Lapsena pidin vähän tyhmän yksinkertaisena laululeikkiä, jossa asteltiin piirissä – ehkä kahdessa vastakkain kulkevassa toisiaan kohdaten – ja muistini mukaan laulettiin näin:
”Sinun kaveri on minun kaveri ja minun kaveri on sinun kaveri. Näin kun yhdessä ollaan, niin tullaan tuttaviks!”
Teini-iässä aloin ajatella sanomaan sisältyvänkin syvän viisauden. Niin juuri pitää ollakin! Ihmisten kuuluu kohdata aina ystävyydellä toisensa ja toistensa kaverit, oudommatkin, ja näin koko ihmiskunta tulee kavereiksi keskenään. Nyt en löytänyt lorua sellaisenaan internetistä ainakaan muutamalta ensimmäiseltä näytöltä, vaikka jokin osa sanoista on kyllä otettu motoksi eräille niin vanhusten kuin lastenkin sivustoille. Tänä päivänä tuo sanoma on tärkeämpi kuin koskaan. Onko oireellista, ettei kaikkitietävä netti purskauta edes lorun sanoja helposti esiin kuten yleensä minkä tahansa tunnetun laulun sanat?
Minua pelottaa. Ei minua pelota konkreettisesti oman turvallisuuteni puolesta tavallisilla arkiteillä kulkiessani, ei vielä läheskään niin paljon kuin 12–13-vuotiaana, kun naapurustossa asuva känniäijä piti tapanaan tulla lääppimään minua, jos näki. Pahimmalta tuolloin tuntui, että aikuiset sivuuttivat olan kohautuksella kauhukokemukseni. Tuntui kuin he olisivat sysänneet vastuun minun harteilleni: mitäs olen pakotettu kulkemaan kodin, koulun, kaupan ja rautatieaseman välillä liikkuessani sen miehen kanssa samoja väyliä. Luulivatko he tosiaan minulla olevan jonkin muun vaihtoehdon? Tuolloin kuitenkin olin vakuuttunut siitä, että yleinen mielipide oli minun puolellani, eikä hyväksynyt aikuiselta lapsen väkivaltaista häirintää.
Nyt kaikkiin tavallisiin ihmisiin Suomessakin kohdistuu uhka kahdelta suunnalta: toisaalta ”suvakkihuorien” raiskaamista suotavana pitävien – vakka ehkä rangaistuksen pelossa ei itse siihen ryhtyvien – vanhojen tuttujen kadunmiesten, ”isänmaan ystävien”, taholta sekä toisaalta uusien vieraiden ja enimmäkseen ulkomaisten terrorismiaatteiden kannattajien taholta. Tämä uhka on yleisellä tasolla lisääntynyt, eikä kohdistu nimenomaan minuun. Ellei sitten tämän kirjoituksen tai muun some-elämöintini ansiosta?
Abdirahim HUSU Hussein muistuttaa tänään blogissaan Yhteisöllisyydellä terrorismia vastaan eurooppalaisten terroristiryhmien itsenäisyyspyrkimyksistä, joissa taannoin muun muassa baskien ETA ja pohjoisirlantilainen IRA käyttivät samoja julmia keinoja päämääränsä saavuttamiseksi kuin nykyisin Isis (Daesh), Al-Qaeda, Al Shabaab, Boko Haram ja muut vastaavat. Husu pohtii maahanmuuttajataustaisten kotouttamisen epäonnistumista, kun kaiken mahdollisen uuden asuinmaan toivoman tehnyttäkään tulokasta ei hyväksytä tasavertaiseksi Suomeen jo monissa sukupolvissa syntyneiden, yhtenäiskulttuuria edustavien maakalaisten kanssa. Muukalaista ei auta, että oppii kielen, saa ammattipätevyyden ja pystyisi mihin vain oman alansa ja koulutustasonsa työhön, hän saa heikoimmin palkattuja hanttihommia ja on ”aina ensisijaisesti maahanmuuttaja”.
Mietinpä tuosta, onko Isisillä aivan vastaava itsenäistymispyrkimys kuin Suomen Rajat kiinni -porukalla? Tarkoitus on rajata jollekin kuvitteelliselle oikeinajattelijoiden ryhmälle niin fyysinen kuin henkinenkin oma alue, jolla ei sallita poikkeavuutta minkään suhteen, ei ulkonäön, moraalinormien, arkisten tapojen, uskonnollisten seremonioiden, maailmankäsityksen eikä kanssaihmisiin suhtautumisen osalta. Suomen kotoperäisillä maahanmuuttajien vihaajilla ei ole käytössä yhtä hirvittäviä menettelytapoja kuin terroristijärjestöillä, mutta hengen palo on samanlainen.
