Adrenaliinipiikki syöksyi lävitseni. Pakene tai taistele! Hillajängän toista laitaa peittävästä metsästä kuului ääniä. Hillastajan pahin painajainen oli tapahtumassa, toiset poimijat olivat juuri löytämässä apajilleni.
Kirosin mielessäni ja arvioin nopeasti tilannetta. Pakeneminen tai kätkeytyminen olisi turhaa, sillä marjaa oli jängässä sellaiset määrät, että poimijat eivät missään tapauksessa kävelisi paikan ohitse. Olin kerännyt jo lähes täyden ämpärillisen, mutta tässä pienessä jängässä Lapin kultaa oli vielä ainakin kolmen ämpärillisen verran lisää.
Miten ne tänne olivat löytäneet? Olin tehnyt kaikki tarpeelliset varotoimet. Antanut vääriä tietoja hillapaikkojen kyselijöille, ajanut autolla harhautuslenkkejä ja nytkin jättänyt auton aivan väärään paikkaan, mistä olin sitten kierrellyt korpien kautta nykyiseen sijaintiini. Poimijoiden saapumisen täytyi siis olla pelkkää huonoa onnea.
Metsän laidasta näkyi liikettä ja äänet vaimenivat. Minut oli havaittu. Kaksi poimijaa, molemmilla pienet hillasangot ja varusteet, jotka huusivat turistia jo kaukaa. Tiesin poimijoiden arvioivan myös tilannetta ja tein nopeasti viimeisen epätoivoisen ratkaisun, joka tällaisessa tilanteessa tulee kyseeseen. Aloin laulaa Jääkärimarssia mahdollisimman kovaan ääneen ja aloitin ylikorostetun raivopäisen hillojen riipimisen sankoon.
Kolmannen säkeistön kohdalla nostin päätäni ja havaitsin poimijoiden pakenevan paikalta tulosuuntaansa. Voitonriemuinen virne hiipi kasvoilleni. Sellaisia ne monesti ovat, amatöörit. Ammattilainen olisi vastannut esimerkiksi Porilaisten marssilla.
Hillahullulle kun ei nimittäin pärjää kuin toinen hillahullu.
