Kaappikello löi kaksitoista ja kuu katseli ikkunasta sisään. Silloin huusi Pöllö Pököpää:
»Huhuu».
Kukko Punaheltta aukaisi toisen silmänsä ja Kissa Kirnauskis molemmat.
»Huhuu», huusi Pöllö Pököpää toisen kerran, ja samassa kuului kolkutusta ovelle.
Kop, kop, kop.
Siellä olivat Susi Hukkanen ja Karhu Mesikämmen.
Mikäs nyt neuvoksi? Kukko alkoi itkeä vaikertaa: Nyt ne tulivat syömään meidät. Kissa alkoi itkeä vaikertaa: Jo tuli kuolema eteen. Mutta sitten ne muistivat pienen Porsas Urhean ja ne herättivät sen. Porsas Urhea haukotteli, hieroi silmiään ja sanoi: »Ei hätä ole tämän näköinen.»
Kansanrunoudentutkija ja runoilija Martti Haavio kirjoitti 1940-luvulla eläinsadun nimeltä Porsas Urhea. Sadun alussa Kissa Kirnauskis ja Kukko Punaheltta rakensivat taloa ja kun talo oli valmis, sinne saapuu pieni ja laiha, mutta mitään pelkäämätön Porsas Urhea. Syötyään kahdeksan voileipää, kahdeksan kananmunaa ja lautasellisen kauraryynivelliä, porsaasta tuli niin lihava, että se kykeni karkottamaan kukkoa ja kissaa pelottelemaan tulleet Karhu Mesikämmenen ja Susi Hukkasen.
Vaikka satu onkin ollut suomalaislapsiperheiden suuressa suosiossa, ei asiasta pidä vetää sitä johtopäätöstä, että tarina olisi tosi.
Jotain tuttua sadussa kuitenkin on. Ilkikurinen ja puolivallaton ulkopoliittista keskustelua seuraava henkilö voisi väittää, että Ruotsi sopisi kukon rooliin, Suomi kissaksi ja Venäjä – no tietysti karhuksi.
Mutta entäpä Porsas Urhean rooli?
Lyhyen pohdinnan jälkeen on helppo tulla siihen lopputulokseen, että Porsas Urhean rooli kuuluu tietenkin kuuluisalle Nato-optiolle. Toisin kun sadussa esiintyvä Porsas Urhea, tämä turvallisuuspolitiikan voimatekijä ei ole laiha ja nälkäinen eikä sen kärsä ole ohut kuin pakettinappula. Ei, Nato-optio on voimatekijä, joka sekä vaimentaa keskustelun että torjuu uhat.
Nato-optio lienee suurin suomalaiskeksintö sitten xylitolin ja astiankuivauskaapin.
Nato-option ylivertaisuuden jälkeen onkin syytä pohtia, kannattaako ylipäänsä jatkaa keskustelua Suomen ja Ruotsin mahdollisesta sotilaallisesta yhteistyöstä tai jopa puolustusliitosta. Miksi keskustella, kun asia on jo kunnossa?
Jostain syystä Ruotsin ja Suomen välinen yhteistyö saa kuitenkin suuren roolin tuoreimmassa – siis perjantaina 17.6.2016 – julkaistussa ulko- ja turvallisuuspoliittisessa selonteossa. Siinä todetaan, että Suomen puolustusyhteistyö Ruotsin kanssa on laaja-alaista ja sitä edistetään yhteisten etujen pohjalta, ilman rajoitteita. Vielä kerran: yhteistyö on laaja-alaista ja sille ei aseteta rajoja.
Ja mitä sitten tapahtui?
Sunnuntaina tulivat rajat vastaan. Ruotsin pääministeri Stefan Löfven ilmoitti, että Ruotsin ja Suomen syventyvä yhteistyö ei tarkoita kuitenkaan puolustusliittoa maiden välillä. Löfvenin mukaan: ”Ruotsi on saanut ollut rauhassa jo satoja vuosia ja aikoo jatkaa vähintään 200 vuotta eteenpäin. Haluamme ennakoitavuutta ja pitkän tähtäimen kehitystä lähialueillemme.”
Eikä siinä vielä kaikki. Kuin yhteisestä merkistä, samaa hengentuotetta latasi kansanedustaja ja keskustan presidenttiehdokas, Matti Vanhanen:
Puolustusliitto edellyttäisi molemmilta mailta myös yhteistä ulkopolitiikkaa ja siihen ei ole syytä mennä (…) Lähennetään puolustuskulttuurejamme. Mitä pidemmälle lähennymme, sitä todennäköisemmäksi käy myös se, että kriisin tullen apua tulee toiselta osapuolelta.
Varmuuden vuoksi Vanhanen vieläpä jätti mahdollisille kumppaneille option olla auttamatta, mikäli naapuri joutuisi sotilaallisen hyökkäyksen kohteeksi.
Kaiken tämän jälkeen ei voi kadehtia Suomen tasavallan presidenttiä. Miten viestiä uskottavasti kumppanuudesta Ruotsin kanssa, kun partneri ja omat poliitikot antavat pakit heti kättelyssä. Löfvenin antamien rukkasten jälkeen Niinistö totesikin Kultarannassa pidetyssä lehdistötilaisuudessa, että Suomella on mahdollisuus hakea Nato-jäsenyyttä, "jos tilanne muuttuu". Toimittajien kysyessä, eikö silloin olisi jo liian myöhäistä, presidentti totesi:
En ymmärrä, mitä tarkoitetaan sillä, että se olisi liian myöhäistä. Emme tietenkään odota niin kauan, että se olisi liian myöhäistä.
Presidentin mukaan Suomeen ei kohdistu tällä hetkellä mitään konkreettista uhkaa, mutta jos tilanne muuttuu "joksikin sellaiseksi, joka on hyvin vakavaa, niin silloin meidän täytyy ajatella uudestaan".
Tässä tullaankin mielenkiintoisen kysymyksen äärelle. Milloin Nato-optio – tuo Porsas Urhea – ei enää riitäkään? Milloin ajattelusta on pakko siirtyä toimenpiteisiin?
Selonteossa todetaan, että lähialueen turvallisuuspoliittisen tilanteen takia sotilaallisen voiman käyttöä Suomea vastaan tai sillä uhkaamista ei voida sulkea pois. Mikäli tilanne on näin huolestuttava, on syytä kysyä, miten sulavasti optio muuttuu jäsenyydeksi? Vuoden 1961 noottikriisin muistot riittävät vakuuttamaan vankimmankin demokraatin siitä, ettei kansanäänestys ole se oikea ratkaisu.
Ja mitenkäs siinä sadussa lopulta kävikään.
Susi Hukkanen ja Karhu Mesikämmen pelästyivät ja lähtivät pakoon ja juoksivat, juoksivat, juoksivat toiselle puolelle maapalloa. Ja sinne ne jäivät.
Mutta Kukko Punaheltta, Kissa Kirnauskis ja Porsas Urhea nauroivat niin, että Pöllö Pölöpää sanoi veljellensä:
»Onkos tuo nyt laitaa.»
Ja sitten Porsas Urhea söi kahdeksan voileipää ja litran perunoita. Sen pituinen se.
Ja kriitikoille tiedoksi. Tohtori ei ole saanut auringonpistosta tai lämpöhalvausta.
Riku Keski-Rauska