Adolf Hitlerillä oli korkeat eettiset ihanteet siitä, miten arjalaisen kunnon saksalaisen tuli kohdella toista samanlaista. Natsien Kolmas valtakunta toimi täysin Isisin islamilaisen kalifaatin tavoin, vain hieman erilaisin kriteerein sen suhteen, kuka oli hyvä ihminen ja kuka täysin arvotonta törkyä, pois tieltä tapettava. Muistan ajatusteni kauhean, ristiriitaisen vellonnan, kognitiivisen dissonanssin, jonka valtaan jouduin, kun ensi kerran luin jostakin näkemyksen, että ydinpommien pudottaminen Hirošimaan ja Nagasakiin oli parempi vaihtoehto kuin sodan jatkuminen ties kuinka pitkään ja ehkä vieläkin enemmän uhreja vaatien. On vaikea kuvitella, että Hitlerin kanssa olisi käyty rauhanneuvotteluja, mikäli liittoutuneet eivät olisi päässeet niskan päälle ja toinen maailmansota olisi johtanut sellaiseen pattitilanteeseen, jossa molemmat osapuolet olisivat suostuneet istuutumaan neuvottelupöytään. Rauhan pommittaminen nyt Lähi-itään on melkein kuin atomipommi. Silläkin on kammottavat seuraukset.
Onko ihmiskunnan koko ajan kärjistyvältä vaikuttavan ongelmavyyhden alku siinä, että jokaista Maahan syntyvää lasta ei oteta alusta alkaen mukaan neuvottelupöytään? Tuleeko joukkoomme jatkuvana virtana sellaisia kanssaihmisiä, jotka eivät ole saaneet suunvuoroa omassa elämässään? YK:n ihmisoikeuksien yleismaailmallisen julistuksen antamisesta on pian 70 vuotta. Sen sisältö on melko kattavasti vahvistettu useimpien maailman valtioiden ratifioimissa ihmisoikeussopimuksissa. Minne niiden noudattamisen itsestäänselvyys on hävinnyt kuin tuhka tuuleen? Siis se itsestäänselvyys, jonka luulin vallitsevan meillä länsimaisen humanismin piirissä, se joka minulle opetettiin lapsena, 1950-luvun varhaislapsuudessa ja 1960-luvun koulun perusoppimäärässä? Siihen ei sisältynyt mitään tilannetta, jossa olisi oikeus surmata toinen ihminen kaasukammiossa – tai lähettää hänet väkisin varmaan kuolemaan tai ainakin kidutuksen kouriin.
Jatkossa sitaateissa olevat sanat on lainattu Husun tekstistä.
Kuinka Suomessa niin muualta tulleiden kuin meidän supisuomalaistenkin lapsille, aina kunkin ikäluokan ”uusille tulijoille opetetaan maan kieltä ja tapoja, kerrotaan oikeuksista ja velvollisuuksista ja annetaan ymmärtää, että lakia noudattamalla heilläkin on mahdollisuus menestyä”? Annetaanko kaikille mahdollisuus menestyä – menestyä omana itsenään, puutteineen ja poikkeavuuksineen, epätäydellisenä ihmisenä, ainutlaatuisena persoonana? Vai joutuuko vähemmän hyvin valmiina annettua ihmisihannetta vastaava lapsi, ei lähiaikuistensa ja/tai leikkitoveriensa mielen mukaisesti maan kieltä käyttävä ja sen tapoja nurkumatta noudattava, olemaan vain ”syrjinnän ja huutelun kohteena”? Kokeeko hän jäävänsä ulkopuolelle siitä yhteisöstä, jossa tahtoisi olla jäsenenä – jonka keskuudessa elää, eikä muuallekaan voi mennä?
Aivan varmasti sellainen ”olisi uuvuttavaa ihan kenelle tahansa meistä”. Miten vahvaa luontoa vaatikaan ”syrjinnän ja huutelun” kestäminen jo epäinhimillisiä kärsimyksiä kokeneelta ja kotimaastaan paenneelta? Jos suomalainen maakalainenkin synnyinseudullaan kuulee aina lähellään asuneilta naapureilta ja tuttavilta jatkuvasti sanomaa, ”ettet ole yksi meistä”, ”että sinun paikkasi ei ole täällä”, mitä vaihtoehtoja on sillä, jolla ei ole paikkaa ”palata sinne mistä olet tullutkin”? Hänhän elää siellä, minne on tullut. Hän kokee maailman omilla silmillään, omilla korvillaan, itsensä kokeman kohtelun kautta. Jos hän ei voi pitää saamaansa kohtelua oikeudenmukaisena, minne hän saa purkaa turhautumisensa ja vihansa? Kerääntyvätkö päähän potkitut maakalaiset katupartioihinsa ja muihin ryhmiinsä löytääkseen minkä tahansa hyväksynnän omalle olemassaololleen? Muukalaiset jäävät tietysti eristyksiin, jos heitä ei oteta yhteiselle nurmikentälle mukaan pelaamaan. Molemmilla on vaara radikalisoitua väkivaltaisiksi.
