Brexitin jälkeinen itsetutkiskelu Euroopassa nosti esille menestystarinan siitä, miten eurooppalainen yhdentyminen on ollut rauhan takaajana maanosan valtioiden kesken toisen maailmansodan jälkeen.
Varsin rauhassa - joitakin fani-levottomuuksia lukuunottamatta - sujuneet EM-jalkapallokisat ympäri Ranskaa lisäsi toiveita maanosan tilanteen normalisoitumiseksi. Orastava toivo oli kuitenkin lyhytaikainen viime viikonlopun Nizzan joukkomurhan ja Turkin vallankaappausyrityksen johdosta.
Kun lasketaan mukaan Ukrainan kriisi sekä Ruotsin Uppsalassa viime viikonloppuna jatkuneet levottomuudet, voi alkaa jo ihmettelemään, mihin on murenemassa se eurooppalainen rauha, joka palkittiin Nobelin rauhanpalkinnolla.
Joitakin vuosia sitten puhuttiin Lähi-idän tiekartasta, jonka avulla päästäisiin takaisin rauhanprosessin tielle tuolla alueella. Lähi-idän rauhanprosessi on edelleen "vaiheessa", mutta samanlaista pitää alkaa pohtia myös Euroopan mantereella. Poljemmeko paikallamme?
"Pelolle ei pidä antaa sijaa" vakuutellaan yhteen ääneen Euroopan kansoille. Mutta ainakin minua vaivaa, onko niin, että jos kohdalleni sattuu pommi-isku jossain päin Eurooppaa, niin sille nyt vaan ei voi mitään.
Sattui vaan huono tuuri.
Vaikka Suomi onkin säästynyt isommilta kriiseiltä, eivät viranomaiset saa suorittaa sähköistä tiedustelua vaan ovat muiden maiden tiedustelun varassa. Poliisin profilointiakin on arvosteltu, mutta viime viikonlopun tapahtumien valossa - ja jos kansalaisten kanssa sovitaan yhteisistä pelisäännöistä - on varmasti kaikkien etu, että valvontaa suoritetaan - varsinkin heidän osalta, joilla ei ole oleskelulupaa.
Lähi-idässä Israel pitää rajat kiinni suojellakseen omia kansalaisiaan - ainakin vielä Euroopassa liputetaan avoimien rajojen puolesta. Kumpikaan ei ole välttynyt iskuilta.
Ainakin nyrkkeilytermein: jos suojaus pettää, iskuja voi ottaa vain rajallisen määrän - ennen tyrmäystä.
Tai sitten suojaus kuntoon, johon iskut pysähtyvät.
Kuva: World peace index v. 2008