmat kuolivat lopulta sukupuuttoon. Tämä tapahtui kaikkialla, minne ihminen vaelsi. Ihmisyhteisöt olivat jälleen selviytymistilanteessa, ja tällä kertaa haasteeseen vastattiin kahdella tavalla.
Toinen vastauksista oli kulttuurin kypsyminen murrosiästä aikuisuuteen. Tuhannet kulttuurit ympäri maailman onnistuivat koitoksessa, joka oli initiaatio kulttuuriseen aikuisuuteen. Se tarkoitti kulttuurin mahdin rajoittamista paikallisen ekologian asettamiin ehtoihin kulttuurin omilla keinoilla: mytologialla, rituaaleilla, maailmankuvalla ja näitä kuvastavalla elämäntavalla. Afrikassa, josta ihminen oli kotoisin, ja jonka ekologiasta paikallisilla yhteisöillä oli jo valmiiksi suuri perimätieto, kypsyminen tapahtui niin nopeasti, että voimme yhä tänä päivänä ihastella Afrikan mantereen megafaunaa. Tätä edesauttoi vastavuoroisesti tietenkin myös se, että Afrikan eläimistökin oli aikojen saatossa oppinut elämään kaksijalkaisen kanssaolentonsa kanssa.
Australiassa suuret maaeläimet ehtivät kadota ennen kuin ihmiset asettuivat siellä ympäristönsä raameihin ja kehittivät tuota asettumista tukevan rikkaan maailmankuvan. Pohjois-Amerikassa kävi samoin. Mastodontit, jättiläismajavat ja -laiskiaiset ym. ehtivät kuolla sukupuuttoon murrosikäisen ihmiskulttuurin tieltä, mutta eurooppalaisten kohtaamien alkuperäiskansojen perinteessä korostuu jo syvä ekologinen kypsyys. Näyttää siis siltä, että suurten maaeläinten katoaminen on ollut ihmisille välttämätön oppitunti ekologisesta viisaudesta ja kypsymisestä.
Jotakuinkin yhden käden sormin laskettava määrä kulttuureita ratkaisi väestöpaineen ja ekologisten reunaehtojen välisen ristiriidan kuitenkin toisin. Nämä kulttuurit kieltäytyivät kypsymästä, takertuivat murrosikäiseen uhmaan ja jatkoivat hallintaan pyrkivää kehitystään. Se johti ekspansiiviseen maanviljelykseen siirtymiseen ja yhä suureellisempiin harhakuviin ihmisestä maapallon valtiaana.
Tuhoisaa tuossa ratkaisussa on se, että vaikka ekologisesti kypsä kulttuuri on ylisukupolvisesti ja tulevaisuuteen ulottuvasta aikaperspektiivistä katsottuna ylivoimainen selviytymisstrategia, on kulttuurin mahtia rajoittava elämäntapa kuitenkin lyhyellä aikavälillä heikompi kuin sen energia- ja resurssisyöppö vaihtoehto. Siten ekologisesti kypsät, ihmiskunnan aikuisuuden saavuttaneet kulttuurit on pitkälti pyyhitty maan päältä ja tilalla on maailmanlaajuiseksi laajentunut puberteetin kourissa kipuileva kulttuurimme, joka edelleen vannoo kehityksen nimeen.
Kypsymisestä kieltäytyvä ja maata uhmaava kulttuuri on paennut ekologian rajoja niin kauan ja niin voimakkain keinoin, että raja on tullut vastaan. Moni uskoo edelleen, että teknologinen kehitys pelastaa meidät odotettavissa olevilta ekologisilta, ilmastollisilta ja sosiaalisilta ongelmilta. Ehkä siitä voi olla apua, mutta se ei kuitenkaan ole ratkaisu. Tärkeintä on maailmankuvamme ja elämäntapamme kokonaisvaltainen muutos. Kehityksen myyttinen asema kulttuurissamme on siksi kyseenalaistettava. Jo ajatuksenakin mahdottoman kestävän kehityksen sijaan meidän olisikin tavoiteltava viisasta kypsymistä.
Ajatuksia tätä kirjoitusta varten virisi Tim Foxin artikkelista Cultural Maturation Synthesis, joka julkaistiin Dark Mountain Issue 9:ssä.