Jos lapsen jäsenyys hyväksytäänkin omassa perheessä tai muussa lähimmässä piirissä, mutta juuri se ystäväjoukko onkin käpertynyt sisäänpäin itse rakentamaansa suvaitsemattomuuden häkkiin, voiko käsitys omanlaisuuden olosta parempaa kuin joidenkin muiden ihmisten olo ja elo maailmassa, siirtyä ylisukupolvisesti ja jatkaa rasismin perinnettä sen tulematta kyseenalaistetuksi ympäröivän yhteiskunnan toimesta, ainakin päiväkodissa ja koulussa? Jos voi, johtuuko se siitä, että myös yhteisöllä on vietti vieroksua jostakin, ehkä hyvinkin vähäisestä, syystä erilaista uutta yksilöä?
Onko lapsella, nuorella tai mistään tukevaa maaperää jalkojensa alle löytämättömällä vanhemmallakaan, minkäänlaista hyväksyntää vaille jääneellä, ”enää mitään menetettävää”? Onko hän ”valmis tekemään melkeinpä mitä tahansa tullakseen hyväksytyksi edes jossain ja päästäkseen eroon pahasta olostaan”? Kuinka meidän ihmisoikeusperustaista opetussuunnitelmaa noudattavan peruskoulutuksemme läpi voi kulkea huomaamatta lähimmäisiämme, joista Husu sanoo: ”Vasta siinä vaiheessa, kun he alkavat murhata ihmisiä keskellä päivää, asiaan reagoidaan ja siihen johtaneisiin syihin aletaan kiinnittää huomiota”?
Husu kirjoittaa myös: ”Jos ongelman ytimessä on jatkuva eron tekeminen ’meihin ja noihin’ ja tietyn ihmisryhmän sulkeminen yhteiskunnan ulkopuolelle niin sanojen kuin tekojen kautta, ei heidän entistä rajumpi marginalisointinsa voi olla kestävä ratkaisu.”
Peruskysymys ei liene tietyn ihmisryhmän toiseuttamisesta. Nykyisen yhteiskunnallisen eetoksen pyrkimyksenä tuntuu olevan marginalisoida kaikki mahdolliset ihmisryhmät pois normaaliuden tarkkaan aidatusta karsinasta, jonnekin hyväksymistä ansaitsemattomien, epäkelpojen sekundaihmisten paarialuokkaan. Pinnalle on noussut päällimmäiseksi itse asiassa maallistuneessa länsimaisessa kulttuuripiirissämme aivan käsittämätön jako uskonnon perusteella, usein täysin sekulaaristen tai nimikristittyjen kokema islamofobia.
Wikipedian mukaan:
”Islamofobia tai islamkammo tarkoittaa islaminuskoisiin kohdistuvaa vihamielisyyttä, ennakkoluuloisuutta tai syrjintää. Islamofobia ei ole lääketieteellinen fobia, vaan sillä tarkoitetaan enemmänkin vastenmielistä tai vihamielistä kuin sairaalloisen pelokasta asennoitumista islamiin.”
Fobiasta Wikipedia kertoo:
”Fobia on tiettyihin tilanteisiin tai kohteisiin liittyvä todellisen uhkan olemassaoloon perustumaton pelko (kammo tai kauhu), jonka ahdistuneisuusoireita henkilö ei pysty hallitsemaan. Vastenmielisyys esimerkiksi jotain eläinlajia kohtaan ei ole vielä fobia. Fobiat luokitellaan ahdistuneisuushäiriöihin. Sanaa fobia käytetään lääketieteessä joskus myös oireiden kuvailuun. Esimerkiksi sairauksissa, joissa syöminen aiheuttaa potilaalle pahoinvointia tai kipua voidaan puhua sitofobiasta eli syömisen pelosta.”
Vastenmielisyys ja vihamielisyys jotakin ihmisryhmää kohtaan ei ole vielä fobia – niinkö? Muita eläinlajejakin kohdellaan hyvin eri tavoin niiden todellisista ominaisuuksista ja toiminnasta riippumatta.
Kun kammoksuu vanhuksia, noita hidasliikeisiä, raihnaistuvia, kuolaavia, huonokuuloisia, ihmiseksi kepaamattomiksi tulleita henkilöitä, joista ei mitään tuottavuutta enää irtoa yhteiskunnalle, silloin on vanhusfoobikko. Se ei ole lääketieteellinen diagnoosi, vaan oireita kuvaava ilmaus sille, että ei katso ihmisarvon kuuluvan lähimmäiselleen koko hänen ikänsä ajan.
Edellistä vastaava on nykyisin laajasti hyväksytyksi tullut pikkulapsifobia. Ne vietävän kakarat kun rääkyvät, juoksevat ja melskaavat, tekevät junamatkasta hermoille käyvää kidutusta tai tärvelevät koko terassin ilmapiirin niin, ettei kunnon ihminen saa rauhassa kitata kuudetta kaljatuoppiaan!
Vammaisfoobikot hirvittelevät, kuinka kalliiksi joka paikkaan rakennettavat luiskat tulevat. Eiväthän niitä tarvitse kuin ani harvat, ja heistäkin kunniallisimmat vain muutaman vuoden ajan, kun lapset ovat pieniä ja kulkevat rattaissa mukana. Ja toki terveraajaisten tavisten oikeus on määrätä, kuka voi vierailla kenenkin kotona. Miksi ihmeessä rollaattoria käyttävän mummon pitäisi pystyä yöpymään ihan terveiden lastenlastensa luona näiden vanhempien viikonloppumatkan aikana? Pysyköön oman yksiönsä isossa kylpyhuoneessa!
Työttömän kammo on yleistynyt sitä mukaa kuin työttömyys on lisääntynyt ja muuttunut pysyvämmäksi. Ammattiyhdistysliikkeen muinainen solidaarisuus kuultaa joskus kalpeasti juhlapuheissa, mutta työpaikkansa vielä säilyttäneet yllyttävät tehtaan ja viraston lattiatasolla toisiaan yhä avoimempaan fobiaan noita muka työtä vieroksuvia ammattiveljiä ja -siskoja kohtaan, joille ei yksinkertaisimmankaan matematiikan mukaan enää ole olemassa työpaikkoja.
Yksilöllisesti eri ihmiset kammoavat kuka mitäkin toisten ihmisten persoonallisuuden piirteitä, heidän harrastuksiaan tai noudattamiaan käyttäytymismuotoja. Tänä päivänä se lienee täysin sallittua ja kansan kollektiivisen tajunnan mukaan jopa toivottavaa. Jossakin kai leijuu omassa itseoikeutuksessaan normaalin suomalaisuuden arkkityyppi. Onko siitä hiukkasta enempää poikkeaminen avarakatseisimmankin kulttuuriliberaalin mielestä olemassa oleva todellinen uhka?
Suomalaisen yhteiskunnan ylätasolta lietsotaan kaikin käytettävissä olevin keinoin lisää niin vanhus- kuin vammaiskammoa, työttömien ja sairaiden syyllistämistä itse aiheutetuista ongelmistaan sekä lasten elämän ankeuttamista heidän mieltämisellään keskeneräisiksi ihmisen raakileiksi, joita ei tarvitse ottaa huomioon. On täysin hämärretty ihmiselämän jatkumo hoivaa joka hetki kaipaavasta vauvasta vanhuuden hiipumiseen asti. Meikäläisyyden piiri, johon vallankäyttö valtakunnassa keskittyy, sulkee ulkopuolelleen kaikki muut kuin kilpailukykyloikkakisojen karsintarajan ylittävät menestyjät. Se pelottaa minua todella. Hyvä valtiojohto pyrkisi luomaan kaikille maassa asuville ihmisarvoisen elämän edellytykset. Se pitäisi sitä velvollisuutenaan.
Eikö vastenmielinen tai vihamielinen asennoituminen, joka ei perustu reaalitodellisuuteen kuuluvan uhkan havaitsemiseen ja siihen varautumiseen tai perustuu epäloogisiin yleistyksiin ja mielettömiin ennakkoluuloihin – siihen, että ihminen ajattelee vain juuri hänen kaltaisensa, juuri samassa elämäntilanteessa olevan kuin hän sillä hetkellä, ansaitsevan saman ihmisarvon kuin hän itse – ole sinänsä sairaalloista? Ei se ole ihmisälyn arvoista, ei sydämen viisautta.
Husun sanoin meidän on pystyttävä ”luomaan yhteiskuntaamme sellaista ilmapiiriä, jossa kaikki tuntevat olevansa osa sitä”. Voimme kertoa lapsillemme yleisistä ja yhtäläisistä ihmisoikeuksista, joita heidän on kunnioitettava jokaisella toisella ihmisellä ja vaadittava kaikkia muita kunnioittamaan heillä itsellään, aina vastavuoroisesti! Me aikuiset vastaamme siitä, että joka ikinen luoksemme saapuva lapsi kokee saavansa sitä ihmisarvoista kohtelua, joka ihmiselle kuuluu. Me vastaamme siitä, että kohtelemme jokaista muuta kuten haluamme itseämme kohdeltavan.